En osaa kuvailla, miten ihanaa oli vaihtaa maisemaa hetkeksi. Näihin huudeihin on liittynyt viime viikkoina niin paljon ahdistusta ja klikkejä ja mahapuristusta, että oli aika ihmeellistä nousta junaan ja hurruutella Maamme Pääkaupunkiin, jossa oli laiturilla vastassa mun ikioma Halausukko.
Nautin olostani, kerrassaan. Lyylikin viihtyi erityisen hyvin. Luulen, että se on ollut vähän masentunut täällä, tai ehkä mun oma apeus on imeytynyt siihen. Ja ei kai se nyt ihme ole, jos viihtyi, kun pääs kerranki myös jonku muun seuraan ku mun.
Tumppa piti mua hyvänä. Se teki mulle piirakkaa, linssikeittoa, bataattimöhnää ja paistettua halloumia ja suklaakakkuakin. Se käytti sunnuntaiaamuna Lyllen aamulenkillä ja muutamalla muullakin lenkillä. Sain hengähtää.
Sitä paitsi Tumpella on homma melkein paremmin hanskassa ku mulla. Sen pitäis olla täällä auttamassa mua. En tiedä, oonko kadottanut itseluottamukseni, vai enkö vaan oo uskottava kun oon vaan pienikokonen narttu. Tumpe on iso uros. Ni kai Lylle nyt sitä uskoo. Tai sit sillä ei vaan oo sen kanssa niin paljon huonoja kokemuksia.
Lyylillä oli ihan jännää, se pisti ekan matkan päätteeksi leikiksi Joiku-lapinkoiran kanssa junan käytävällä ja se pääs tekemään tuttavuutta myös kahden siperianhuskyn kanssa ja matkustamaan elämänsä ekaa kertaa lähijunalla ja hengaamaan uuden Musiikkitalon pihalla, miettikää hei ny! Tollanen rakkikoira Savosta. Mullakin oli ihan jännää, otettiin Tumpan kanssa postinjakopyöräbattle Postimuseossa ja hämmästyin taas kun olin jo unohtanut, että Tumppa on joskus kerännyt postimerkkejä, ja todettiin Helsingin syystuuli tosi kylmäksi ja vietettiin Kaivopuistossa kahvitteluhetki lukuisien japanilaisten kanssa.
Nyt oon kuitenkin taas täällä ja huomenna taas uutta opiskeluviikkoa kehiin. Junassa mun vieressä istu puolet matkasta tosi puhelias tyttö, joka oli rakastunut Lyyliin ja jutteli mulle kissa ja koira ja muita juttuja ahkerasti. Ihan sympaattista. Kämpillä sen sijaan yllätyin miespuolisesta vieraasta, joka kuitenkin kehui mun verhoja ja värimaailmaa iltavalaistuksessa kodikkaaksi. Meidän eteisenvalo sen sijaan päätti ruveta diskoamaan ja lavuaari tahtoo haista mullalta, mutta josko joku laitosmies tulisi laittamaan ne ruotuun.
Mutta aika surullistahan tämä on, kun ei ole enää Halausukkoa tuhisemassa korvaan.
sunnuntai 25. syyskuuta 2011
keskiviikko 21. syyskuuta 2011
Kuivaa mun kyyneleet
Mun päivät on vuoristorataa. Haluisin että ulosmeno on kivaa, koska tykkään olla ulkona, mutta just nyt se ei oo, koska en hallitse Lylleä. Mua turhauttaa. Musta tuntuu myös yksinäiseltä, kun huolehdin Lyylistä yksin. Musta tuntuu yksinäiseltä tehdä yksin itselleni piirakkaa tai mustikkarahkaa. Onneks Mailu sentään kävi eilen syömässä osan rahkasta. Onneks mulla on sentään Kämppis täällä pyörimässä, ettei seinät tunnu kaatuvan päälle sen enempää. Piirakan laitan paloina pakkaseen tulevia pitkiä opiskelupäiviä varten.
Oon ilonen siitä, että en oo sentään vielä stressaantunut opiskelusta. Oon saanut itseni tekemään kaikki hommat ajoissa enkä oo sortunut vielä loppupanikointiin. On sekin jo jotain. Kai yritän säilyttää epätoivoisesti hallinantunteen edes jossain asiassa.
Viikonloppuna soitin viulua ekan kerran sitten heinäkuun alun. Se oli mukavaa, vaikka lämpiäminen aina vie jonku tovin. Mua itketti, kun en juuri ehtinyt olla Halausukkelin kaa. Matkustan viikonlopuksi sen tykö, mutta sekin tuntuu etukäteen raskaalta ajatukselta puuttuvan hallinnantunteen takia. Mutta kunhan nyt selviän sinne, niin sitten ehkä saan kasattua itteäni sen verran, että selviän vielä takaisinkin. Siis Lyylin kanssa.
Lyyli on ihana mut mua vaan itkettää kun en osaa.
Sunnuntaiaamuna koin jotain järisyttävää. Oli ekan kerran kylmä aamu, sellanen että sormia palelsi vaikka oli sormikkaat ja korvat kaipasi pipoa päähän. Koko Kippolan niemessä oli sumuisaa ja kierrettiin Lyllen kanssa niemi polkua pitkin. Mentiin järven rantaa mutta järveä ei näkynyt yhtään vaan vesi ja vastaranta oli pelkkää valkosta hötöä. Se oli hämärä tunne. Ihan ku olisin ollu jollain todellisuudesta irrallisella saarekkeella, jota ympäröi vaan loputon valkoinen hämy. Myöhemmin, kun aurinko alko nousta, sen valo tuli säteinä vastarannan mäntyjen takaa, mutta niistä ei näkynyt muuta kuin siluetit ja valonkajastus niiden takaa, ihan ku jostain maalauksesta. Vielä myöhemmin näin auringon valkosena möllykkänä valkoisuudessa taivaalla, eikä vieläkään näkynyt vastarantaa tai veden pintaa.
Se oli ihan mielettömän hienoa. Harmitti, että unohdin kameran Kämpille. Vaikka ei sitä tunnelmaa olis kuvaan kuitenka saanu.
Välillä en meinaa kestää tätä kaipauksen taakkaa. Kaipaan Tumppaa. Kaipaan olla sen kanssa. Kaipaan Taivaan Iskää. Kaipaan sille pyhitettyä aikaa ja ajatuksia. Kaipaan tasapainoa. En jaksa olla näin ailahtelevan horjuva ja epävarma ja epävakaa ja tasapainoton. Vajavaisuus tuntuu musertavalta.
Oon ilonen siitä, että en oo sentään vielä stressaantunut opiskelusta. Oon saanut itseni tekemään kaikki hommat ajoissa enkä oo sortunut vielä loppupanikointiin. On sekin jo jotain. Kai yritän säilyttää epätoivoisesti hallinantunteen edes jossain asiassa.
Viikonloppuna soitin viulua ekan kerran sitten heinäkuun alun. Se oli mukavaa, vaikka lämpiäminen aina vie jonku tovin. Mua itketti, kun en juuri ehtinyt olla Halausukkelin kaa. Matkustan viikonlopuksi sen tykö, mutta sekin tuntuu etukäteen raskaalta ajatukselta puuttuvan hallinnantunteen takia. Mutta kunhan nyt selviän sinne, niin sitten ehkä saan kasattua itteäni sen verran, että selviän vielä takaisinkin. Siis Lyylin kanssa.
Lyyli on ihana mut mua vaan itkettää kun en osaa.
Sunnuntaiaamuna koin jotain järisyttävää. Oli ekan kerran kylmä aamu, sellanen että sormia palelsi vaikka oli sormikkaat ja korvat kaipasi pipoa päähän. Koko Kippolan niemessä oli sumuisaa ja kierrettiin Lyllen kanssa niemi polkua pitkin. Mentiin järven rantaa mutta järveä ei näkynyt yhtään vaan vesi ja vastaranta oli pelkkää valkosta hötöä. Se oli hämärä tunne. Ihan ku olisin ollu jollain todellisuudesta irrallisella saarekkeella, jota ympäröi vaan loputon valkoinen hämy. Myöhemmin, kun aurinko alko nousta, sen valo tuli säteinä vastarannan mäntyjen takaa, mutta niistä ei näkynyt muuta kuin siluetit ja valonkajastus niiden takaa, ihan ku jostain maalauksesta. Vielä myöhemmin näin auringon valkosena möllykkänä valkoisuudessa taivaalla, eikä vieläkään näkynyt vastarantaa tai veden pintaa.
Se oli ihan mielettömän hienoa. Harmitti, että unohdin kameran Kämpille. Vaikka ei sitä tunnelmaa olis kuvaan kuitenka saanu.
Välillä en meinaa kestää tätä kaipauksen taakkaa. Kaipaan Tumppaa. Kaipaan olla sen kanssa. Kaipaan Taivaan Iskää. Kaipaan sille pyhitettyä aikaa ja ajatuksia. Kaipaan tasapainoa. En jaksa olla näin ailahtelevan horjuva ja epävarma ja epävakaa ja tasapainoton. Vajavaisuus tuntuu musertavalta.
tiistai 13. syyskuuta 2011
Sadeaivot
Sade on kivaa, sillon saa kulkea kumppareilla, ja kumppareilla voi kulkea joka paikassa. Tänään tihutti niin paljon että oltiin Lyllen kaa ihan märkiä ja mun naama valui vettä ja paita kastui takin läpi. Parasta.
Pesin eilen pyykkiä pesupähkinöillä. Siitä tuli hyvä mieli. Laitoin seinälle kankaan ja valokuvia. Siitäkin tuli hyvä mieli.
Mun on tehnyt jo monta päivää mieli soittaa viulua, mutta en oo vieläkään soittanut.
Kämppis vei meidän mikron pois, koska pelättiin että se vielä räjähtää joku päivä. Toivottavasti ei räjähdä sen silmille, joka sen nyt otti.
Kävin tämän syksyn ekan kerran kirjastossa ja siitäkin tuli hyvä mieli. Otin sarjiksen, kaksi levyä, neljä leffaa, kolme romaania, lukupiiriin näytelmiä ja kaksi tiiliskiviteoriakirjaa. Nyt täytyisi aloittaa vielä lukutoimi.
Oon kateellinen Halausukolle, kun niiden kämpässä syödään melkein päivittäin yhdessä yhteistä ruokaa ja usein mukana on myös satunnaisia vierailijoita. Se sai sitä paitsi eilen pullaa ja brownia. Olisi kiva muuttaa sopivan kokoiseen omakotitalokommuuniin, jossa olis oma aidattu piha ja iso keittiö. Minulla olisi jo koirakin pihalle juoksentelemaan. Miksi kaikki asuvat hajallaan?
Hämärä tulee jo kahdeksalta ja koska tänään jouduin olemaan syksyn ekan kerran jo kasilta kampuksella, huomasin myös, että aamuisinkin on jo hämärää aika myöhälle. Kohta on jo talvi, tiedän sen. Aamulla kelloradio sulautui kahdeksaksi minuutiksi mun uneen, ennen kuin havahduin. Oli epäilyttävää, että musiikki vielä jatkui, vaikka musiikkinumero lavalla päättyi jo. Epäloogisuus paljasti.
Kävin läpi kaikki viime lukuvuodelta säästyneet kuitit. Minulla oli vielä sekin kuitti, joka tuli siltä kerralta, kun äippä ja iskä oli tuonu mulle muuttokuorman ja käyttäny mut ruokakaupassa. Aika hurja kuitti oli se. Kaapit täyteen. Niistäkin ruuista melko iso osa meni kesän jälkeen roskikseen. Nyt olen viisaampi ja tietäväisempi ja rauhoittunut. Tiedän paremmin, mitä kulutan. Kuiteissa pyöri tosi paljon samoja ruoka-aineita, uudestaan ja uudestaan, vähän eri hintaisina eri kaupoista. Suututti, kun huomasin miten paljon luomukevytmaito on kallistunut. Nauratti, kun huomasin miten paljon olin ostanut kananmunia.
Haluisin tehdä aikahyppäyksen, missä olisin jossain toisessa paikassa yhen pojan kanssa eri elämäntilanteessa. Mutta ei. On elettävä tämä ikävöimissyksy ja opiskeltava ja elämä etenee etenee mutta hitaasti ja haluisin olla jo muualla mutta se on typerää koska kaikella on aikansa ja tämäkin aika voisi olla merkityksellinen jos keskittyisin siihen.
Opiskelutoveri sanoi tänään kirjaston lainauspisteellä, että siitä tuntuu ettei sillä oo enää ollenkaan perhettä kun kaikki on niin hajallaan eikä puhu mitään. Vasta toisessa hetkessä ymmärsin, miten kamalan surulliselta asialta se kuulosti. Mun täytyy ehkä palata aiheeseen vielä. En mäkään ajattele mun perhettä aktiivisesti, mutta jos sitä ei olis tuolla jossain, niin aika hirveää.
En ole saanut tänään juurikaan hyödyllisiä asioita aikaiseksi. En edes sämpyläin leipomiseen päässyt, vaikka suunnittelin. En ole edistänyt opiskelutointa. En mennyt edes hölkkäämään, kun päätin ettei tihku ole siihen optimaalisin sääolosuhde. Vähän hyödyksi olin, kun Kämppis laittoi sen jättimaton taas paikoilleen ja autoin. Mutta siinä se. Ehkä huomenna.
Kun onhan silloinkin päivä ja mahdollisuus vaikka mihin esim mahku olla jälleen yhden päivän hyödytön ja kastua sateessa.
Pesin eilen pyykkiä pesupähkinöillä. Siitä tuli hyvä mieli. Laitoin seinälle kankaan ja valokuvia. Siitäkin tuli hyvä mieli.
Mun on tehnyt jo monta päivää mieli soittaa viulua, mutta en oo vieläkään soittanut.
Kämppis vei meidän mikron pois, koska pelättiin että se vielä räjähtää joku päivä. Toivottavasti ei räjähdä sen silmille, joka sen nyt otti.
Kävin tämän syksyn ekan kerran kirjastossa ja siitäkin tuli hyvä mieli. Otin sarjiksen, kaksi levyä, neljä leffaa, kolme romaania, lukupiiriin näytelmiä ja kaksi tiiliskiviteoriakirjaa. Nyt täytyisi aloittaa vielä lukutoimi.
Oon kateellinen Halausukolle, kun niiden kämpässä syödään melkein päivittäin yhdessä yhteistä ruokaa ja usein mukana on myös satunnaisia vierailijoita. Se sai sitä paitsi eilen pullaa ja brownia. Olisi kiva muuttaa sopivan kokoiseen omakotitalokommuuniin, jossa olis oma aidattu piha ja iso keittiö. Minulla olisi jo koirakin pihalle juoksentelemaan. Miksi kaikki asuvat hajallaan?
Hämärä tulee jo kahdeksalta ja koska tänään jouduin olemaan syksyn ekan kerran jo kasilta kampuksella, huomasin myös, että aamuisinkin on jo hämärää aika myöhälle. Kohta on jo talvi, tiedän sen. Aamulla kelloradio sulautui kahdeksaksi minuutiksi mun uneen, ennen kuin havahduin. Oli epäilyttävää, että musiikki vielä jatkui, vaikka musiikkinumero lavalla päättyi jo. Epäloogisuus paljasti.
Kävin läpi kaikki viime lukuvuodelta säästyneet kuitit. Minulla oli vielä sekin kuitti, joka tuli siltä kerralta, kun äippä ja iskä oli tuonu mulle muuttokuorman ja käyttäny mut ruokakaupassa. Aika hurja kuitti oli se. Kaapit täyteen. Niistäkin ruuista melko iso osa meni kesän jälkeen roskikseen. Nyt olen viisaampi ja tietäväisempi ja rauhoittunut. Tiedän paremmin, mitä kulutan. Kuiteissa pyöri tosi paljon samoja ruoka-aineita, uudestaan ja uudestaan, vähän eri hintaisina eri kaupoista. Suututti, kun huomasin miten paljon luomukevytmaito on kallistunut. Nauratti, kun huomasin miten paljon olin ostanut kananmunia.
Haluisin tehdä aikahyppäyksen, missä olisin jossain toisessa paikassa yhen pojan kanssa eri elämäntilanteessa. Mutta ei. On elettävä tämä ikävöimissyksy ja opiskeltava ja elämä etenee etenee mutta hitaasti ja haluisin olla jo muualla mutta se on typerää koska kaikella on aikansa ja tämäkin aika voisi olla merkityksellinen jos keskittyisin siihen.
Opiskelutoveri sanoi tänään kirjaston lainauspisteellä, että siitä tuntuu ettei sillä oo enää ollenkaan perhettä kun kaikki on niin hajallaan eikä puhu mitään. Vasta toisessa hetkessä ymmärsin, miten kamalan surulliselta asialta se kuulosti. Mun täytyy ehkä palata aiheeseen vielä. En mäkään ajattele mun perhettä aktiivisesti, mutta jos sitä ei olis tuolla jossain, niin aika hirveää.
En ole saanut tänään juurikaan hyödyllisiä asioita aikaiseksi. En edes sämpyläin leipomiseen päässyt, vaikka suunnittelin. En ole edistänyt opiskelutointa. En mennyt edes hölkkäämään, kun päätin ettei tihku ole siihen optimaalisin sääolosuhde. Vähän hyödyksi olin, kun Kämppis laittoi sen jättimaton taas paikoilleen ja autoin. Mutta siinä se. Ehkä huomenna.
Kun onhan silloinkin päivä ja mahdollisuus vaikka mihin esim mahku olla jälleen yhden päivän hyödytön ja kastua sateessa.
maanantai 12. syyskuuta 2011
Yksinhuoltajaopiskelijan syksyn synkkyydestä
Tällä viikolla syksyn kai pitäs lähteä ihan kunnolla käyntiin. En oikein tiedä miltä se tuntuu. Musta tuntuu surulliselta olla yksin. Ja se, etten oikeastaan ole yksin, jotenkin vielä korostaa sitä että oon. Oon ainoona vastuussa Lyllestä, oon ainut joka pitää siitä huolta ja jota saa syyttää siitä jos sen elämä on tylsää. Se on painavaa ja muistuttaa jatkuvasti siitä että on vaan minä ja se. Alan vasta nyt ymmärtää, millainen taakka yksinhuoltajuus oikeastaan on. Mulla on haasteena saada mun ajatukset kääntymään niin päin, ettei Lylle oo mikään taakka, vaan siunaus. Ei velvoite, vaan mahdollisuus. Pienin askelin edetään.
Lauantaina yksinäisyys tuntui melkein musertavalta, ja se on aika harvinaista minulle. Yleensä mua ei häiritse, vaikken tapaisi ihmisiä ja olisin vaan omissa oloissa. Nyt oli kuitenkin kamala olla. Ehkä siksi, että salaa toivoin Halausukkoa käymään, vaikka se olikin itsekkäästi toivottu, koska on silläkin oikeus käydä välillä kotona eikä ollut sen vika, että mun matkustaminen tyssäsi Lyllen juoksuihin. Mutta kun mulla on hirveä ikävä. Päässäni ajattelen jotenkin, ettei tämä erossaolo ja ikävä ole pysyvä olotila, että tää tilanne tästä vielä muuttuu. Mutta mihin se muka muuttuisi? Jos kukaan ei tee mitään muutosta, niin tätä jatkuu vielä neljä vuotta. SE tuntuu ihan hiton kamalalta. Jotain on pakko tapahtua.
Mun sisäinen ajanymmärryskin on ihan sekasin, kun olin viikonlopun täällä ilman vierailijoita. En osaa sisäistää, että nyt on vasta maanantai, oon jatkuvasti jossakin keskiviikossa tai vähintäänkin tiistaissa.
On kuitenkin kivojakin juttuja. Tein viikonloppuna gratiinia (ei ihan opiskelijabudjettiruokaa kermoineen ja juustoineen) ja pannariakin yritin, mutta meidän puolikas uuni on vino ja epätasaisesti paistava ja ainoa peltimme on matala, joten yritys oli melko kunnianhimoinen. Onnistui kuitenkin jotenkuten. Löysin lähiluontopolun ja oli ihana mennä metsässä ilman että ketään tuli vastaan. Kävin eilen aamuhölkällä ja se meni vähän paremmin kuin tiistaina. Löysin myös uudestaan meidän lähiniemen, joka on ihan mahtava. Siellä on metsänreunaa ja metsää, mutta myös aavaa leikattua niittyä ja niityltä mahtavat maisemat joka puolelle. Parasta on kuitenkin se, että siellä on niin paljon lääniä joka suuntaan, että uskallan pitää Lylleäkin vapaana ja silti olla suhteellisen varma siitä, että saan estettyä sitä ryntäämästä vaikka joku tulisikin näköpiiriin. Oli ihana kattoo tänään kun se kirmas ja oli onnellisen näkönen. Oli ihana seistä aukealla ja olla tuulenpuuskassa ja jutella Taivaan Iskän kanssa.
Mutta silti vähän pelkään, että tänä syksynä on vaikeaa pysyä erossa masennuksesta. Tuntuu, että se on jo tehnyt pesää tänne. Ehkä oonkin alitajuisesti kutsunut sen ihan itse.
Lauantaina yksinäisyys tuntui melkein musertavalta, ja se on aika harvinaista minulle. Yleensä mua ei häiritse, vaikken tapaisi ihmisiä ja olisin vaan omissa oloissa. Nyt oli kuitenkin kamala olla. Ehkä siksi, että salaa toivoin Halausukkoa käymään, vaikka se olikin itsekkäästi toivottu, koska on silläkin oikeus käydä välillä kotona eikä ollut sen vika, että mun matkustaminen tyssäsi Lyllen juoksuihin. Mutta kun mulla on hirveä ikävä. Päässäni ajattelen jotenkin, ettei tämä erossaolo ja ikävä ole pysyvä olotila, että tää tilanne tästä vielä muuttuu. Mutta mihin se muka muuttuisi? Jos kukaan ei tee mitään muutosta, niin tätä jatkuu vielä neljä vuotta. SE tuntuu ihan hiton kamalalta. Jotain on pakko tapahtua.
Mun sisäinen ajanymmärryskin on ihan sekasin, kun olin viikonlopun täällä ilman vierailijoita. En osaa sisäistää, että nyt on vasta maanantai, oon jatkuvasti jossakin keskiviikossa tai vähintäänkin tiistaissa.
On kuitenkin kivojakin juttuja. Tein viikonloppuna gratiinia (ei ihan opiskelijabudjettiruokaa kermoineen ja juustoineen) ja pannariakin yritin, mutta meidän puolikas uuni on vino ja epätasaisesti paistava ja ainoa peltimme on matala, joten yritys oli melko kunnianhimoinen. Onnistui kuitenkin jotenkuten. Löysin lähiluontopolun ja oli ihana mennä metsässä ilman että ketään tuli vastaan. Kävin eilen aamuhölkällä ja se meni vähän paremmin kuin tiistaina. Löysin myös uudestaan meidän lähiniemen, joka on ihan mahtava. Siellä on metsänreunaa ja metsää, mutta myös aavaa leikattua niittyä ja niityltä mahtavat maisemat joka puolelle. Parasta on kuitenkin se, että siellä on niin paljon lääniä joka suuntaan, että uskallan pitää Lylleäkin vapaana ja silti olla suhteellisen varma siitä, että saan estettyä sitä ryntäämästä vaikka joku tulisikin näköpiiriin. Oli ihana kattoo tänään kun se kirmas ja oli onnellisen näkönen. Oli ihana seistä aukealla ja olla tuulenpuuskassa ja jutella Taivaan Iskän kanssa.
Mutta silti vähän pelkään, että tänä syksynä on vaikeaa pysyä erossa masennuksesta. Tuntuu, että se on jo tehnyt pesää tänne. Ehkä oonkin alitajuisesti kutsunut sen ihan itse.
perjantai 9. syyskuuta 2011
Elämäni kotiluutana
Tajusin tänään, että musta on tullu rennompi. En jäkitä enää kaikessa ihan niin paljon. Jos vertaan viime syksyä tähän syksyyn, niin paljon on tapahtunut. Pystyn lähtemään aamulla ihmisten ilmoille ja vieläpä kampukselle ja vieläpä luennoille ihan naturaalina. Ilman pakkelia. Vaikka olisi punainen näppylä poskipäässä niin mun ei enää tarvitse välttämättä sutrata peitepuikon kanssa, ja siitä huolimatta en ole jatkuvasti tietoinen asiasta. Se on aika iso askel se. Nautin tästä. Jos ihmiset ei huomaa mun mieletöntä viehätysvoimaa ilman naamaria, niin se on niiden häpeä. Sitten joskus, jos oikein haluaa laittautua ja edustaa, niin se on kivaa tehdä omasta halusta eikä valheellisesta sosiaalisesta pakosta.
Ah, olipa ihanan pinnallinen vuodatus.
Meillä oli Lyylin kanssa paras iltapissitys. Vettä satoi kaatamalla. Ketään ei tullu vastaan. Mulla oli kumpparit ja kävelin kaikista lätäköistä ja mutalällyistä ja tyhjät kadut näytti hienoilta katuvaloissa ja katuvalojen pisaroissa. Nauroin Lyylille sitä, että olin ihan märkä ja kulmakarvoista tippu vettä. Se ei tainnu ihan ymmärtää.
Outoa olla matkustamatta, vaikka on perjantai. Viime vuonna oli melkein normi olla menossa perjantaina, tai usein jopa torstaina. Mutta nyt on perjantai-ilta ja oon Kämpillä Lyllen kaa kahdestaan. Eikä edes ketään ole tullut kylään. Tosi hämärää tällanen.
Sain sadekastelusta viimeinkin potkua siivota. Imuroin ja pesin lattiat ja vessan ja kastelin kasvit. Vois kai sitä perjantai-iltaa huonomminkin viettää.
Ah, olipa ihanan pinnallinen vuodatus.
Meillä oli Lyylin kanssa paras iltapissitys. Vettä satoi kaatamalla. Ketään ei tullu vastaan. Mulla oli kumpparit ja kävelin kaikista lätäköistä ja mutalällyistä ja tyhjät kadut näytti hienoilta katuvaloissa ja katuvalojen pisaroissa. Nauroin Lyylille sitä, että olin ihan märkä ja kulmakarvoista tippu vettä. Se ei tainnu ihan ymmärtää.
Outoa olla matkustamatta, vaikka on perjantai. Viime vuonna oli melkein normi olla menossa perjantaina, tai usein jopa torstaina. Mutta nyt on perjantai-ilta ja oon Kämpillä Lyllen kaa kahdestaan. Eikä edes ketään ole tullut kylään. Tosi hämärää tällanen.
Sain sadekastelusta viimeinkin potkua siivota. Imuroin ja pesin lattiat ja vessan ja kastelin kasvit. Vois kai sitä perjantai-iltaa huonomminkin viettää.
Vakavia asioita
Täällä haisee mäntysuopa. On haissu jo puoltoista päivää. Mun Kämppis on SuperKämppis, se paikkaa puhjenneen pyöränkumin ja ajaa Palokkaan asti pesemään ison maton. Pikkutytöt sabotoi sen hommia ja mankeloi mattomankelilla kärpässienen. En ymmärrä, miten Kämppis selviää ison ja märän ja painavan maton kanssa takaisin asti, mutta niin se vain on superi. Yksin koko homma. Pyörällä.
Lyyli on yhdeksän kuukautta. En tiedä mitä sanoa. Se on sydäntäsärkevä näky silloin kun se on vakavana, esim kun lähden nuorteniltaan ja se tulee eteiseen istumaan ja katsomaan vakavana mun lähtöä. Rakastan Lyllen naamaa, se on vaan mainio. Kovin moni ei osaa näyttää idiootilta ja täydellisen sydäntäriipaisevan söpöltä samaan aikaan.
Tänään on satanut paljon ja farkut vaihtoi väriä toiselta puolelta. Rikoin äsken ensimmäisen lasin Itsenäisenä Naisena. Se oli vasta toinen rikottu astia tätä ajanlaskua. Ensimmäinen oli matala rakkausmuumilautanen, mutta niitä mulla sattui onneksi olemaan kaksin kappalein.
Oon miettinyt, miks ihmiset on niin pinnan ja kuoren perään. Minä haluun aitoo ja todellista.
Päivän video.
Lyyli on yhdeksän kuukautta. En tiedä mitä sanoa. Se on sydäntäsärkevä näky silloin kun se on vakavana, esim kun lähden nuorteniltaan ja se tulee eteiseen istumaan ja katsomaan vakavana mun lähtöä. Rakastan Lyllen naamaa, se on vaan mainio. Kovin moni ei osaa näyttää idiootilta ja täydellisen sydäntäriipaisevan söpöltä samaan aikaan.
Tänään on satanut paljon ja farkut vaihtoi väriä toiselta puolelta. Rikoin äsken ensimmäisen lasin Itsenäisenä Naisena. Se oli vasta toinen rikottu astia tätä ajanlaskua. Ensimmäinen oli matala rakkausmuumilautanen, mutta niitä mulla sattui onneksi olemaan kaksin kappalein.
Oon miettinyt, miks ihmiset on niin pinnan ja kuoren perään. Minä haluun aitoo ja todellista.
Päivän video.
keskiviikko 7. syyskuuta 2011
Tasapainoton ekoilija ja sen kryyni
Ollaan Lyylin kanssa yritetty asettautua taas Jykälään. Sunnuntaina pakkasin runsaat kamppeeni ja ajelin iskän kanssa pitkän tauon jälkeen Kämpille. Iskä lähti saman tien takas ja Lylle jäi vähän suremaan. Se ei myöskään diggaile sen pikkubikineistä, joten ei ne päällä tee juuri muuta kuin etsii aina seuraavan makuupaikan. Illemmalla myös Kämppis rantautui jälleen Keski-Suomeen, joten saatiin heti seuraa.
Oon ehtinyt olla jo yhdellä luennollakin, tällä viikolla vielä kaksi edessä. (Lisäks meen huomenna kuuntelemaan luentoa aiheesta Minne humanistimaisteri työllistyy? HAHA ehkä saan jotain vinkkejä!) Ens viikolla alkaa vasta toden teolla tämän syksyinen hullutus sitten. Lounastin myös Maijukan kanssa ennen sen paluuta Porojenmaahan, ja keskustaan polkiessa mietin, että kyllä mä viihdyn Jyväskylässä. Tää on hallittavan kokoinen ja täällä on kivoja paikkoja. Mutta tuntuu silti vähän vajaalta, kun Halausukkeli ei oo jakamassa mun kaa iltapissityslenkkejä tai teehetkiä.
Tiistaina oli rahanmenopäivä. Maksoin vuokran ja kännykkälaskun ja lähdin keskustaan ja ostin itselleni pitkän sovitteluahkeroinnin jälkeen lenkkarit. Ne on törkeän väriset, mutta toivottavasti hyvät jalassa. Mulla on ollut kova tarve päästä hölkkäämään, mutta ei ole ollut kenkiä. Luulen, että mun hölkhölkhalu pohjaa vaan siitä, että tahtoisin päästä ikäviä asioita pakoon tai onnistua sivuuttamaan ne nopeammin. Päällimmäinen ikävä asia tässä yhteydessä on varmaan ihana pieni pian 9kk kasvattini, joka ei tunnu oikein ulkona ollessa luottavan, että mun emäntä kyllä hoitaa, että ei niistä toisista koirista tarvis ihan niin paljon hermostua tai välittää muutenkaan. Varsinkin kun meidän huudeilla niitä toisia haukkuja riittää ihan riittämiin. Ja varsinkin, kun en vaan tiedä miten pääsisin ton paksun kallon läpi. Tänään otin mukaan pitkästä aikaa suihkepullon, varmaan oman itseluottamuksen vuoksi. Eilen tuntui välillä siltä et haluis vaan itkeä ja välillä siltä, että haluis vaan ravistella tuota murheenkryyniä. Mietin jatkuvasti, miten vanhemmat selviää niiden lasten kanssa, kun minulla tuntuu, että pää hajoaa jo näin "pienestä".
Ja nyt kaikki luulee, että se inhoo ja hakkaa ja laiminlyö sen koiraa. Ei ei. Välillä ton haukkuherkkyys ja hyökkäävä asenne vaan tuntuu liian raskailta. En sais olla näin lössö.
Mut oikeesti Lylle on ihan mainio, näkeehän sen jo sen naamastakin.
Miten tää taas meniki tähän, rahanmenopäivä jäi kesken.. Lenkkareiden tueksi ja muutenkin tarpeeseen ostin viimeinkin myös kollarit. Nää on mukavat. Yritin löytää myös hupparia, mutta en löytänyt, ja pitkiä neuletakkeja katselin, mutta ihan hirveitä riepuja ja silti kovanhintaisia. Vaatekaupoissa kiertely masensi muutenkin, kun kaikki on vaan niin kallista vaikkei ole edes kovin laadukasta. Pentikissä meinas päästä itku, kun kaikki oli niin kauniisti aseteltu esille ja koko kauppa oli täynnä haluttavaa tavaraa. Aamulla selasin Ikean kataloginkin, jonka joku oli työntänyt meidän postilaatikkoon, ja oman kodin kaipuu iski hirveänä naamalle. Oispa kiva, oispa kiva, ja tollanenki vau, toihan oiski fiksu juttu, tollasen vois kyl sit hankkia... yhyy. Vähän parempi mieli tuli, kun löysin JC:stä superhalvalla tarjouksesta ihan tavallisia t-paitoja. Jotka maksais nekin uutena viistoista euroo. ??? En ois ikänä maksanu niistä sen vertaa.
Rahaa meni myös siihen, kun vein mun ekoiluluomuhippeilyn uudelle tasolle: ostin pesupähkinöitä HAH HAH. En oo tosin vielä päässyt testaamaan. Sitten ostin myös suomalaisia vegaanisia ja ties mitä Ole Hyvä -hiuspesujuttuja. Niissä oli kyl vaikka mitä villiä, ja varsinkin hoitoaine hais melko öh jännittävältä. Ja kaiken kukkuraksi hankin vielä pitkään mielessä olleen mineraalikivideodorantin. Se on aika hämärä kapistus. Kestää tyyliin varmaan ikuisesti ja kainalot ei haise sen jälkeen miltään. Mutta kai se oikeasti toimii, koska tänään olen reippaillut mutta en löydä kainaloista hienhajua. Jännää.
Otettiin Solussa seuraavien viikkojen haasteeksi yksi Mooseksen kirja per viikko. Se tarkottaa ensimmäisen kohdalla 7,14 lukua päivässä. Tartuin kerrankin rivakasti johonkin ja innostuin niin paljon, että oon lukenut jo yli viiden päivän edestä. Se vaan tapahtui. Ne jutut on niin mielenkiintoisia, vaikka nekin periaatteessa tietää, luomiset ja nooat ja aabrahamit ja iisakit ja muut, mutta en oo palannu niihin pitkään aikaan. Nyt on just alkamassa seuraavaksi Joosef-episodi. Taidettiin muuten ala-asteella joutua opettelemaan Jaakobin poikien nimet, tuli vain mieleen. Mutta jännää on, on sukurutsausta ja raiskausta ja petosta ja kostoa ja muitaki juttuja suoraan saippuasarjoista.
Katsottiin tänään Mailun kanssa The Social Network ja Red Riding Hood, koska tiistaisin Filmkkarissa kaks yhden hinnalla vipeille. Jälkimmäisessä ei kyllä juuri tuntunut olevan järjenhiventä, tai ainakin kässäri jotenkin tökki. Enkä niin tykänny näyttelijävalinnoista, kaikki melkein näytti jotenkin ärsyttäviltä. Mutta Lyllellä oli kivaa, kun pääsi viimeinkin juoksemaan vapaana noiden pihalla ja Luka juoksi sen kanssa. Minäkin haluan aidatun pihan, huaah.
Siinä tais olla nyt ihan riittävästi triviaa ja turhanpäiväistä löpinää tähän postaukseen. Jeejee hyvä meininki. Enkä muuten nää tänäkään viikonloppuna Halausukkelia, kun en viiti lähtee matkustamaan kiimaisen koiran kanssa. Kaiken varalta. Kai tämä erossaolo karaisee. Mutta ikävä on kyllä itkettävän kamala.
Oon ehtinyt olla jo yhdellä luennollakin, tällä viikolla vielä kaksi edessä. (Lisäks meen huomenna kuuntelemaan luentoa aiheesta Minne humanistimaisteri työllistyy? HAHA ehkä saan jotain vinkkejä!) Ens viikolla alkaa vasta toden teolla tämän syksyinen hullutus sitten. Lounastin myös Maijukan kanssa ennen sen paluuta Porojenmaahan, ja keskustaan polkiessa mietin, että kyllä mä viihdyn Jyväskylässä. Tää on hallittavan kokoinen ja täällä on kivoja paikkoja. Mutta tuntuu silti vähän vajaalta, kun Halausukkeli ei oo jakamassa mun kaa iltapissityslenkkejä tai teehetkiä.
Tiistaina oli rahanmenopäivä. Maksoin vuokran ja kännykkälaskun ja lähdin keskustaan ja ostin itselleni pitkän sovitteluahkeroinnin jälkeen lenkkarit. Ne on törkeän väriset, mutta toivottavasti hyvät jalassa. Mulla on ollut kova tarve päästä hölkkäämään, mutta ei ole ollut kenkiä. Luulen, että mun hölkhölkhalu pohjaa vaan siitä, että tahtoisin päästä ikäviä asioita pakoon tai onnistua sivuuttamaan ne nopeammin. Päällimmäinen ikävä asia tässä yhteydessä on varmaan ihana pieni pian 9kk kasvattini, joka ei tunnu oikein ulkona ollessa luottavan, että mun emäntä kyllä hoitaa, että ei niistä toisista koirista tarvis ihan niin paljon hermostua tai välittää muutenkaan. Varsinkin kun meidän huudeilla niitä toisia haukkuja riittää ihan riittämiin. Ja varsinkin, kun en vaan tiedä miten pääsisin ton paksun kallon läpi. Tänään otin mukaan pitkästä aikaa suihkepullon, varmaan oman itseluottamuksen vuoksi. Eilen tuntui välillä siltä et haluis vaan itkeä ja välillä siltä, että haluis vaan ravistella tuota murheenkryyniä. Mietin jatkuvasti, miten vanhemmat selviää niiden lasten kanssa, kun minulla tuntuu, että pää hajoaa jo näin "pienestä".
Ja nyt kaikki luulee, että se inhoo ja hakkaa ja laiminlyö sen koiraa. Ei ei. Välillä ton haukkuherkkyys ja hyökkäävä asenne vaan tuntuu liian raskailta. En sais olla näin lössö.
Mut oikeesti Lylle on ihan mainio, näkeehän sen jo sen naamastakin.
Miten tää taas meniki tähän, rahanmenopäivä jäi kesken.. Lenkkareiden tueksi ja muutenkin tarpeeseen ostin viimeinkin myös kollarit. Nää on mukavat. Yritin löytää myös hupparia, mutta en löytänyt, ja pitkiä neuletakkeja katselin, mutta ihan hirveitä riepuja ja silti kovanhintaisia. Vaatekaupoissa kiertely masensi muutenkin, kun kaikki on vaan niin kallista vaikkei ole edes kovin laadukasta. Pentikissä meinas päästä itku, kun kaikki oli niin kauniisti aseteltu esille ja koko kauppa oli täynnä haluttavaa tavaraa. Aamulla selasin Ikean kataloginkin, jonka joku oli työntänyt meidän postilaatikkoon, ja oman kodin kaipuu iski hirveänä naamalle. Oispa kiva, oispa kiva, ja tollanenki vau, toihan oiski fiksu juttu, tollasen vois kyl sit hankkia... yhyy. Vähän parempi mieli tuli, kun löysin JC:stä superhalvalla tarjouksesta ihan tavallisia t-paitoja. Jotka maksais nekin uutena viistoista euroo. ??? En ois ikänä maksanu niistä sen vertaa.
Rahaa meni myös siihen, kun vein mun ekoiluluomuhippeilyn uudelle tasolle: ostin pesupähkinöitä HAH HAH. En oo tosin vielä päässyt testaamaan. Sitten ostin myös suomalaisia vegaanisia ja ties mitä Ole Hyvä -hiuspesujuttuja. Niissä oli kyl vaikka mitä villiä, ja varsinkin hoitoaine hais melko öh jännittävältä. Ja kaiken kukkuraksi hankin vielä pitkään mielessä olleen mineraalikivideodorantin. Se on aika hämärä kapistus. Kestää tyyliin varmaan ikuisesti ja kainalot ei haise sen jälkeen miltään. Mutta kai se oikeasti toimii, koska tänään olen reippaillut mutta en löydä kainaloista hienhajua. Jännää.
Otettiin Solussa seuraavien viikkojen haasteeksi yksi Mooseksen kirja per viikko. Se tarkottaa ensimmäisen kohdalla 7,14 lukua päivässä. Tartuin kerrankin rivakasti johonkin ja innostuin niin paljon, että oon lukenut jo yli viiden päivän edestä. Se vaan tapahtui. Ne jutut on niin mielenkiintoisia, vaikka nekin periaatteessa tietää, luomiset ja nooat ja aabrahamit ja iisakit ja muut, mutta en oo palannu niihin pitkään aikaan. Nyt on just alkamassa seuraavaksi Joosef-episodi. Taidettiin muuten ala-asteella joutua opettelemaan Jaakobin poikien nimet, tuli vain mieleen. Mutta jännää on, on sukurutsausta ja raiskausta ja petosta ja kostoa ja muitaki juttuja suoraan saippuasarjoista.
Katsottiin tänään Mailun kanssa The Social Network ja Red Riding Hood, koska tiistaisin Filmkkarissa kaks yhden hinnalla vipeille. Jälkimmäisessä ei kyllä juuri tuntunut olevan järjenhiventä, tai ainakin kässäri jotenkin tökki. Enkä niin tykänny näyttelijävalinnoista, kaikki melkein näytti jotenkin ärsyttäviltä. Mutta Lyllellä oli kivaa, kun pääsi viimeinkin juoksemaan vapaana noiden pihalla ja Luka juoksi sen kanssa. Minäkin haluan aidatun pihan, huaah.
Siinä tais olla nyt ihan riittävästi triviaa ja turhanpäiväistä löpinää tähän postaukseen. Jeejee hyvä meininki. Enkä muuten nää tänäkään viikonloppuna Halausukkelia, kun en viiti lähtee matkustamaan kiimaisen koiran kanssa. Kaiken varalta. Kai tämä erossaolo karaisee. Mutta ikävä on kyllä itkettävän kamala.
lauantai 3. syyskuuta 2011
Ihania munia
Huomasin, että mun levyhylly käy ahtaammaksi syksyn tullen. Yllätyin itekin, miten monta tulokasta oon kesän aikana hankkinut. En tiedä muistanko ees kaikkia, mut ainaki
Mut paljon on vielä puutoksia, niinku vaikka Norah Jonesia, Jamie Cullumia, Death Cabia, Joosea, Sufjania ja I&W:tä. Oon sen verran pihi, että yleensä yritän kärsivällisesti odottaa, millon sattuu kohdalle fiksunhintainen yksilö. Hinta siitä taas on se, ettei kaikkea ihan heti saa.
Puhuin eilen suurista tunteista, mutta niiden aika olikin vasta tulossa. Katoin eilen Lady Chatterleyn rakastajan, ja se oli hirvittävän hyvä. En muista millon viimeks noin hidastemponen elokuva, jossa alussa tuntuu ettei tapahdu mitään, osoittautuu hirmu syvälle saakka kehittyväksi ja mielettömän vahvaksi kokemukseksi. Jäi hirvittävän onnellinen olo koko elokuvasta, jäin vaan typerän epäuskoisena hymyilemään kun leffa loppu. Se onnistui yllättämään niin täydellisesti. Useammin käy niin, että alku antaa odottaa parempaa, mut sit lässähtääkin. Tosin ihmettelin vähän k13-merkintää, koska oli se kyllä sen verran sensuelli tapaus (mutta ei siis millään lailla mauton), että minusta k15 olisi ehkä asianmukaisempi.
Äskön sen sijaan eksyin kuuntelemaan Munamiehen biisejä. En ollu kuullu niistä yhtäkään, edes sitä Pomppufiilistä.
Tätä ehkä ei ymmärrä kuin korkeintaan Maijukka, mutta rupesin itkemään ja nauramaan onnesta. Joo, luit oikein. Itkin onnesta. Tulin vain niin iloseksi, että on joku tollanen tosi hömppäjuttu, jossa on kerrankin oikee ja hyvä ja sympaattinen ja myönteinen sanoma. Eikä aina jotain rivoa tai kiroilua tai kännäilyjuttuja. Ehkä naurettavaa, mutta ku oikeesti!! Kuunnelkaa vaikka Youtubesta Munajuna tai Haudo mua tai Kennostoliitto. Tai Munanaa: se oli niin aivoton biletysbiisi, mut sit ei kuitenkaan, vaan ihan tajuttoman hyvä hömppä! "MUNA KU MUNA ON IHANA MUNA". Voiko olla parempaa viestiä ihmisille? Vaikka totta kai Munamiehelläkin pelataan kaksimielisyydellä, mutta ei sillä tavalla, että se nousis musta pääasiaksi.
Mut niin. Jouduin myöntämään, että vaikka nauroinki Maijukalle, kun se sano haluavansa hankkia Munamiehen maailman, niin - niin haluan minäkin. YÄÄÄ
Tuli muuten mieleen, että nauroin itkien sillonkin, kun Munamies ekan kerran asteli lavalle Putouksessa. Pelkkä sen ulkonäkö sai sen reaktion aikaan.
Antti Sarpila - Golden Trax
Coldplay - X&Y
Emilíana Torrini - Me And Armini
Fleet Foxes - Helplessness Blues
Hugh Laurie - Let Them Talk
Risto - Aurinko aurinko plaaplaaplaa
Vampire Weekend - Vampire Weekend
Vampire Weekend - Contra
Mut paljon on vielä puutoksia, niinku vaikka Norah Jonesia, Jamie Cullumia, Death Cabia, Joosea, Sufjania ja I&W:tä. Oon sen verran pihi, että yleensä yritän kärsivällisesti odottaa, millon sattuu kohdalle fiksunhintainen yksilö. Hinta siitä taas on se, ettei kaikkea ihan heti saa.
Puhuin eilen suurista tunteista, mutta niiden aika olikin vasta tulossa. Katoin eilen Lady Chatterleyn rakastajan, ja se oli hirvittävän hyvä. En muista millon viimeks noin hidastemponen elokuva, jossa alussa tuntuu ettei tapahdu mitään, osoittautuu hirmu syvälle saakka kehittyväksi ja mielettömän vahvaksi kokemukseksi. Jäi hirvittävän onnellinen olo koko elokuvasta, jäin vaan typerän epäuskoisena hymyilemään kun leffa loppu. Se onnistui yllättämään niin täydellisesti. Useammin käy niin, että alku antaa odottaa parempaa, mut sit lässähtääkin. Tosin ihmettelin vähän k13-merkintää, koska oli se kyllä sen verran sensuelli tapaus (mutta ei siis millään lailla mauton), että minusta k15 olisi ehkä asianmukaisempi.
Äskön sen sijaan eksyin kuuntelemaan Munamiehen biisejä. En ollu kuullu niistä yhtäkään, edes sitä Pomppufiilistä.
Tätä ehkä ei ymmärrä kuin korkeintaan Maijukka, mutta rupesin itkemään ja nauramaan onnesta. Joo, luit oikein. Itkin onnesta. Tulin vain niin iloseksi, että on joku tollanen tosi hömppäjuttu, jossa on kerrankin oikee ja hyvä ja sympaattinen ja myönteinen sanoma. Eikä aina jotain rivoa tai kiroilua tai kännäilyjuttuja. Ehkä naurettavaa, mutta ku oikeesti!! Kuunnelkaa vaikka Youtubesta Munajuna tai Haudo mua tai Kennostoliitto. Tai Munanaa: se oli niin aivoton biletysbiisi, mut sit ei kuitenkaan, vaan ihan tajuttoman hyvä hömppä! "MUNA KU MUNA ON IHANA MUNA". Voiko olla parempaa viestiä ihmisille? Vaikka totta kai Munamiehelläkin pelataan kaksimielisyydellä, mutta ei sillä tavalla, että se nousis musta pääasiaksi.
Mut niin. Jouduin myöntämään, että vaikka nauroinki Maijukalle, kun se sano haluavansa hankkia Munamiehen maailman, niin - niin haluan minäkin. YÄÄÄ
Tuli muuten mieleen, että nauroin itkien sillonkin, kun Munamies ekan kerran asteli lavalle Putouksessa. Pelkkä sen ulkonäkö sai sen reaktion aikaan.
Pidä mua kädestä.
Pysy aina lähellä.
Ole mulle ystävä.
Olemme todella onnekkaita.
Yhdessä olemme voimakkaita.
Kaikki olemme arvokkaita.
Sinäkin siellä se tukeva, mukava, kaunis ja ihana muna.
Takana sivussa edessä piilossa sinäkin ihana muna.
Välitän sinusta, välitän hänestä susta ja susta ja kaikista munista, jokainen meistä on erilainen, mutta silti niin ihana muna.
Muna ku muna on ihana muna!
perjantai 2. syyskuuta 2011
Vuotoja moneen makuun
Mulla on kai joku tarve kokea suuria tunteita. Olen siis kyynelvirtojen toivossa selaillut suuria laulukirjoja ja katsonut West Side Storyn, jossa vähän silmä kostui, ja Rautanaamion (VHS:nä, voitteko kuvitella), jossa silmät ei kostunutkaan vaikka joskus ehkä on kostunut. Leonardo tais olla jotenkin ärsyttävä. Mutta voi mikä riemu, kun huomasin jotain lapsuudessa huomaamatta jäänyttä, eli itse Doctor House Ludvigin neuvonantajana musta kikkaraperuukki päässä! Tosin kaula siltä meni aika nopeasti poikki. Eilen illalla sen sijaan katsoin Babe - urhean possun ja siinä oli kyllä monta kostumiskohtaa. Babella oli ruma tukka. Mut hei, bordercollienpentuja jotka myytiin pois äipän luota, yhyy.
Oon yrittänyt suunnata ajatuksia Jykälään paluuseen eli pakkaamiseen eli pyykinpesuun. Mulla on myös lisää ilokasveja pakattavana, jotka vien sinne, vaikkei niille ole oikeastaan edes fiksua paikkaa. Mutta kasvit saa luvan parantaa mun mielenterveyttä, joten vien ne joka tapauksessa. Tosin ei lähde kovin vahvasti tämä taas, oon onnistunu mädättämään mun anopinkielen. Ainakin osan siitä. Minä kun yritin helliä noita, vaihtaa mullat ja laittaa kaktukset itsenäisiin ruukkuihinki ja kaikkea, mutta tällasta sit käy. Ehkä mulla ehtii olla elämässä muitakin anopinkieliä. Ja sain isoisosiskolta jukkapalmun lahjoituksena, se voi korvata ison kasvin aukkoa. Jos vähän kasvais. Ja orkidean sain Halausukon tädiltä, ettei se kuole yksinäisyyteen tädin itse ollessa Malesian auringossa.
Koska mulla on ollut omituinen olo jo useamman päivän, en oo viitsinyt mahdollisesti pöpöisin käsin turhaan kosketella ympäristöä. En siis oo välittänyt esim keittiön sotkuisuudesta. Nyt kun sitä paitsi lähden katselemaan omaa keittiötä, ei oikein jaksakaan nähdä enää vaivaa. En oo myöskään käyny möksällä, mikä on vähän sääli, mutta pelaan varman päälle. Tänään tosin suhteellisen hyvä fiilis, nenä vain vuotaa. Ei kuin seula. Mutta vuotaa. Ja mitä enemmän kunnossa oon Jykälään mennessä, sen parempi, koska sillon Lyllen ulkoilutus on taas kokonaan mun vastuulla.
Mistä tuli mieleeni, että Lyylistä tuli tänään nainen. Tai narttu? Sukukypsä? Äidikandidaatti? TEINIäitikandidaatti??Aikuinen? Sovitaan, että koira, jolla alkoi ensimmäiset juoksut. Ihmeeks Cosmo sitä viime näkemällä niin innoissaan yritti pökätä ja lipittää. Iskä osti kotimatkalla sille melko naftit pöksyt. Tulee mieleen pikkubikinit. Neito kulkee selkä kyyryssä ja raahaa pöksyihin verhoutunutta peräsintään mukana kuin jotakin epämieluisaa kasvainta. Olen havaitsevinani jonkinasteista kiintymyksenpuutetta tuota mauttoman pastellinvihreää verisuojaa kohtaan. Viikon päästä yhdeksän kuukautta tämä tyttö. Sehän on ku synnytys? Jos tämä onkin symbolista sille, että nyt yhdeksän kuukauden vanhana pitäisi kohdata maailma jotenkin uudella tavalla ja uutena? Yhteiskuntakelpoinen riittäisi.
Tähän päätteeksi se kaikkein tärkein sitten: minulla on kova ikävä Halausukkoa. Ei siihen oikein muuta voi lisätä. On sadellu, muttei suukkoja. Voih.
Oon yrittänyt suunnata ajatuksia Jykälään paluuseen eli pakkaamiseen eli pyykinpesuun. Mulla on myös lisää ilokasveja pakattavana, jotka vien sinne, vaikkei niille ole oikeastaan edes fiksua paikkaa. Mutta kasvit saa luvan parantaa mun mielenterveyttä, joten vien ne joka tapauksessa. Tosin ei lähde kovin vahvasti tämä taas, oon onnistunu mädättämään mun anopinkielen. Ainakin osan siitä. Minä kun yritin helliä noita, vaihtaa mullat ja laittaa kaktukset itsenäisiin ruukkuihinki ja kaikkea, mutta tällasta sit käy. Ehkä mulla ehtii olla elämässä muitakin anopinkieliä. Ja sain isoisosiskolta jukkapalmun lahjoituksena, se voi korvata ison kasvin aukkoa. Jos vähän kasvais. Ja orkidean sain Halausukon tädiltä, ettei se kuole yksinäisyyteen tädin itse ollessa Malesian auringossa.
Koska mulla on ollut omituinen olo jo useamman päivän, en oo viitsinyt mahdollisesti pöpöisin käsin turhaan kosketella ympäristöä. En siis oo välittänyt esim keittiön sotkuisuudesta. Nyt kun sitä paitsi lähden katselemaan omaa keittiötä, ei oikein jaksakaan nähdä enää vaivaa. En oo myöskään käyny möksällä, mikä on vähän sääli, mutta pelaan varman päälle. Tänään tosin suhteellisen hyvä fiilis, nenä vain vuotaa. Ei kuin seula. Mutta vuotaa. Ja mitä enemmän kunnossa oon Jykälään mennessä, sen parempi, koska sillon Lyllen ulkoilutus on taas kokonaan mun vastuulla.
Mistä tuli mieleeni, että Lyylistä tuli tänään nainen. Tai narttu? Sukukypsä? Äidikandidaatti? TEINIäitikandidaatti??
Tähän päätteeksi se kaikkein tärkein sitten: minulla on kova ikävä Halausukkoa. Ei siihen oikein muuta voi lisätä. On sadellu, muttei suukkoja. Voih.
torstai 1. syyskuuta 2011
Tukoksii
Joku meni vikaan. Tai jossakin ei nyt yhteys ihan kulje.
Minä luulin, että mun pitäis olla jo terve. Ehkä otin heti liian rankasti, rehkin tai söin liikaa tai liian raskasta tavaraa. Mielestäni en kyllä tehnyt kumpaakaan sen sanottavammin. Mutta kai mä sitten tein. Tai sitten ei nyt vaan pelitä.
Saunan jälkeen oli omituinen painostava fiilis vatsassa. Join vähän vissyä ja yritin mennä nukkumaan, vaikka tuntu omituiselta. Ja taas toistui sama, eli mitä rauhattomampi fiilis kehossa sitä levottomampi mieli. En tiedä miten pitkään velloin tajunnan rajamailla, mutta jossain vaiheessa säpsähdin valveille jonkun tosi psykedeelisen meiningin keskeltä. Jos ootte nähny Satoshi Konin (jonka leffoja jään kaipaamaan, yhyy) Paprikan ja sen hämmentävät animeparaatit, niin tiedätte vähän, mistä puhun. Paitsi että tunne oli vielä synkempi ja hämärämpi. Edes silmien aukipitäminen ei auttanut, kun ajatukset velloi ja risteili ja poukkoili ja painosti ihan samalla tavalla pimeässä huoneessa. Kamala kaaos joka puolella ja kuvotus vatsassa ja yritin rauhottaa itteni ja tyhjentää mielen mut en osannu ja sit totesin, et kohta mä taas oksennan. Ja niin tein. En tosin niin kunnolla kun kahdeksansuorailtana. Olo ei juuri helpottunu ja taistelin itteni alakertaan hakemaan kulhoa, jos sama putki alkais taas. Pelkkä keittiöön pääseminen ja vesilasin ottaminen sai mahan kiertämään ja oli pakko ottaa lepiä. Ensin kyyhötin keittiössä tuijottaen kulhoon ja myöhemmin sängyssä istuen kulho polvien välissä ja olin vaan niin voipunut ja tuskainen, kun olisin halunnut jo oksentaa, jos kerta niin piti tapahtua.
Mut ei sitä toista kertaa sit tullu. Lopulta kävin varovasti makaamaan ja taas piti antaa olon rauhottua ennen ku uskalsin luottaa, ettei varmasti tuu ykää. Puol kahdelta yöllä ja yksin ja maha pinkeenä kaikki tuntuu paljon raskaammalta, mitä se loppujen lopuksi on. Mua suretti, etten osannu hiljentää mun mieltä. Se tuntui vain lietsovan sitä epämääräisen kuvottavaa oloa. Mut silti mä jossain vaiheessa nukahdin, vaikka tuntu, etten ikinä.
Ja vielä aamullakin maistu kaukasesti yrjö suussa eikä se oo kovin kivaa. Eikä kivaa ollu sekään, että maha tuntui vieläkin oudolta.
Oon vähän hämmentynyt nyt enkä osaa oikein suhtautua tällasiin uusiin juttuihin. Aina ennen oon pärjänny yhdellä kuume päivällä ja sitten asiat on jo melko hyvin. Eikä mulla kuumetta enää ookkaan, mutta tää ykäilyjuttu on tosi outo. En oksentele lähes koskaan. Paitsi näköjään nyt. Ja jos tämä on stressiperäistä, niin miks ihmeessä oon kehittäny itelleni stressioksentamisen, kun en oo sitä koskaan aiemminkaan harrastanu? Ei voi ymmärtää. Inhoon oksentamista. Ainut positiivinen puoli, minkä tästä löydän, on se, että ainakin oon joutunut kuuntelemaan kehoa tosi tarkasti nyt muutamat päivät. Kuumepäivän särkyjomotus pakotti ottamaan iisisti ja antamaan keholle tilaa levätä ja tiedosti melko hyvin kaikki lihakset ja niiden painavuuden. Oksetus pakotti analysoimaan miltä nyt tuntuu ja millon tuntuu yli.
Parasta että kirjotan blogiin, miten mun maha velloo ja ykäilen. Jee! Jee! Ei ihme, jos ei pian oo lukijoita lain. He.
Toinen tämän päivän suuri hämmennys oli se, kun huomasin tuntevani yhden uusista BB-kilpailijoista. Tai tietäväni. Se oli aikoinaan yhdellä samalla leirillä ja juttelin sen kanssa pari lausetta ja kuulin sen puhuvan yleisesti ja tunnustavan julkisesti rakkautensa silloiselle tyttöystävälleen, mikä oli kyllä melkoista. Inhoon BB:tä koska se on turhaa ja idioottimaista ja typerää, mutta nyt yhtäkkiä oonkin tosi kiinnostunut, miten kyseinen kilpailija siellä pärjää. Koska se tuntui sillon tosi fiksulta ja asialliselta tyypiltä. Ja tuntuu oudolta, että se haluaa altistua BB-etuliitteelle.
On täällä Suomessa pienet piirit sit kuitenkin välillä.
Minä luulin, että mun pitäis olla jo terve. Ehkä otin heti liian rankasti, rehkin tai söin liikaa tai liian raskasta tavaraa. Mielestäni en kyllä tehnyt kumpaakaan sen sanottavammin. Mutta kai mä sitten tein. Tai sitten ei nyt vaan pelitä.
Saunan jälkeen oli omituinen painostava fiilis vatsassa. Join vähän vissyä ja yritin mennä nukkumaan, vaikka tuntu omituiselta. Ja taas toistui sama, eli mitä rauhattomampi fiilis kehossa sitä levottomampi mieli. En tiedä miten pitkään velloin tajunnan rajamailla, mutta jossain vaiheessa säpsähdin valveille jonkun tosi psykedeelisen meiningin keskeltä. Jos ootte nähny Satoshi Konin (jonka leffoja jään kaipaamaan, yhyy) Paprikan ja sen hämmentävät animeparaatit, niin tiedätte vähän, mistä puhun. Paitsi että tunne oli vielä synkempi ja hämärämpi. Edes silmien aukipitäminen ei auttanut, kun ajatukset velloi ja risteili ja poukkoili ja painosti ihan samalla tavalla pimeässä huoneessa. Kamala kaaos joka puolella ja kuvotus vatsassa ja yritin rauhottaa itteni ja tyhjentää mielen mut en osannu ja sit totesin, et kohta mä taas oksennan. Ja niin tein. En tosin niin kunnolla kun kahdeksansuorailtana. Olo ei juuri helpottunu ja taistelin itteni alakertaan hakemaan kulhoa, jos sama putki alkais taas. Pelkkä keittiöön pääseminen ja vesilasin ottaminen sai mahan kiertämään ja oli pakko ottaa lepiä. Ensin kyyhötin keittiössä tuijottaen kulhoon ja myöhemmin sängyssä istuen kulho polvien välissä ja olin vaan niin voipunut ja tuskainen, kun olisin halunnut jo oksentaa, jos kerta niin piti tapahtua.
Mut ei sitä toista kertaa sit tullu. Lopulta kävin varovasti makaamaan ja taas piti antaa olon rauhottua ennen ku uskalsin luottaa, ettei varmasti tuu ykää. Puol kahdelta yöllä ja yksin ja maha pinkeenä kaikki tuntuu paljon raskaammalta, mitä se loppujen lopuksi on. Mua suretti, etten osannu hiljentää mun mieltä. Se tuntui vain lietsovan sitä epämääräisen kuvottavaa oloa. Mut silti mä jossain vaiheessa nukahdin, vaikka tuntu, etten ikinä.
Ja vielä aamullakin maistu kaukasesti yrjö suussa eikä se oo kovin kivaa. Eikä kivaa ollu sekään, että maha tuntui vieläkin oudolta.
Oon vähän hämmentynyt nyt enkä osaa oikein suhtautua tällasiin uusiin juttuihin. Aina ennen oon pärjänny yhdellä kuume päivällä ja sitten asiat on jo melko hyvin. Eikä mulla kuumetta enää ookkaan, mutta tää ykäilyjuttu on tosi outo. En oksentele lähes koskaan. Paitsi näköjään nyt. Ja jos tämä on stressiperäistä, niin miks ihmeessä oon kehittäny itelleni stressioksentamisen, kun en oo sitä koskaan aiemminkaan harrastanu? Ei voi ymmärtää. Inhoon oksentamista. Ainut positiivinen puoli, minkä tästä löydän, on se, että ainakin oon joutunut kuuntelemaan kehoa tosi tarkasti nyt muutamat päivät. Kuumepäivän särkyjomotus pakotti ottamaan iisisti ja antamaan keholle tilaa levätä ja tiedosti melko hyvin kaikki lihakset ja niiden painavuuden. Oksetus pakotti analysoimaan miltä nyt tuntuu ja millon tuntuu yli.
Parasta että kirjotan blogiin, miten mun maha velloo ja ykäilen. Jee! Jee! Ei ihme, jos ei pian oo lukijoita lain. He.
Toinen tämän päivän suuri hämmennys oli se, kun huomasin tuntevani yhden uusista BB-kilpailijoista. Tai tietäväni. Se oli aikoinaan yhdellä samalla leirillä ja juttelin sen kanssa pari lausetta ja kuulin sen puhuvan yleisesti ja tunnustavan julkisesti rakkautensa silloiselle tyttöystävälleen, mikä oli kyllä melkoista. Inhoon BB:tä koska se on turhaa ja idioottimaista ja typerää, mutta nyt yhtäkkiä oonkin tosi kiinnostunut, miten kyseinen kilpailija siellä pärjää. Koska se tuntui sillon tosi fiksulta ja asialliselta tyypiltä. Ja tuntuu oudolta, että se haluaa altistua BB-etuliitteelle.
On täällä Suomessa pienet piirit sit kuitenkin välillä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)