Jos jostain luopuu niin jotain myös saa

Oon rauhallisempi ja toiveikkaampi kuin aikoihin.

Tulevaisuus ei tunnukaan enää isolta epämääräisen hahmottumattomalta möykyltä. Mulla on alustava etappi, johon liittyy kivoja ja ei-kivoja asioita, mutta tärkeintä siinä on se, että se on jäsentely. Oon selvästi tarvinu jäsentelyn mun elämään, jotta osaisin suhteuttaa nykyhetken johonkin todellisuuteen ja jatkumoon.

Alustava se on sen takia, etten vielä tiedä, onko se Taivaan Iskän suunnitelman etappi. Mut se kyl selviää. Tärkeintä on nyt se, että jo pelkkänä ajatuksena se helpottaa mun oloa. Huomattavasti. Esim eilen kävelin ekan kerran tänä vuonna itkemättä kotiin kirkolta. Myös Lyllen kaa hermo on kestänyt pikkiriikkisen paremmin. Mulla ei oo ihan niin pahaa mahapuristusta enää. 

Oon myös innoissani, koska löysin homman, josta tykkäisin, jota osaisin, joka olis oikeestaan mun alaa ja josta sais jopa rahaa. Tosin en tiedä sitä, järkkääntykö hommia, mutta tässäkin jo pelkkä tietoisuus siitä, että mullekin sopivaa tienestiä on olemassa, antaa mulle toivoa.

Hämmentävintä tänään on kuitenkin se, että olen Jykälässä, perjantaina, yksin. En ole menossa mihinkään viikonloppuna eikä mun luo ole tulossa ketään kylään. Tällaista tapahtuu hyvin harvoin. Nyt kuitenki tuntu jotenkin helpommalta jäädä ottamaan lepiä ja kenties keskittymään kouluhommiin kuin lähteä sotkemaan julkisilla jonnekin Lyylin kanssa. Eilen oli outoa, kun ei tarvinutkaan kaivaa rinkkaa esiin ja miettiä pakkaamista. Vaikka reissaaminen onkin henkireikä, niin on tämä kieltämättä ihan terveellistä vaihtelua tämäkin.

Päivän valopilkku oli aamulla kirkkaassa pakkassäässä naapurin päiväkotilasten peräkanaa hiihto päiväkodin ympäri. Pojat nauroi innoissaan vaikka mäki oli säälittävän pieni nyppy.
Näihin tunnelmiin. Jejee!

Päivän kymysysykset

Oon tullut siihen tulokseen, että ihan tylsää olla yksin kivaa tai yksin vaikeeta. Haluisin et meillä olis yhessä kivaa ja yhessä vaikeeta. Mitä iloo on olla iloo, jos tietää et toisella on surua tai vaikkei oliskaan niin se ei oo kuitenkaan sitä iloa jakamassa?

Onks kivaa kärsiä kroonisesta ikävästä? Onks kivaa kävellä jo toista viikkoa nuortenillasta kotiin ja purskahdella pitkin matkaa itkuun vaan siks että on niin nättiä mutta pitää kokea se yksin?

Voiks erossa olemisesta sairastua?

Voiks aivot jäädä jumiin johonki ihmiseen, jos miettii sitä joka ikisessä arkipäivän käänteessä?

Miksei kukaan muu maailmassa näytä ikävöitsevän niin paljon että itkettää koko ajan?


On vähän raskasta, kun sydän on ihan rikki niin monta kertaa päivässä.

Hylkääminen

Ensimmäinen konjakkilasi meni tänään rikki. Tiskasin ja jotain tapahtui ja keskellä pulleaa kylkeä olikin yhtäkkiä reikä. Ei sinänsä mikään ihme että muutenkin hurjan ohut lasi oli vähän hapertunut, se on saanut sen verran monesti damagea tiskipöydällä kun jollakulla ei aina ihan pysy asiat hyppysissä. Mitään en myönnä paitsi vähän.

Mutta se oli kaunis lasi. Yksi neljästä, jotka kaappasin toisiks lähimmältä kirpparilta viime syksynä, ei kovin kauaa muuttamisen jälkeen. Maksoivat muistaakseni kolme euroa kimpassa. Oiva hankinta oli se. Päivittäin käytän.

En osaa nyt vetää tästä mitään kovin syväluotaavaa tulkintaa, mutta tämä insidentti jotenkin järkytti minua hirveästi. Ei pitäisi olla liian kiintynyt materiaan. Ja onhan mulla kuitenki vielä kolme jäljellä, ei siis mitään hätää.

Se vaan oli jotenkin niin kovin surullisen hauras. Ohuen ohut lasi ja reikä ja niin.


Luin tänään nuortenkirjan, josta kirjoitin ylös puolitoista sivullista muistettavia virkkeitä. Harmittaa vähän, että olen alkanut vasta niin myöhään sellaseen touhuun. Miksei kukaan sanonut sillon, kun oppi lukemaan ja kirjoittamaan ja lähti kirjastolainaamisentielle, että muista aina pysähtyä kirjan äärelle, kun joku ajatus siellä pysäyttää?

Siellä kirjassa luki maa-ilma. Järkytyin siitäkin. Miten mulla ei ole mitään muistikokemusta siitä, että olisin joskus tiedostanut noinkin idioottimaisen selkeän leksikaalistuneen yhdyssanan? Hämmennyin yksin täällä pienessä Kämpässäni.

Joka muuten on tyhjä. Siis oikeasti tyhjä. Kämppis on kyläilemässä ja Lylle on Maamme Pääkaupungissa.

Siis hoidossa.
Eli se ei siis ole täällä.
Eli olen oikeasti YKSIN.

Laittakaa tämä oikeaan kontekstiin: en ole ollut Lyylistä yksin näin monta yötä muistaakseni kertaakaan sen jälkeen kun se minulle siunaantui. Vaikka ei tässäkään ole kuin muutama päivä. Perjantaina tapaamme jälleen, Treella. Muutama päivä, mutta minulle jotakin melko käsittämättömän suurta. Parasta on kuitenkin melkein se, että Halausukosta tämä on oikeasti hauskaa. Mun ei siis tarvitsisi potea syyllisyyttä sittä, että tyrkkään oman vaivani toisen riipaksi. Sellasesta ajatusmallista vaan on vaikea irtautua.

Mutta kyllä mä silti aika paljon odotan, miltä Tumpan naama perjantaina näyttää.

Ainakaan se ei pääse olemaan yksinäinen.


Kirjassa luki myös: "Muistakaa että kirjoitatte siitä mikä teille on totta."

Minulle totta on se, että minun uusi ekotiskiharjani rikkoi hienon konjakkilasin.
Minulle totta on myös se, ettei yksin oleminen tunnu pahalta ja etten ole surullinen vaikken nyt juuri tänä iltana joudukaan lähtemään iltapissitykselle.
Totta on, että olen hirvittävän rakastunut ja tunnutaan Halausukon oikein kilpailevan siitä, kumman ajatukset harhaileekaan enemmän asioiden edelle.
Minun pitäisi myös kirjoittaa siitä, miten hyvältä tuntuu olla toisen kanssa ja toisen lähellä, koska minulle se on totta, mutta yritän välttää liikaa lällyilyä. Vaikka se onkin hirveän totta. Tykkään meistä kovaa.

"Kun rakastuu ei enää leijaile ilmassa vaan löytää jotakin mistä pitää kiinni."

Toisaalta, jos liian kovaa pitää kiinni, voi käydä niin kuin eräälle konjakkilasille. Mutta sen te jo tiedätte.

Me kaksin

Tänään käytiin Lyylin kanssa Niemessä samoilemassa. Ekan kerran sitten jäiden tulon. Rauhoituin viimeinkin edes melkein kunnolla sitten tänne paluun jälkeen. Oon kaivannut talvea ja sitä että saa mennä jäitä pitkin koiran kanssa. Tuli flashbackeja viime talvesta, kun tutkittiin pikku-Lyllen kaa sillon vielä vieraita maastoja. Lumiset puut ja ihmisettömyys ja valkoisena avautuva jää herätti minussa toivon, että ehkä en sittenkään menetä mielenterveyttäni tänä talvena yksin täällä. Niemi pitää mut järjissäni ja auttaa myös jaksamaan Lyyliä.

Sain aamulla tavaralähetyksen Kuopiosta. Meidän eteiseen ilmestyi vino jukkapalmu, kuiva-ainevarastoni täydentyivät ja vaatekaapissakin on nyt enemmän valikoimaa. Iskä kävi myös kääntymässä iltapäivällä uudestaan, tarjosin sille linssikeittoa ja teetä. Lylle jäi molempina kertoina itkemään perään sydäntäsärkevästi. En tiedä, osaako se yhdistää iskän Kuopioon ja hölkkälenkkeihin ja parempaan elämään. Eiköhän.

Piilotin äsken Lyylille kuivattua maksaa käärittyyn räsymattoon. Nenä käy melko intona. Toi myös tuntuu kuvittelevan, että mattoa on helpompi operoida eteisessä ku huoneessa.

Vain kaksi luentoa enää tällä viikolla mutta typerästi eri päivinä. Joudun odottamaan perjantaihin, että saan kivasti istua junassa. Kuvittelen koko ajan jotenkin, että Maamme Pääkaupunki on lähempänä, mutta melkein joka juna sinne kestää kuiteski kolme ja puol tuntia. Siinä ajassa ehtii tulla jo pissahätä, varsinkin kun huomioi siirtymiset.

Kaipaan rakkauttarakkauttarakkautta ja sitä, että Halausukkeli jakais mun kanssa linssikeiton ja Lyllen ja kaiken.

Löysin patakintaan alta varsin elinvoimaisen toukan.

Täällä ei mikään ole muuttunut (paitsi lähikaupan luomumaito ja vapaat kananmunat kallistuvat entisestään ja vuokrakin nousee kolmella egellä maaliskuussa) ja silti Jykälä sai mut kulttuurishokkiin. Kaippa tää tästä taas lähtee kun käy vähän luennoilla istumassa. Huh huh.
Huh huh.

Se ois sitten jälleen yksinhuoltajaopiskelijuutta ja satunnaisen jatkuvan toistuvaa ikävöimistä. Siispä lääkkeeksi reissaan pe Maamme Pääkaupunkiin.

Lomaputken leffaputkesta Jykäläputkeen

Oon katsonut tällä lomalla ihan hirvittävän monta elokuvaa. Lisäksi koko Housen vitoskauden parissa päivässä. Luulen, että podin jonkinlaista vajausta, kun ei Jykäläarjessa oikein saa erotettua aikaa leffoille, varsinkin kun on vielä pienessä Kämpässä toi holhottavakin kyyläämässä, että vie mielummin mut lenkille, sinä ilkeä nainen.

No, nyt olen sitten tuijotellut oikein urakalla. Ja liian usein yömyöhään. Tänään katsoin elokuvan, jossa natsikommendantin pikkupoika joutui vahingossa kaasukammioon juutalaisystävänsä kanssa ja arvaahan sen, miten siinä käy. Sitten katsoin jo kerran nähdyn leffan, jossa nainen ja mies on ystäviä vuosikausia ennen ku ne viimeinkin myöntää että toinen on ihan ihku oolalaa. Eilen katsoin elokuvan, jossa lähes kuollut hyvispoliisi saa robottikehon ja kostaa ikäville rikollisille ja toisen, jossa ikäneitosisaruksista toinen hurmaantuu nuoreen viulistipoikaan, joka salaperäisesti haaksirikkoutuu rannalle. Entä muita? Mieleen tulee esim varsin kehno suomifilmi, jonka perustana oleva kirja oli sen sijaan ihan hyvä. Siinä nuori Olavi kellistää nuoria neitosia kuin heinää ja antaa niille kukkasten nimiä, mutta toki tajuaa jossain vaiheessa kuinka kamala on ollut ja päättää ryhdistäytyä ja vakiintua. Myös toisessa kotimaisessa, tosin vähän tuoreemmassa, kellisteltiin ahkerasti ja kaikki henkilöhahmot oli jotenkin vähän ärsyttäviä, kuten myös leffoista ja aidon rakkauden haaveilusta elävä päähenkilö. Tai sitten eräs, jossa tappavirus leviää ihmisiin aiheuttaen raivozombietautia, ja pieni tartunnan välttäneiden joukko yrittää selvitä hengissä verenhimoisilta punasilmiltä piilossa. Oli myös yksi, jossa parivaljakko valkoisiin golfasuihin pukeutuneita nuoria miehiä kiertää hienostoalueen talosta taloon piinaamassa ja kiduttamassa asukkaita kieroutuneilla peleillä. Hauskaa? Tuli nähtyä myös piinaavan pitkä pätkä, jossa tsekkiläisellä aivokirurgilla on erikoinen seksuaalimoraali, mutta pohjimmiltaan kuitenkin hyvä sydän toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina. Parhaiten mieleen jäänyt taisi kuitenkin olla se, jossa hiukan yksinkertainen mutta varsin lempeä veljensä autotallissa asustava mies hankkii itselleen oikean ihmisen kokoisen ja näköisen seksinuken ja kuvittelee sen olevan todellinen tyttöystävä. Se elokuva särki sydäntä.

Siinä hiukan otantaa.

Kenties olisin voinut käyttää aikani vähän paremminkin. En tiedä. Ehkä tämä oli sitä, mitä tarvin just nyt.

Mä palaan huomenna Jykälään. Meinasin vaistomaisesti kirjottaa "mun pitää palata huomenna Jykälään", mutta en haluaisi antautua pessimistiselle ajattelulle. Se vois tehdä helpommaksi toteuttaa sen, mikä nyt vain täytyy tehdä, jos ei ajattelisi että se on sen kummemmin täytymistä. Tai siis, ymmärsikö tuosta nyt pointtia? Olishan se nyt mulle helpompaa, jos luontevasti vaan miettisin, että huomenna saan palata Jykälään.

Kyllä mä oikeasti tykkään olla siellä, siellä on paljon hyvää. Vähän vaikeaa vain tällai pitkän loman ja totaalisen laiskottelun ja täydellisen tyhjäntoimittamisen jälkeen palata arkeen. Kaiken pitää olla niin sunnitelmallista, että säilytän edes jonkinlaisen hallinnan tunteen. Mun pitää miettiä koiran lenkityshetket, suunnitelmoida ajankäyttöni niin että jossain lomassa saisin tehtyä myös opiskelujuttuja. Ruokaostoksetkin vaativat harkintaa, etten eläis pahasti yli varojeni ja että saisin ajoittumaan jääkaapin tyhjenemisen oikein suhteessa mahdolliseen viikonloppureissaamiseen. Monia muuttujia, ymmärrätte kai?

Mun ystävä sano viime viikolla kun hääräsin keittiössä, että mulla on neuroosi. Tai ei se sitä mulle sanonu suoraan, mutta välillisesti ilmaisi. Se oli hassua, koska se kuulosti siltä niin kuin se olisi yleisesti tiedetty fakta, mutta mulle sitä ei koskaan oltu verbalisoitu.
Ehkä mä olen vähän kontrollifriikki. Kai se on mun itselleni kehittämä apu selvitä elämästä ja maailmasta.

Vuoden avaus

Sain mahapuristuksen, kun pakotin itseni viimeinkin tarkistamaan, millon pitäisi taas istua luennolla. Next Tuesday, it is. Se ahdistaa ajatuksena, vaikka tiedänkin että ihan terveellistä ruveta taas tekemään jotakin ja elämään arkea. Mut ei mahapuristus sitä kuuntele.

Oon ollut ihan onnessani tästä lomasta. Oon ollut onnessani joulusta ja hyvästä ruuasta ja ystävistä ja Halausukosta. Oon ollut onnessani Lyylin järjettömän söpöstä naamasta, vaikka vähän väliä omistajuusahdistus vellookin mahassa. Oon viettänyt laatuaikaa, katsellut lukuisia leffoja, reippaillut mökille ja takaisin ja nauttinut nuotiolla lämmitetyistä juustoleivistä. Paras joululahja oli 10 päivää Halausukkoaikaa. Toisaalta pitkässä ajassa ehtii jo vaarallisesti tottua yhdessäoloon, joten myös eron hetki on lievästi sanottuna vaikeampi. Oon uudenvuodensaunonut Maijujen kanssa jälleen yhden uv:n lisää pitkään putkeemme ja saanut vaimopisteitä. Vaikka kyllä tiesin, että mulla on niitä jo runsaasti.

Viime vuonna musta ei oikein ollut muuhun kuin rakastuneeksi koiranomistajaksi (vaikka olen vieläkin siis molempia). Vuosi 2011 oli ihan selkeästi Lyylin vuosi. Päätin hulluudessani ja ainutlaatuisen tilanteen ollessa hollilla ryhtyä koiranomistajaksi vaikka tiesin ettei se ole helppoa ja sain myös todeta monien monien turhautumien ja itkujen kautta todeta, että jep, se ei todellakaan ole helppoa. Tai kevyttä. Ei ne itkut ja turhautumat vielä ole loppu, mutta nyt toivon mukaan osaan ja pystyn ehkä elämään niiden kanssa. Nyt me tunnetaan jo toisemme, hyvässä ja pahassa.

Toisaalta 2011 oli myös Halausukkovuosi. Meillä tuli Tapsanpäivän jälkeen täyteen puoltoista vuotta. Kuinka merkittävää. Siis ihan oikeasti merkittävää, ei pelkästään sarkastisessa mielessä. Oon joutunut huomaamaan, miten paljon energiaa seukkailusuhteeseen on oikeasti sijoitettava, jos haluaa alusta saakka saada siitä toimivan ja avoimen. Ilman vähäisintäkään omahyväisyyttä totean, että ollaan onnistuttu siinä. Ja se on mielettömän ihkuuuu. Ehkä tänä vuonna onnistun keskittämään huomiota ja energiaani vähän myös muihin ihmissuhteisiin. Tai sitten en.


Toivon, että oon tämänkin vuoden rakastunut koiranomistaja. Musta saattaa tulla myös rakastunut koiranomistajatäti. Se oliskin jotain uutta. Muista tämän vuoden tapahtumista en oikein osaa sanoa. Eikä mun tarvikaan, ku Se Yks tietää kummiski paremmin.

Oon onnellinen ja sitä paitsi mulla on vielä neljä jaksoa katsomatta Housen vitoskaudesta, jonka sain TopTenistä halvalla. JEE.