Tällä viikolla syksyn kai pitäs lähteä ihan kunnolla käyntiin. En oikein tiedä miltä se tuntuu. Musta tuntuu surulliselta olla yksin. Ja se, etten oikeastaan ole yksin, jotenkin vielä korostaa sitä että oon. Oon ainoona vastuussa Lyllestä, oon ainut joka pitää siitä huolta ja jota saa syyttää siitä jos sen elämä on tylsää. Se on painavaa ja muistuttaa jatkuvasti siitä että on vaan minä ja se. Alan vasta nyt ymmärtää, millainen taakka yksinhuoltajuus oikeastaan on. Mulla on haasteena saada mun ajatukset kääntymään niin päin, ettei Lylle oo mikään taakka, vaan siunaus. Ei velvoite, vaan mahdollisuus. Pienin askelin edetään.
Lauantaina yksinäisyys tuntui melkein musertavalta, ja se on aika harvinaista minulle. Yleensä mua ei häiritse, vaikken tapaisi ihmisiä ja olisin vaan omissa oloissa. Nyt oli kuitenkin kamala olla. Ehkä siksi, että salaa toivoin Halausukkoa käymään, vaikka se olikin itsekkäästi toivottu, koska on silläkin oikeus käydä välillä kotona eikä ollut sen vika, että mun matkustaminen tyssäsi Lyllen juoksuihin. Mutta kun mulla on hirveä ikävä. Päässäni ajattelen jotenkin, ettei tämä erossaolo ja ikävä ole pysyvä olotila, että tää tilanne tästä vielä muuttuu. Mutta mihin se muka muuttuisi? Jos kukaan ei tee mitään muutosta, niin tätä jatkuu vielä neljä vuotta. SE tuntuu ihan hiton kamalalta. Jotain on pakko tapahtua.
Mun sisäinen ajanymmärryskin on ihan sekasin, kun olin viikonlopun täällä ilman vierailijoita. En osaa sisäistää, että nyt on vasta maanantai, oon jatkuvasti jossakin keskiviikossa tai vähintäänkin tiistaissa.
On kuitenkin kivojakin juttuja. Tein viikonloppuna gratiinia (ei ihan opiskelijabudjettiruokaa kermoineen ja juustoineen) ja pannariakin yritin, mutta meidän puolikas uuni on vino ja epätasaisesti paistava ja ainoa peltimme on matala, joten yritys oli melko kunnianhimoinen. Onnistui kuitenkin jotenkuten. Löysin lähiluontopolun ja oli ihana mennä metsässä ilman että ketään tuli vastaan. Kävin eilen aamuhölkällä ja se meni vähän paremmin kuin tiistaina. Löysin myös uudestaan meidän lähiniemen, joka on ihan mahtava. Siellä on metsänreunaa ja metsää, mutta myös aavaa leikattua niittyä ja niityltä mahtavat maisemat joka puolelle. Parasta on kuitenkin se, että siellä on niin paljon lääniä joka suuntaan, että uskallan pitää Lylleäkin vapaana ja silti olla suhteellisen varma siitä, että saan estettyä sitä ryntäämästä vaikka joku tulisikin näköpiiriin. Oli ihana kattoo tänään kun se kirmas ja oli onnellisen näkönen. Oli ihana seistä aukealla ja olla tuulenpuuskassa ja jutella Taivaan Iskän kanssa.
Mutta silti vähän pelkään, että tänä syksynä on vaikeaa pysyä erossa masennuksesta. Tuntuu, että se on jo tehnyt pesää tänne. Ehkä oonkin alitajuisesti kutsunut sen ihan itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti