Mun päivät on vuoristorataa. Haluisin että ulosmeno on kivaa, koska tykkään olla ulkona, mutta just nyt se ei oo, koska en hallitse Lylleä. Mua turhauttaa. Musta tuntuu myös yksinäiseltä, kun huolehdin Lyylistä yksin. Musta tuntuu yksinäiseltä tehdä yksin itselleni piirakkaa tai mustikkarahkaa. Onneks Mailu sentään kävi eilen syömässä osan rahkasta. Onneks mulla on sentään Kämppis täällä pyörimässä, ettei seinät tunnu kaatuvan päälle sen enempää. Piirakan laitan paloina pakkaseen tulevia pitkiä opiskelupäiviä varten.
Oon ilonen siitä, että en oo sentään vielä stressaantunut opiskelusta. Oon saanut itseni tekemään kaikki hommat ajoissa enkä oo sortunut vielä loppupanikointiin. On sekin jo jotain. Kai yritän säilyttää epätoivoisesti hallinantunteen edes jossain asiassa.
Viikonloppuna soitin viulua ekan kerran sitten heinäkuun alun. Se oli mukavaa, vaikka lämpiäminen aina vie jonku tovin. Mua itketti, kun en juuri ehtinyt olla Halausukkelin kaa. Matkustan viikonlopuksi sen tykö, mutta sekin tuntuu etukäteen raskaalta ajatukselta puuttuvan hallinnantunteen takia. Mutta kunhan nyt selviän sinne, niin sitten ehkä saan kasattua itteäni sen verran, että selviän vielä takaisinkin. Siis Lyylin kanssa.
Lyyli on ihana mut mua vaan itkettää kun en osaa.
Sunnuntaiaamuna koin jotain järisyttävää. Oli ekan kerran kylmä aamu, sellanen että sormia palelsi vaikka oli sormikkaat ja korvat kaipasi pipoa päähän. Koko Kippolan niemessä oli sumuisaa ja kierrettiin Lyllen kanssa niemi polkua pitkin. Mentiin järven rantaa mutta järveä ei näkynyt yhtään vaan vesi ja vastaranta oli pelkkää valkosta hötöä. Se oli hämärä tunne. Ihan ku olisin ollu jollain todellisuudesta irrallisella saarekkeella, jota ympäröi vaan loputon valkoinen hämy. Myöhemmin, kun aurinko alko nousta, sen valo tuli säteinä vastarannan mäntyjen takaa, mutta niistä ei näkynyt muuta kuin siluetit ja valonkajastus niiden takaa, ihan ku jostain maalauksesta. Vielä myöhemmin näin auringon valkosena möllykkänä valkoisuudessa taivaalla, eikä vieläkään näkynyt vastarantaa tai veden pintaa.
Se oli ihan mielettömän hienoa. Harmitti, että unohdin kameran Kämpille. Vaikka ei sitä tunnelmaa olis kuvaan kuitenka saanu.
Välillä en meinaa kestää tätä kaipauksen taakkaa. Kaipaan Tumppaa. Kaipaan olla sen kanssa. Kaipaan Taivaan Iskää. Kaipaan sille pyhitettyä aikaa ja ajatuksia. Kaipaan tasapainoa. En jaksa olla näin ailahtelevan horjuva ja epävarma ja epävakaa ja tasapainoton. Vajavaisuus tuntuu musertavalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti