Tajusin tänään, että musta on tullu rennompi. En jäkitä enää kaikessa ihan niin paljon. Jos vertaan viime syksyä tähän syksyyn, niin paljon on tapahtunut. Pystyn lähtemään aamulla ihmisten ilmoille ja vieläpä kampukselle ja vieläpä luennoille ihan naturaalina. Ilman pakkelia. Vaikka olisi punainen näppylä poskipäässä niin mun ei enää tarvitse välttämättä sutrata peitepuikon kanssa, ja siitä huolimatta en ole jatkuvasti tietoinen asiasta. Se on aika iso askel se. Nautin tästä. Jos ihmiset ei huomaa mun mieletöntä viehätysvoimaa ilman naamaria, niin se on niiden häpeä. Sitten joskus, jos oikein haluaa laittautua ja edustaa, niin se on kivaa tehdä omasta halusta eikä valheellisesta sosiaalisesta pakosta.
Ah, olipa ihanan pinnallinen vuodatus.
Meillä oli Lyylin kanssa paras iltapissitys. Vettä satoi kaatamalla. Ketään ei tullu vastaan. Mulla oli kumpparit ja kävelin kaikista lätäköistä ja mutalällyistä ja tyhjät kadut näytti hienoilta katuvaloissa ja katuvalojen pisaroissa. Nauroin Lyylille sitä, että olin ihan märkä ja kulmakarvoista tippu vettä. Se ei tainnu ihan ymmärtää.
Outoa olla matkustamatta, vaikka on perjantai. Viime vuonna oli melkein normi olla menossa perjantaina, tai usein jopa torstaina. Mutta nyt on perjantai-ilta ja oon Kämpillä Lyllen kaa kahdestaan. Eikä edes ketään ole tullut kylään. Tosi hämärää tällanen.
Sain sadekastelusta viimeinkin potkua siivota. Imuroin ja pesin lattiat ja vessan ja kastelin kasvit. Vois kai sitä perjantai-iltaa huonomminkin viettää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti