En ihan hirveesti fanita näitä aamuja, joiden teema on paska ja veri. Naiseus on sellainen vieras, että aamupalaa menee nihkeästi alas ja mahdollisesti joutuu turvautumaan buranaan ja rintoja ei ainakaan kannata liiskata. Mutta kyllä se taas siitä. Kohta voin puristella tissejä ilman tuskia.
Kuljin melkein koko päivän epämääräisen väsyneessä ja uupuneessa olotilassa ja naamani ei ainakaan syleillyt luomakuntaa. Asiaa ei auttanut maailman tylsin ja turhin luento, jonka takia raahauduin kampukselle jo toisen kerran samana päivänä. Mutta siitäkin selvittiin ku pääsin soluun.
Se on jännä juttu, miten heti olo paranee kun vähän aikaa keskittyy Taivaan Iskään eikä jää rypemään omaan tympeään fiilikseen. Muistin taas, mikä on olennaista. Ja muistin toisaalta taas senkin, miten täynnä mustaa paskaa useimpien ihmisten sisukset on, kun Sirppa kerto eilisestä mieltäni järkyttäneestä bussiäksidentistä. Kun jaksaisin vaan pyytää rohkeutta käyttää sitä lapioo, jolla ne mustat möhkäleet sais raivattua pois ihmisistä pilaamasta niiden elämää ja estämästä niitä löytämään jotain todellista.
Sen sijaan tyydyn useimmiten olemaan passiivinen ja väsynyt. Lauantaina ystävä kysyi multa ihan yhtäkkiä, että miltä tuntuu puhua Jumalan kanssa. Koska olin vajonnut uupuneeseen passiivisuuten, en ollut valppaana ja sanoin puolihuolimattomasti jotain ympäripyöreää. Maailman typerintä ehkä! Mutta sen se aiheuttaa jos herpaantuu ja vajoaa omaan itseensä. Yritän taas parantaa tapojani vähän, niin ensi kerralla tajuan tarttua tilanteeseen. Ehkä me jutellaan vielä aiheesta sen ystävän kanssa. Jumalasta juttelu ei oo koskaan turhaa.
Halausukko muisti, että huomenna on sama käänteentekevä tiistai kuin vuosi sitten. Jolloin itse asiassa olin myös Jyväskylässä ja jonka seurauksena siis alkoi tapahtumat jotka johtivat niihin tapahtumiin, joiden vaikutuksesta olen ollut 7kk tyttöystävänä. Aatella.
Myös mun edellisen postauksen ahdistus alkaa helpottaa. Vähän. En edelleenkään pidä tätä millään tavalla piece of cake -juttuna, siihen liittyy niin paljon muuttuvia tekijöitä joita ei voi ennalta tietää. Mutta yritän psyykata itteni ymmärtämään, että tää pitää ottaa hauskana ja ilosena ja rentona asiana. Saan uuden korvaamattoman ystävän, mikä on aika mieletöntä. Yhden mulla jo olevan huippuystävän nään keskiviikkona. Aion ehkä sanoa sille että rakastan sitä aika paljon ja että se on kaikkein ihanin ja muuta sellasta lässynläätä, joka kuitenkin jokaisen ois hyvä kuulla.
Sitten se punastuu. Häh häh.
Loppuun vielä sellainen ilo, etten joudu ensi viikon tiistaina aamujunalla reissusta palanneena heti tenttiin open sairastumisen takia. Sairaus ikävä juttu, tentin siirtyminen ilonen juttu! Kyllä se elämä voittaa, vaikka joskus ei mee niin vahvasti.
maanantai 31. tammikuuta 2011
Äidin heikko sydän
Olen hämmästynyt, että edellinen postaus on maanantailta eli lähes viikon takaa. En muistanut yhtään että siitä on niin kauan.
Mutta se siitä.
Minulla oli raskain viikonloppu pitkään aikaan.
Siihen liittyi aika paljon kaikkea, vaikka luulen että muut ajattelee etten tehnyt mitään. Ja en oikein tehnytkään, ainakaan en juossut paikasta toiseen ja tavannut miljoonia ihmisiä. Olin koirien äitinä käytännössä yksin, koska vanhukset oli soittamassa Treella ja Verasta ei juuri ole muuhun kuin tietokoneeseen ellei sitä koko ajan potki, ja Kirde huiteli pizzapartyissa. Ei ehkä kuulosta paljolta kolme koiraa, mutta on se kuulkaa yllättävän rankkaa.
Kaks hullua vauvaa, koska vauvojahan ne on, tai lapsia, ja yks vähän isompi joka kuitenkin välillä yrittää vähän niin kuin tekeytyä vauvaksi että saisi vauvojen oikeuksia. Yritin keksiä niille tekemistä ja käyttää niitä pihalla leikkimässä samalla kuitenkin varoen ettei katolta tipu niiden päälle lunta tai ettei ne eksy naapurin pihalle orapihlaja-aidan välistä tai ettei ne juokse auton alle tai ettei ne uppoo hankeen tai ettei tapa toisiaan kun tarpeeks ärsyttää ja ruokkia niitä sitten vaikka kädestä jos ei muuten maistu ja olla ilonen kun ne tulee luokse ja pitää koko ajan makupaloja hollilla ja siivota pitkäjänteisesti kaikki yllärikakat ja -pissit nurkista ja niiden takaa ja yrittää yöllä nukkua vaikka ne tulee vikisemään oven taakse ja kammeta ittensä ylös aikaisin ja hoitaa ensin ne ja sitten vasta haiseva ja nälkäinen itsensä. Ja sen sellaista, kyllähän te tiedätte. Tai voitte kuvitella. Tai ette oikeestaan voi jos ette oo kokenu.
Ja sitten välillä voi hengähtää, kun ne simahtaa totaalisesti, niin ettei päät nouse edes tehosekottimen äänestä.
Ja kuitenkin ne on ihmeellisiä ja ihania, koska ne on pieniä ja ilosia ja höpötitejä ja koska minä näin kun ne syntyi.
Testailin viikonloppuna myös vähähiilarisia reseptejä. Tein mustikkapiirakkaa, kesäkurpitsakohokasta, valkosipuli-kesäkurpitsapaistosta, uuniomenia, ricottamunakasta ja parsakaaligratiinia. Kakkuja olis ollu vaikka minkälaista mutta niihin en vielä ryhtynyt. Vaahdotin hei ekaa kertaa koskaan pelkkää valkuaista. Miettikää. Mulla on vielä paljon edessä.
Mut ei se ruoka ollu raskasta, muu oli. Jotenkin kun oli lähinnä yksin ja katteli pentuloita niin kaikki pääsi tiivistymään ja purkautumaan. Lauantai-iltana olin jo aika hajalla ja itkeä tihrustin nukkuvien pentujen äärellä ja luin totuuden sanaa ja olin vaan että ei ihme, mitä mä oon kuvitellu.
Tiedän, että tämä kuulostaa jossain määrin naurettavalta ja että osittain myös ylireagoin, mutta kun ei kukaan voi tietää miltä tää tuntuu. Kukaan muu ei ole minä tässä tilanteessa, tämän ikäisenä, tässä asunnossa, tällä elämänkokemuksella. Eikä kellekkään muulle ole tulossa perheenlisäystä just tiettynä hetkenä ja siitä eteenpäin aina ja aina ja aina kunnes ei enää.
Bussissa Jykälään mietin ihan vakavissani, että tältä varmaan tuntuu raskaana olevista naisista. Tai että tällasia ne ajattelee. Ajattelee sitä, millasta tulevaisuus sitten on, ja että mitä kaikkea pienelle pitäs hankkia, ja että miten sen kanssa sitten ollaan ja miten sitä kasvattais ja millanen siitä tulee ja sitten niitä itkettää ilman varsinaista syytä, ihan vaan sen asian suuruuden ja merkittävyyden takia.
Koska suurta ja merkittävää tämä on, vaikkei kukaan muu sitä haluais ees ymmärtää.
Kai se on tällasta perus (raskaana olevan naisen)pelkoa, ettei musta oo tähän. Että vaikka oon koko ajan ymmärtäny tän vakavuuden, niin se on silti sittenkin liikaa. Mun pitää olla se tuki ja turva aina ja koko ajan, mun pitää pitää huolta ja kantaa vastuu toisesta ja muhun heijastetaan se millanen siitä toisesta tulee. Jos siitä tulee hullu ja epäkelpo, olen epäonnistunutluuseripaska.
Eiei, enhän minä toki ylireagoi. Enkä toki ole lukenut ahdistuksessa pentukirjaa, jossa ollaan sillä asenteella että koko elämä pyörii pennun ympärillä kakskytneljäseittemän ja muuta kaikkea josta tulee suorituspaineita.
Ei tää oo suoritusta, tää on elämää, ja siihen pitää suhtautua sopivan rennosti, kyllä tiiän.
Mutta pointti onkin siinä, että se tosiaan tulee mulle, yksin mullemullemulle. Se ei tuu meidän perheelle, se tulee mulle ja on mun kanssa ja se on oikeesti ihmeellistä ja mieletöntä mutta se on myös niin suurta, että se pelottaa etukäteen.
Kaikki on vaan silleen, että ai sulle tulee koira, ompa kiva. Eivät ees silleen että onko se nyt järkevää. Tai että ootko sä nyt ajatellu loppuun asti. Ihan ku se ois joku valmis paketti, joka on vaan tilattu ja sit se tulee ja sit on kivaa jee. Tuntuu, ettei ne ymmärrä että joo, mulle tulee koira, ja se on vasta lapsi eikä osaa mitään, ja mun täytyy kasvattaa se ja olen vastuussa siitä, millanen aikuinen siitä kasvaa.
Että se on tästä eteenpäin mulla luultavasti yli kymmenen vuotta.
Että se on läsnä mun arjessa ja juhlassa tästä eteenpäin aina.
Ettei oo enää pelkästään minä vaan minä ja se, pakettina.
Orvokki ja Lyyli.
Että sellasta. Tällasta etukäteispaniikkia joo, mutta minulle ihan totista totta.
Mutta se siitä.
Minulla oli raskain viikonloppu pitkään aikaan.
Siihen liittyi aika paljon kaikkea, vaikka luulen että muut ajattelee etten tehnyt mitään. Ja en oikein tehnytkään, ainakaan en juossut paikasta toiseen ja tavannut miljoonia ihmisiä. Olin koirien äitinä käytännössä yksin, koska vanhukset oli soittamassa Treella ja Verasta ei juuri ole muuhun kuin tietokoneeseen ellei sitä koko ajan potki, ja Kirde huiteli pizzapartyissa. Ei ehkä kuulosta paljolta kolme koiraa, mutta on se kuulkaa yllättävän rankkaa.
Kaks hullua vauvaa, koska vauvojahan ne on, tai lapsia, ja yks vähän isompi joka kuitenkin välillä yrittää vähän niin kuin tekeytyä vauvaksi että saisi vauvojen oikeuksia. Yritin keksiä niille tekemistä ja käyttää niitä pihalla leikkimässä samalla kuitenkin varoen ettei katolta tipu niiden päälle lunta tai ettei ne eksy naapurin pihalle orapihlaja-aidan välistä tai ettei ne juokse auton alle tai ettei ne uppoo hankeen tai ettei tapa toisiaan kun tarpeeks ärsyttää ja ruokkia niitä sitten vaikka kädestä jos ei muuten maistu ja olla ilonen kun ne tulee luokse ja pitää koko ajan makupaloja hollilla ja siivota pitkäjänteisesti kaikki yllärikakat ja -pissit nurkista ja niiden takaa ja yrittää yöllä nukkua vaikka ne tulee vikisemään oven taakse ja kammeta ittensä ylös aikaisin ja hoitaa ensin ne ja sitten vasta haiseva ja nälkäinen itsensä. Ja sen sellaista, kyllähän te tiedätte. Tai voitte kuvitella. Tai ette oikeestaan voi jos ette oo kokenu.
Ja sitten välillä voi hengähtää, kun ne simahtaa totaalisesti, niin ettei päät nouse edes tehosekottimen äänestä.
Ja kuitenkin ne on ihmeellisiä ja ihania, koska ne on pieniä ja ilosia ja höpötitejä ja koska minä näin kun ne syntyi.
Testailin viikonloppuna myös vähähiilarisia reseptejä. Tein mustikkapiirakkaa, kesäkurpitsakohokasta, valkosipuli-kesäkurpitsapaistosta, uuniomenia, ricottamunakasta ja parsakaaligratiinia. Kakkuja olis ollu vaikka minkälaista mutta niihin en vielä ryhtynyt. Vaahdotin hei ekaa kertaa koskaan pelkkää valkuaista. Miettikää. Mulla on vielä paljon edessä.
Mut ei se ruoka ollu raskasta, muu oli. Jotenkin kun oli lähinnä yksin ja katteli pentuloita niin kaikki pääsi tiivistymään ja purkautumaan. Lauantai-iltana olin jo aika hajalla ja itkeä tihrustin nukkuvien pentujen äärellä ja luin totuuden sanaa ja olin vaan että ei ihme, mitä mä oon kuvitellu.
Tiedän, että tämä kuulostaa jossain määrin naurettavalta ja että osittain myös ylireagoin, mutta kun ei kukaan voi tietää miltä tää tuntuu. Kukaan muu ei ole minä tässä tilanteessa, tämän ikäisenä, tässä asunnossa, tällä elämänkokemuksella. Eikä kellekkään muulle ole tulossa perheenlisäystä just tiettynä hetkenä ja siitä eteenpäin aina ja aina ja aina kunnes ei enää.
Bussissa Jykälään mietin ihan vakavissani, että tältä varmaan tuntuu raskaana olevista naisista. Tai että tällasia ne ajattelee. Ajattelee sitä, millasta tulevaisuus sitten on, ja että mitä kaikkea pienelle pitäs hankkia, ja että miten sen kanssa sitten ollaan ja miten sitä kasvattais ja millanen siitä tulee ja sitten niitä itkettää ilman varsinaista syytä, ihan vaan sen asian suuruuden ja merkittävyyden takia.
Koska suurta ja merkittävää tämä on, vaikkei kukaan muu sitä haluais ees ymmärtää.
Kai se on tällasta perus (raskaana olevan naisen)pelkoa, ettei musta oo tähän. Että vaikka oon koko ajan ymmärtäny tän vakavuuden, niin se on silti sittenkin liikaa. Mun pitää olla se tuki ja turva aina ja koko ajan, mun pitää pitää huolta ja kantaa vastuu toisesta ja muhun heijastetaan se millanen siitä toisesta tulee. Jos siitä tulee hullu ja epäkelpo, olen epäonnistunutluuseripaska.
Eiei, enhän minä toki ylireagoi. Enkä toki ole lukenut ahdistuksessa pentukirjaa, jossa ollaan sillä asenteella että koko elämä pyörii pennun ympärillä kakskytneljäseittemän ja muuta kaikkea josta tulee suorituspaineita.
Ei tää oo suoritusta, tää on elämää, ja siihen pitää suhtautua sopivan rennosti, kyllä tiiän.
Mutta pointti onkin siinä, että se tosiaan tulee mulle, yksin mullemullemulle. Se ei tuu meidän perheelle, se tulee mulle ja on mun kanssa ja se on oikeesti ihmeellistä ja mieletöntä mutta se on myös niin suurta, että se pelottaa etukäteen.
Kaikki on vaan silleen, että ai sulle tulee koira, ompa kiva. Eivät ees silleen että onko se nyt järkevää. Tai että ootko sä nyt ajatellu loppuun asti. Ihan ku se ois joku valmis paketti, joka on vaan tilattu ja sit se tulee ja sit on kivaa jee. Tuntuu, ettei ne ymmärrä että joo, mulle tulee koira, ja se on vasta lapsi eikä osaa mitään, ja mun täytyy kasvattaa se ja olen vastuussa siitä, millanen aikuinen siitä kasvaa.
Että se on tästä eteenpäin mulla luultavasti yli kymmenen vuotta.
Että se on läsnä mun arjessa ja juhlassa tästä eteenpäin aina.
Ettei oo enää pelkästään minä vaan minä ja se, pakettina.
Orvokki ja Lyyli.
(ruma kuva, mutta)
Tässä 6 ja ½ viikkoo, toinen 19 v 3kk.
Nyt 7 ja ½ viikkoo.
Reilu 9 sitten kun se tulee.
Seuraavan kerran kun menen Kuopioon en tuu sieltä yksin takasin.
Että sellasta. Tällasta etukäteispaniikkia joo, mutta minulle ihan totista totta.
maanantai 24. tammikuuta 2011
Ruokakeskeistä tylsyyttä
Kukaan ei ole kuollut eikä mitään sellasta, mutta joka tapauksessa suurta ärsytystä viimeaikaiset tapahtumat ovat minussa herättäneet.
Eilen haksahdin tavallisuudesta poiketen junaan bussin sijasta. Ihan vaan siksi, ettei tarvinnut lähteä ihan niin aikaisin ja kerrankin suora yhteys ilman typerää vaihtoa Pieksämäellä.
No.
Pendolino oli peruttu ja korvattu pikajunalla. Ja lisäksi lähti ainakin kakskyt minsaa myöhässä. Lisäksi olin maksanut pendolinohinnan. Lisäksi olin lopulta perillä 35 minsaa myöhemmin aiotusta.
Vähänhän se merkitsee tässä elämässä, mutta kyllä tollaset silti ottaa pattiin.
Entä sitten tänä aamuna. Demon piti alkaa tällä viikolla ysiltä. Istuin hyvissä ajoin luokassa lukemassa kirjaa ja ihmettelin että vaan yks kanssaopiskelija saapui paikalle. Meille ei ollut kiirinyt tieto peruuntumisesta, koska se oli lähetetty vain suomen kielen opiskelijoiden listalle. Enkä satu roikkumaan maanantaiaamuisin tietokoneella tarkistamassa, että onhan nyt kaikki luennot mitä pitäis olla.
Vähänhän tuokin merkitsee, mutta olisi se kuitenkin ollut tunti enemmän unta viikon alkuun.
Ja tietenkin toki ihan pakko päästä valittamaan teille kaikille näitä kokemiani suuria vääryyksiä.
Oon lukenut suomalaisia klassikoita ja iloinnut kampuksen ruokalan valikoiman laajentumisesta ja uusista resepteistä joita haluan päästä kokeilemaan ja mun hyvästä ja turvallisesta sängystä. Oon ollut matineaa kuuntelemassa Popparissa ja nukuttavalla estetiikan luennolla ja etsimässä suomalaisia mustikoita pakastealtaasta.
Tällasta perus. En osaa oikein keskittyä. Kirjotin viikkolistan, ettei tarvis päässä muistaa mitä kunakin päivänä piti muistaa tehdä. Esim pyykkiä pitää muistaa mennä pesemään keskiviikkona. Viikkolaina pitää muistaa palauttaa ajoissa kirjastoon. Ja sen sellaista.
Hämmästelen, miten Halausukko jaksaa kuunnella mun ikuista ja puuduttavaa paasaamista ruuasta, tai jos en paasaa, niin sitten selitän intona mitä ruokaa otin tänään yliopistolla ja oliko salaattipöydässä nyt monenlaista pähkylävalikoimaa vai ei. Voi itkun päivä. Onneks en oo ainakaan tylsä tyyppi. Mutta kun just tällä hetkellä minua oikeesti kiinnostaa just tollaset tylsät jutut, niin sitten puhun vaan niistä. Lål.
Kuulin just lattian läpi miten joku lorotti vessanpönttöön. Vaikka enhän minä tiedä mitä se lorotti.
Eilen haksahdin tavallisuudesta poiketen junaan bussin sijasta. Ihan vaan siksi, ettei tarvinnut lähteä ihan niin aikaisin ja kerrankin suora yhteys ilman typerää vaihtoa Pieksämäellä.
No.
Pendolino oli peruttu ja korvattu pikajunalla. Ja lisäksi lähti ainakin kakskyt minsaa myöhässä. Lisäksi olin maksanut pendolinohinnan. Lisäksi olin lopulta perillä 35 minsaa myöhemmin aiotusta.
Vähänhän se merkitsee tässä elämässä, mutta kyllä tollaset silti ottaa pattiin.
Entä sitten tänä aamuna. Demon piti alkaa tällä viikolla ysiltä. Istuin hyvissä ajoin luokassa lukemassa kirjaa ja ihmettelin että vaan yks kanssaopiskelija saapui paikalle. Meille ei ollut kiirinyt tieto peruuntumisesta, koska se oli lähetetty vain suomen kielen opiskelijoiden listalle. Enkä satu roikkumaan maanantaiaamuisin tietokoneella tarkistamassa, että onhan nyt kaikki luennot mitä pitäis olla.
Vähänhän tuokin merkitsee, mutta olisi se kuitenkin ollut tunti enemmän unta viikon alkuun.
Ja tietenkin toki ihan pakko päästä valittamaan teille kaikille näitä kokemiani suuria vääryyksiä.
Oon lukenut suomalaisia klassikoita ja iloinnut kampuksen ruokalan valikoiman laajentumisesta ja uusista resepteistä joita haluan päästä kokeilemaan ja mun hyvästä ja turvallisesta sängystä. Oon ollut matineaa kuuntelemassa Popparissa ja nukuttavalla estetiikan luennolla ja etsimässä suomalaisia mustikoita pakastealtaasta.
Tällasta perus. En osaa oikein keskittyä. Kirjotin viikkolistan, ettei tarvis päässä muistaa mitä kunakin päivänä piti muistaa tehdä. Esim pyykkiä pitää muistaa mennä pesemään keskiviikkona. Viikkolaina pitää muistaa palauttaa ajoissa kirjastoon. Ja sen sellaista.
Hämmästelen, miten Halausukko jaksaa kuunnella mun ikuista ja puuduttavaa paasaamista ruuasta, tai jos en paasaa, niin sitten selitän intona mitä ruokaa otin tänään yliopistolla ja oliko salaattipöydässä nyt monenlaista pähkylävalikoimaa vai ei. Voi itkun päivä. Onneks en oo ainakaan tylsä tyyppi. Mutta kun just tällä hetkellä minua oikeesti kiinnostaa just tollaset tylsät jutut, niin sitten puhun vaan niistä. Lål.
Kuulin just lattian läpi miten joku lorotti vessanpönttöön. Vaikka enhän minä tiedä mitä se lorotti.
lauantai 22. tammikuuta 2011
Kaikkien vuoro tulee joskus.
Kuolema on ollu vähintäänkin viikonlopun teema.
Vaikka on se pyöriny muutenkin viime aikoina mielessä tavanomaista enemmän. Siihen on törmännyt monella suunnalla.Luulen sen alkaneen jo Neekun synnytyksessä. En surrut menehtyneitä pentuja kyynelin, koska en suhtautunut asiaan tunteellisesti. Enemmänkin se oli sellanen matter-of-fact-juttu: "Se oli liian kauan saamatta happea, niin silloin menehtyy. Niin se vain on." Totta kai se oli surullista, mutta minä olin vain tyytyväinen että kaksi pentua ja Neekku oli kunnossa.
Mutta hämmentävää se oli. Kokeilla kylmää ja jäykkää koiranpennun ruumista, joka oli hetki sitten lillunut vielä sikiöpussissa Neekun sisällä. Onhan se kumma juttu. Siitä olis voinu tulla vaikka millanen karvakuono, niin kuin noista jotka nytkin peuhaa tuolla olkkarissa. Mutta ei tullu.
Kai se oli jotenkin sellanen kosketus kuoleman suunnalta, että sitä tapahtuu koko ajan ja kaikkialla meidän ympärillä. Suurin osa siitä on vaan viety sairaalaan, joten ei sitä samalla tavalla enää havaitse ellei osu lähipiiriin. Harvemmin sitä löytää kuolleita ihmisiä kadulta makaamassa, vaikka jollekulle nekin tilanteet osuu kohdalle.
Päivää ennen uudenvuodenaattoa multa kuoli serkku. Se oli vasta 33-vuotias. Tänään oltiin sen hautajaisissa ja vaikken ollu aiemmin itkenyt varsinaisesti (ainakaan tietoisesti) sitä asiaa, niin tänään itkin senkin edestä. Melkein päähän alko koskemaan.
Vaikkei se ollut mulle edes läheinen eikä osa mun elämää.
Hautajaisissa on kuitenkin ihan oma tuntu. Kun joutuu kohtaamaan omaiset - surevat vanhemmat ja surevat sisarukset - niin alkaa ymmärtää edes jollakin pienellä tasolla miltä se tuntuis. Tänään olin kai sitten erityisen empaattinen ihminen, koska itkin vaikken juuri tuntenut vainajaa. Mietin, miltä tuntuis olla oman sisaruksen hautajaisissa. Tai miltä tuntuis katsoa omaa lastaan arkussa.
Sitä varsinkaan en kenenkään kohdalle soisi.
Oon jotenkin aina ajatellut hautajaisia tosi keinotekoisina rakennelmina omaisten ja lähisukulaisten kiusaksi, mutta ehkä tänään ymmärsin osittain, miks ne on tarpeellisia. Ihmisestä irtipäästäminen olis varmasti paljon vaikeampaa ilman tollasia symbolisia ja konkreettisiakin tekoja. Vaikkei sillä vainajan kannalta ole mitään väliä. Eihän se niitä hienoja kukka-asetelmia näe saati kuule niitä korulauseita ja siloteltua kuvaa siitä, miten hieno ja mahtava tyyppi kuollut tietysti oli eläessään ollut.
Mutta ehkä elävien tähden se kaikkí on ihan paikallaan.
Turvonnein silmin tarkkailin mun sukulaisia. Hämmennyin, miten monia lapsia mun muilla serkuilla jo on. En muista jälkikasvusta puolienkaan nimiä, koska nähdään niin harvoin, ja ne on jo eri sukupolvea. En oo tiedostanut, että meidän jälkeenkin on syntynyt suurperheitä. Ja että ne mun serkut, joiden häissä vasta olin, on jo melkein keski-ikäistyneitä. Hätkähdin, kun vainajan sisaren ulkomaalainen mies, joka on mun mielessä aina ollut iloinen ja hohtavan nauravainen, oli vanhettunut: sillä oli raskaat kasvot ja väsyneet silmät.
Se mun haudattu serkku oli viisinkertainen eno. Sitä paitsi se vielä tykkäsi niistä lapsista, vietti niiden kanssa paljon aikaa ja puuhaili kaikenlaisia juttuja joita lasten kanssa puuhataan. Aika suloista. Oli vähän sydäntäriipivää, kun yksi tyttö purskahti arkun luona itkuun tuhertaessaan, kuinka rakas eno oli ja miten sillä tulee sitä ikävä.
Hautajaisissa on vaan se lieveilmiö, että rupee kummasti miettimään muidenkin hautajaisia. Just tyyliin että entä jos joku mun sisaruksista kuolis. Tai ystävistä. Tai entä Tumppa, millasta sen hautajaisissa olis?
Tuloksena on aika käsittämättömiä mielikuvia ja lisää turvonneita silmiä.
Vielä sellaisena jonkunlaisena elämän ironisena symboliikkana, että eilen juhlin yhden ystävän muinaista syntymää joskus silloin, tänään taas oltiin saattavinamme yksi yksilö rajan taa. Koko elämän kirjo muutamassa päivässä siis.
Jos huominen olis tyyni ja rauhaisa, niin olisin ihan ilonen.
keskiviikko 19. tammikuuta 2011
Kulmakunnan kovimmat menovinkit
Lähin tänään ostarille. Tohon muutaman talon päähän siis. Meidän lähikirjasto on paras, se on tarpeeks pieni, että jaksaa oikeasti katsoa juttuja, mutta tarpeeks iso, että löytää hyviä sattumia. Jumituin koko illaks lukemaan Antti Heikkilän Näin me keitetään -kirjaa. Lukekaa se oikeesti, pliis. Laittaa ajattelemaan, että mitä sitä oikeasti syö ja mitä mahdollisesti kannattaisi syödä. Miettimisen väärtejä juttuja oikiasti. Sitä paitsi yksinkertaisesti ja selkeästi kirjotettu kirja.
Sit menin kirpparille ja jo kahden välikön jälkeen olin kahminut kaksi oranssia tekstiilihärpäkettä plus rumanvärisen tekstiilin Lyylille syömisalustaks. Muista houkutuksista sitten pidättäydyinkin. Mutta tuli hyvä mieli.
Lopuksi hain lähikaupasta turkkilaista, että mulla olis ens maanantaina jotain aamupalaa Kuopio-viikonlopun jälkeen.
Olin tänään ahkerasti luennoilla aamusta asti ja huomenna vielä kaksi ennen pentuloiden luo matkustamista. Mulla tulee olemaan melkoisen tiiviit ja työntäyteiset kuukaudet edessä, tai pikemminkin viikot, mutta aion selvitä niistä.
Eilenkin olin luennoilla. Ja myös kirjakaupassa tappamassa aikaa, et iskä pääsis vastaanotolta. Löysin koirankoulutuskirjan, jonka hienosti sain iskän hankkimaan mulle - mutta oli se sillekin sijoitus, koska muuten ne joutuis kärsimään tottelemattomasta koirasta. Heh. Syötiin Mestarin Herkussa ja sit lähdin mun uuden vatkaimen kanssa (jonka sain joululahjaks, mut joka ei mahtunut mukaan tänne tullessa) pesemään kolme kuormallista pyykkiä.
Liimasin tänään postikortin meidän ulko-oveen.
Mulle on tullut tällä viikolla joka päivä hyvä mieli siitä, että asun täällä. Täällä on mukava asua ja hyvä olla. On satanut paljon lunta kauniisti. Mulla on myös kiva Kämppis joka on kiva ja mutkaton. Se mursi lauantaina kätensä luistellessa ja on nyt yheksän viikkoa kipsissä, mikä ei oo kivaa.
Mutta tänään se sanoi oma-aloitteisesti, että se ei malta odottaa, että meille tulee uus kämppis.
En minäkään.
Sit menin kirpparille ja jo kahden välikön jälkeen olin kahminut kaksi oranssia tekstiilihärpäkettä plus rumanvärisen tekstiilin Lyylille syömisalustaks. Muista houkutuksista sitten pidättäydyinkin. Mutta tuli hyvä mieli.
Lopuksi hain lähikaupasta turkkilaista, että mulla olis ens maanantaina jotain aamupalaa Kuopio-viikonlopun jälkeen.
Olin tänään ahkerasti luennoilla aamusta asti ja huomenna vielä kaksi ennen pentuloiden luo matkustamista. Mulla tulee olemaan melkoisen tiiviit ja työntäyteiset kuukaudet edessä, tai pikemminkin viikot, mutta aion selvitä niistä.
Eilenkin olin luennoilla. Ja myös kirjakaupassa tappamassa aikaa, et iskä pääsis vastaanotolta. Löysin koirankoulutuskirjan, jonka hienosti sain iskän hankkimaan mulle - mutta oli se sillekin sijoitus, koska muuten ne joutuis kärsimään tottelemattomasta koirasta. Heh. Syötiin Mestarin Herkussa ja sit lähdin mun uuden vatkaimen kanssa (jonka sain joululahjaks, mut joka ei mahtunut mukaan tänne tullessa) pesemään kolme kuormallista pyykkiä.
Liimasin tänään postikortin meidän ulko-oveen.
Mulle on tullut tällä viikolla joka päivä hyvä mieli siitä, että asun täällä. Täällä on mukava asua ja hyvä olla. On satanut paljon lunta kauniisti. Mulla on myös kiva Kämppis joka on kiva ja mutkaton. Se mursi lauantaina kätensä luistellessa ja on nyt yheksän viikkoa kipsissä, mikä ei oo kivaa.
Mutta tänään se sanoi oma-aloitteisesti, että se ei malta odottaa, että meille tulee uus kämppis.
En minäkään.
maanantai 17. tammikuuta 2011
Lunta ja ruokaa, hyvin menee
Kasvislounaskahvilassa otan tarjottimelleni kaksi keittolautasta. Toiseen laitan keittoa ja toiseen salaattia. Viimeksi heitin laakealta lautaselta salaatinkastikkeet syliini.
Tässä kahvilassa istuin melkein vuosi sitten Toumon kanssa. Vähän jännitti. Nolotti syödä kaalia (jota tarjottiin sillonkin, ja jota olin kuitenkin lautaselle ottanut), koska suikaleet oli niin pitkiä, etteivät mahtuneet kerralla suuhun. Pudottelin poikkipurtuja palasia suusta lautaselle. Hävetti.
Nykyään tuollaisilla seikoilla ei ole mitään väliä. Eikä sinänsä ollut silloinkaan, mutta sattuneesta syystä tuona nimenomaisena päivänä oli kummallista väreilyä ilmassa. Kai kuvittelin, että pitäisi yrittää tehdä vaikutus, vaikka olin jo tahattomasti tehnytkin. Voi nuoruuden epävarmuutta.
Ulos tullessa näen kahvilan edessä samanlaisen polkupyörän, jollaisen omistin varhaisteininä. Sataa lunta isoina kimpaleina ja tiheään. Luomuilukaupassa raakamaidon viimeinen käyttöpäivä on tämä päivä, joten jätän maidon kauppaan.
Kävellessä mietin, että tältä ehkä tuntuu, kun on mennyt eteenpäin. Kun on kasvanut ja itsenäinen.
Viikonloppuna en ollut hoitamassa pentuloita Kuopiossa, vaan parisuhdetta Kangalassa. Se meni hyvin. Halausukko hymyili paljon, ja jos se hymyilee oikein kovasti niin sille tulee sellaset hymyrypyt silmäkulmiin. Ne on söpöt ja iloa täynnä.
Toisaalta sen vanhemmat tekee niin paljon ruokaa päivässä, ettei ehdi tulla ollenkaan nälkä. Siispä on hyvä taas palautua arkeen ja opiskelijabudjettisyömiseen (ostin tänäänkin pussin avokadoja, ihan vaan kun nyt on sesonki).
Mutta oli kivaa, vaikka katsottiin huonoja(kin) elokuvia. Hauskinta oli se, kun Tomppa yritti kattoo mitä tehään autossa ja sit se käveli pylvääseen. Uteliaalla on tuskainen osa. Plus ettei ees tehty mitään katsomisen arvosta.
Niin ja racletin ekaa kertaa! Se oli vinhaa myös. Siinä on pannu, jossa lämmitetään eineksiä ja sit sulatetaan alatasolla samalla juustoo. Ja sit syödään.
Aina mulla kaikki liittyy ruokaan. Ruoka on ilo.
Tänä keväänä mulla on moninverroin enemmän koulua ja tekemistä kuin syksyllä. Alan pikku hiljaa kauhulla hahmottaa, miten monta esseetä mun on kirjoitettava ja melko pian. Suositeltavaa olisi, kun tarttuisi heti alusta saakka kunnolla toimeen ja pistäisi aivot liikkeelle, niin ei jäisi kaikki kerralla pykäistäväksi. Varsinkin kun muutaman viikon päästä (tai no vasta helmikuun alun jälkeen, mut kuitenki) tulee yksi aikasyöppö lisää elämään. Oi Lyyli, Lyyli.
Syksyllä luennolla vierailemassakin käyneen nuortenkirjailijan blogista bongasin tällasen loppukaneetin:
Tämä totta. Vielä kun uskaltaisi pyrkiä tekemään niitä asioita, joista tulee onnelliseksi ja joista onnellisuuden voi rakentaa.
Ja koska elämä ihan oikeesti on liian lyhyt tuhlattavaksi. Ympärillä on vellonut sen verran kuolemaa viime viikkoina, että se on tullut taas havaituksi.
Kun kävelin illalla kotiin olin ihan haltioissani. Satoi niin paljon lunta, että olin ihan valkoinen, mutta vielä hienompaa oli se efekti, mikä lumisateesta syntyi. Hangella ja tiellä oli loppumaton vilske lumihiutaleiden varjoista ja siihen lisänä vielä varsinaisten hiutaleiden liike. Pysähdyin monta kertaa ihan vain katsomaan. Se oli kuin tyylikäs discovalaistus taivasalla. Mahtavaa. Mahtavaa. Taivaan Iskä on hassu.
Tässä kahvilassa istuin melkein vuosi sitten Toumon kanssa. Vähän jännitti. Nolotti syödä kaalia (jota tarjottiin sillonkin, ja jota olin kuitenkin lautaselle ottanut), koska suikaleet oli niin pitkiä, etteivät mahtuneet kerralla suuhun. Pudottelin poikkipurtuja palasia suusta lautaselle. Hävetti.
Nykyään tuollaisilla seikoilla ei ole mitään väliä. Eikä sinänsä ollut silloinkaan, mutta sattuneesta syystä tuona nimenomaisena päivänä oli kummallista väreilyä ilmassa. Kai kuvittelin, että pitäisi yrittää tehdä vaikutus, vaikka olin jo tahattomasti tehnytkin. Voi nuoruuden epävarmuutta.
Ulos tullessa näen kahvilan edessä samanlaisen polkupyörän, jollaisen omistin varhaisteininä. Sataa lunta isoina kimpaleina ja tiheään. Luomuilukaupassa raakamaidon viimeinen käyttöpäivä on tämä päivä, joten jätän maidon kauppaan.
Kävellessä mietin, että tältä ehkä tuntuu, kun on mennyt eteenpäin. Kun on kasvanut ja itsenäinen.
O: "Apua! Oot kohta penkassa kun peruutat näin vauhdilla!"
T: "Teen tän joka aamu."O: "Niin niin, kyllä mä tiedän että yritit vaan tehdä vaikutuksen muhun."
T: "Ei mun enää tarvi."O: "!MITÄ! Sun pitää tehdä vaikutus muhun joka päivä!"
Viikonloppuna en ollut hoitamassa pentuloita Kuopiossa, vaan parisuhdetta Kangalassa. Se meni hyvin. Halausukko hymyili paljon, ja jos se hymyilee oikein kovasti niin sille tulee sellaset hymyrypyt silmäkulmiin. Ne on söpöt ja iloa täynnä.
Toisaalta sen vanhemmat tekee niin paljon ruokaa päivässä, ettei ehdi tulla ollenkaan nälkä. Siispä on hyvä taas palautua arkeen ja opiskelijabudjettisyömiseen (ostin tänäänkin pussin avokadoja, ihan vaan kun nyt on sesonki).
Mutta oli kivaa, vaikka katsottiin huonoja(kin) elokuvia. Hauskinta oli se, kun Tomppa yritti kattoo mitä tehään autossa ja sit se käveli pylvääseen. Uteliaalla on tuskainen osa. Plus ettei ees tehty mitään katsomisen arvosta.
Niin ja racletin ekaa kertaa! Se oli vinhaa myös. Siinä on pannu, jossa lämmitetään eineksiä ja sit sulatetaan alatasolla samalla juustoo. Ja sit syödään.
Aina mulla kaikki liittyy ruokaan. Ruoka on ilo.
M: "Miten teillä menee Tuomon kanssa? Meneehän teillä hyvin? Kaikki muut tuntuu olevan vaan eroamassa."
O: "Meillä menee loistavasti."M: "No hyvä."
O: "Haha, entäs jos olisinkin ollu silleen "no, ei meillä kyllä oikein mee" ja purskahtanu itkuun?"
Tänä keväänä mulla on moninverroin enemmän koulua ja tekemistä kuin syksyllä. Alan pikku hiljaa kauhulla hahmottaa, miten monta esseetä mun on kirjoitettava ja melko pian. Suositeltavaa olisi, kun tarttuisi heti alusta saakka kunnolla toimeen ja pistäisi aivot liikkeelle, niin ei jäisi kaikki kerralla pykäistäväksi. Varsinkin kun muutaman viikon päästä (tai no vasta helmikuun alun jälkeen, mut kuitenki) tulee yksi aikasyöppö lisää elämään. Oi Lyyli, Lyyli.
Syksyllä luennolla vierailemassakin käyneen nuortenkirjailijan blogista bongasin tällasen loppukaneetin:
Tänä vuonna haastan itseni onnellistamaan itseni tekemällä niitä asioita, joihin uskon. Elämä on liian lyhyt muuhun.
Tämä totta. Vielä kun uskaltaisi pyrkiä tekemään niitä asioita, joista tulee onnelliseksi ja joista onnellisuuden voi rakentaa.
Ja koska elämä ihan oikeesti on liian lyhyt tuhlattavaksi. Ympärillä on vellonut sen verran kuolemaa viime viikkoina, että se on tullut taas havaituksi.
Kun kävelin illalla kotiin olin ihan haltioissani. Satoi niin paljon lunta, että olin ihan valkoinen, mutta vielä hienompaa oli se efekti, mikä lumisateesta syntyi. Hangella ja tiellä oli loppumaton vilske lumihiutaleiden varjoista ja siihen lisänä vielä varsinaisten hiutaleiden liike. Pysähdyin monta kertaa ihan vain katsomaan. Se oli kuin tyylikäs discovalaistus taivasalla. Mahtavaa. Mahtavaa. Taivaan Iskä on hassu.
torstai 13. tammikuuta 2011
Hymyjä tarjolla
Viime aamut ei ole ollu ees aikasia, vaan ihan inhimillisiä, mutta silti vaikeita. Oma sänky on ollu ihana ja pehmoinen ja turvaisa, mutta silti oon näyttäny vessan peilissä aamuisin ihan karmaisevalta. Eilen sydän jätti melkein lyönnin välistä, kun tavoitin järkälemäiset silmäpussini kuvajaisesta. Isot, turvonneet, tummat. Sorruin valokynään, josta sentään olen paastonnut jo monta kuukautta. Niin karmaiseva hetki se oli, että oli pakko vähän edes yrittää ihmistyä.
Oon kyllä hymyillyt myös yllättävän paljon. Kaikki tähän mennessä alkaneet kurssit on tuntuneet ainakin ekojen tuntien perusteella kivoilta. Tänään oli myös kivaa ulkoilla, vaikka pyrytti märästi koko päivän ja taivaltaminen on vähän raskasta suuressa lumimäärässä, niin silti se oli kivaa. Hymyilytti. Oon myös miettiny paljon viikonloppua ja Halausukkoa niin senkin takia oon hymyilly. Huomenna suuntaan Kangalaan. Aion katsoa paljon elokuvia, mutta sitä ennen ostan muutaman sarjakuvan taas pitkästä aikaa. Olen myös hellä ja ihana, paitsi en ehkä ihan koko ajan koska kuka nyt sellaista jaksaa.
Ja kävin tänään lounaalla kasvisravintolassa ja ilostuin, kun siellä onkin opiskelijoille sama hinta ku kampuksella. Voin suunnata sinne tulevaisuudessa useamminkin.
Ja kävin myös kirjastossa lainaamassa repun täyteen kirjoja ja sekin ilahdutti.
Oon vetäny avokadoja kuin viimeistä päivää, että ehdin syödä ne ennen viikonloppua. En usko, että ne olis ollu maanantaina enää kelpoja. Myös maitoa on pitäny vetää isoja lasillisia, ettei se jää lojumaan. Litra maitoa kestää mulla yllättävän pitkään.
Hesarin sivuilla väitettiin, että jonkun tutkimuksen mukaan porkkana tekee ihmisestä viehättävämmän näköisen. Onneks syön niitä paljon.
Oon kyllä hymyillyt myös yllättävän paljon. Kaikki tähän mennessä alkaneet kurssit on tuntuneet ainakin ekojen tuntien perusteella kivoilta. Tänään oli myös kivaa ulkoilla, vaikka pyrytti märästi koko päivän ja taivaltaminen on vähän raskasta suuressa lumimäärässä, niin silti se oli kivaa. Hymyilytti. Oon myös miettiny paljon viikonloppua ja Halausukkoa niin senkin takia oon hymyilly. Huomenna suuntaan Kangalaan. Aion katsoa paljon elokuvia, mutta sitä ennen ostan muutaman sarjakuvan taas pitkästä aikaa. Olen myös hellä ja ihana, paitsi en ehkä ihan koko ajan koska kuka nyt sellaista jaksaa.
Ja kävin tänään lounaalla kasvisravintolassa ja ilostuin, kun siellä onkin opiskelijoille sama hinta ku kampuksella. Voin suunnata sinne tulevaisuudessa useamminkin.
Ja kävin myös kirjastossa lainaamassa repun täyteen kirjoja ja sekin ilahdutti.
Oon vetäny avokadoja kuin viimeistä päivää, että ehdin syödä ne ennen viikonloppua. En usko, että ne olis ollu maanantaina enää kelpoja. Myös maitoa on pitäny vetää isoja lasillisia, ettei se jää lojumaan. Litra maitoa kestää mulla yllättävän pitkään.
Hesarin sivuilla väitettiin, että jonkun tutkimuksen mukaan porkkana tekee ihmisestä viehättävämmän näköisen. Onneks syön niitä paljon.
tiistai 11. tammikuuta 2011
Avokadoja ja falloksia kylillä
Joku vitsikäs tyyppi oli taiteillut keskelle ylioppilaskylää jättimäisen lumikyrvän. Pystyyn. Siinä oli ihan häpykarvojakin, risuja nimittäin. Taiteellinen purkaus oli sanoinkuvaamaton. En edes huomannu sitä ekalla kerralla, koska sillon olin niin matkatavaroiden raskauttama etten paljoo ympärilleni katellu, mutta bussiin mennessäni vilkaisin että näyttääpäs tuo ihan... ai, sehän on. Heh.
Kaipasin jo mun omaa kaappia ja omia ruokia (vaikka kaapit olikin ihan tyhjät, ennen kun kävin suurilla ostoksilla Mestarin Herkussa).
Kaipasin mun omaa tyynyä ja kirjoja ja levyjä ja mankkaa.
Kaipasin energisoivia verhoja ja näkymää ikkunasta.
Kaipasin oikeestaan myös mun Kämppistä, koska se on iloinen ja kiltti.
En kaivannu vessan masentavaa valoa.
Enkä kaivannu ihmisiä hissillä, jotka näkee suoraan tänne.
Enkä kaivannu myöskään tätä huojuvaa pöytää, jonka jalkoja kai pitäs kiristää.
Enkä tätä kylmyyttä varsinkin kun jätin abirötväilyhupparini Kuopioon, mutta onneksi sain joululahjaksi viltin, joka tosin on vielä laukussa.
Mun lakkiaischili oli nyt lopullisesti kuollut, vaikka se teki kuolemaa jo ennen lomaa. Hyvästi siis. Kaipaisin tänne oikeestaan lisää kasveja, mutta ei oo hirveesti tilaa paitsi hyllyn päällä. Tarvin vihreetä. Tarvin myös vitamiineja, mutta ku kerranki olisin tilannu jenkeistä, ni ei ollu varastossa. Plööh.
Suunniteltiin Halausukon kanssa puhelimessa jo melkein viikonlopun leffa- ja ruokamenjyy. No ei nyt ihan, mutta kuitenkin. Nähään selvästi liian vähän, koska kasaantuu hirveesti kaikkee mitä haluu tehä yhessä ja sitten pitää jo etukäteen suunnitella melkein.
Mua on jostain syystä kuristanu kurkkua koko päivän, vaikkei tietoisesti ahdista. Ehkä alitajunnassa muhii jotain, jota en huomaa. Aamulla oli tosi haikeaa ruokkia pentulot vikan kerran ja halia ne, bussissa tirautin pari kyyneltä, mutta kuten arvelin, täällä se kaikki tuntuu tosi kaukaselta.Kämpille kävellessä hirmusten (minun mittakaavassa) ruokaostosten kanssa mietin itse asiassa, miten kevyeltä tuntuukaan, koska mun tarvii huolehtia vain itsestäni. Kohta siihen tulee muutos.
Tänään ilostuin pienistä avokadoista pussissa edulliseen hintaan. Söin äsken yhden ja se oli niiin hyvä, että oih. Tekisi mieli toista, mutta muut oli vielä raakoja.
Kaipasin jo mun omaa kaappia ja omia ruokia (vaikka kaapit olikin ihan tyhjät, ennen kun kävin suurilla ostoksilla Mestarin Herkussa).
Kaipasin mun omaa tyynyä ja kirjoja ja levyjä ja mankkaa.
Kaipasin energisoivia verhoja ja näkymää ikkunasta.
Kaipasin oikeestaan myös mun Kämppistä, koska se on iloinen ja kiltti.
En kaivannu vessan masentavaa valoa.
Enkä kaivannu ihmisiä hissillä, jotka näkee suoraan tänne.
Enkä kaivannu myöskään tätä huojuvaa pöytää, jonka jalkoja kai pitäs kiristää.
Enkä tätä kylmyyttä varsinkin kun jätin abirötväilyhupparini Kuopioon, mutta onneksi sain joululahjaksi viltin, joka tosin on vielä laukussa.
Mun lakkiaischili oli nyt lopullisesti kuollut, vaikka se teki kuolemaa jo ennen lomaa. Hyvästi siis. Kaipaisin tänne oikeestaan lisää kasveja, mutta ei oo hirveesti tilaa paitsi hyllyn päällä. Tarvin vihreetä. Tarvin myös vitamiineja, mutta ku kerranki olisin tilannu jenkeistä, ni ei ollu varastossa. Plööh.
Suunniteltiin Halausukon kanssa puhelimessa jo melkein viikonlopun leffa- ja ruokamenjyy. No ei nyt ihan, mutta kuitenkin. Nähään selvästi liian vähän, koska kasaantuu hirveesti kaikkee mitä haluu tehä yhessä ja sitten pitää jo etukäteen suunnitella melkein.
Mua on jostain syystä kuristanu kurkkua koko päivän, vaikkei tietoisesti ahdista. Ehkä alitajunnassa muhii jotain, jota en huomaa. Aamulla oli tosi haikeaa ruokkia pentulot vikan kerran ja halia ne, bussissa tirautin pari kyyneltä, mutta kuten arvelin, täällä se kaikki tuntuu tosi kaukaselta.Kämpille kävellessä hirmusten (minun mittakaavassa) ruokaostosten kanssa mietin itse asiassa, miten kevyeltä tuntuukaan, koska mun tarvii huolehtia vain itsestäni. Kohta siihen tulee muutos.
Tänään ilostuin pienistä avokadoista pussissa edulliseen hintaan. Söin äsken yhden ja se oli niiin hyvä, että oih. Tekisi mieli toista, mutta muut oli vielä raakoja.
maanantai 10. tammikuuta 2011
Leikin loppu
minä sain sanan Herraltalaita huoneesi kuntoon sillä piansinä kuolet- Joose Keskitalo: Laita huoneesi kuntoon
Mun pitäis tänään laittaa huone kuntoon, sillä huomenna en kuole, mutta hyppään aamulla bussiin joka menee Jyväskylään ja sitten minä juuri ja juuri ehdin heittää kamat Kämpille ja mennä vuoden ekalle luennolle. Pakkaamista olis siis joo. Se on ärsyä, koska tiedän että toin jo tullessani liikaa tavaraa mukana. Olisi vain pitänyt olla nirsompi. Mutta neljä viikkoa tuntui kovin pitkältä ajalta.
Nyt loppuu siis laiskottelu ja apuäiti-leikki. Se oli kyllä mukavaa ja ihmeellistä. Tänäänkin käytin vauvoja ulkona ja keittiöretkellä ja katoin elokuvaa samalla, kun ne nukkui mun jaloissa ja Cosmo järsi välillä villasukkaa. Elämä ei ole sarja sattumia, koska tämäkin oli just niin hyvin järkätty, että pystyin olemaan kakskytneljäseittemän hoivaamassa noita niiden neljä ekaa elinviikkoa. Ei se olis onnistunu muullon ku tässä saumassa. Ja sitten ne just syntyi siihen saumaan. Parasta.
Mulle tulee ikävä melkein kaikkea muuta, paitsi pirstaleisia öitä. Viime yön saldo tais olla viis tai kuus. Silmät tuntuu ja näyttää turvonneilta, ja oon muutenki näyttäny jo kaks päivää täysin pyllystä tulleelta, mutta kukapa mua olis ollu ihailemassa joten ei väliä. Kun pääsen Jkl ja saan nukkua ensimmäisen yöni heräämättä kertaakaan, niin oi että se mahtaa olla ihmeellisen ihanaa.
Mutta seuraavan kerran noi ei varmaan enää tunne mua. Ja on niin isoja ja erinäkösiä, etten minä tunne niitä. Suruni on suhteellisen suuri. Vaikka luultavasti unohdan sen heti, kun pääsen tästä vaikutuspiiristä pois ja yritän taas ryhtyä opiskelutoimeen. Mutta siitäkin huolimatta tämä on vähän surullista.
O: "Missä se isä on?"
Sa: "Ei se isä taida olla täällä."Se: "Se kävi vaan tekemässä täällä ne vauvat."O: "Miten se teki ne?"
Sa: "Ai mitkä?"O: "Miten koirat tekee vauvoja?"
Sa: "Jos jutellaan siitä joskus vähän myöhemmin. Sitten vanhempana."O: "Mutta miten se teki ne.."
Se: "Samalla tavalla ne tuli tuon äitikoiran mahasta kun sinä tulit äitin mahasta."Sa: "No ei se nyt kyllä ihan samalla tavalla tapahu."Se: "Minä nyt vaan yritän johdatella aihetta vähän muualle."
Vanhemmuuden riemuja, jos vie lapset katsomaan koiranpentuja.
sunnuntai 9. tammikuuta 2011
Lapsukaiset, äiti leipoo pizzaa
Koin tänään jotenkin ällistyttävän idyllisen hetken. Kirde teki hullun ison satsin pitsataikinaa, joten minä reippaana tyttönä leivoin kaksi pitsaa. Kerrankin tuli oikeasti ohuet pohjat. Iskä taiteili pentulootaan lisää korkeutta, ja Lyyli säikky poraa, joten se toi pentulot minun hoiviin keittiöön.
Siinä oli jotain tosi äidillistä, kun levittelin tomaattipyrettä ja asettelin täytteitä pizzoihin ja Cullum soi ja vähän väliä rauhottelin levotonta ja pelkäävää koiravauvaa. Tuli sellanen the moment, ehkä tiedätte että niitä joskus tulee, että jos musta joskus tulis äiti, niin sellanen kohtaus vois oikeesti tapahtua. Voisin kuvitella, miten joku pirpana tulis kurkkimaan, että mitä pitsaan tulee, tai sitten olis tekemässä sitä mun kanssa ja mä hymyilisin. Jee. Et sellasta.
Mutta siinä oli jotain suloista siinä hetkessä. Ja suurta rakkautta ilmassa. Ja pitsastakin tuli hyvää.
Tosin pelkään, et mun koirasta tulee hermoheikko. Se säikky imuria ja poraa ja keittiössä kaikki äänet sai sen levottomaks ja muutenkin sitä on ahdistanut noi laidat tuplasti enemmän kuin Cosmoa, mutta ei tästä vielä tiedä. Sitten kasvatan hermoheikon koiran ja rakastan sitä.Vertailuna muuten siis, että Cosmo nukkui tyytyväisesti tuhisten koko ajan keittiössä. Poran soidessa se oli vaan työntäny pään pyyhkeeseen. Ja sekin vielä, että Lyylin perusilmekin on jotenkin varautuneen pelokas: silmät tosi avonaiset ja pyöreät, ja korvat helposti taakse menevät. Cosmo on jotenkin jörömpi, syvempi otsa ja leveämpi naama. Sitä ei turhaan mikään hetkauta. Se on sellanen harkitseva. Mutta siinä ainakin olin väärässä, että Lyyli vihais mua. Ei se vihaa. On aika palkitsevaa huomata, että se luottaa muhun ja ilahtuu mun naaman näkemisestä.
Katsoin tänään elokuvan Kaunis mieli ja se oli vaikuttava. Oon pitkään halunnu nähä sen. Olin niin ahdistunut, kun tuntu koko ajan, ettei tässä voi käydä hyvin, mutta onneks olin väärässä.
Kävin saunassa ja tulin puhtaaksi. Sheivasin pitkästä aikaa sääret. Rasvasin itteni kunnolla. Sydän hypähti kun pentulot hyppeli puhtaan minän päälle ja oli hullun ilosia kun tulin. Vein ne iltaretkelle keittiöön ja syötin niille mössätyn kananmunan. Ne söi hyvällä halulla ja sotkuisesti. Eiks lapset oo just sellasia?
Vielä kaksi päivää äiti-leikkiä. Sen jälkeen pitkä tauko, koska lupasin ens viikonlopun Kangalaan. Ei sillä etteikö se olis kivaa, koska kaamea ikävä Halausukkoa, mutta onhan tää vähän tällasta sytämen kahtaalle repimistä. Koirat on pentuja vaan kerran ja ne kasvaa sillon kun se tapahtuu. Jos ei oo paikalla, ei nää. En varmaan tunne noita enää paussin jälkeen. Voi äitejä.
Ps. Neekku on paras emo ja voi tosi hyvin. En tiedä oonko sanonu sitä kertaakaan. Varmaankaan en.
Siinä oli jotain tosi äidillistä, kun levittelin tomaattipyrettä ja asettelin täytteitä pizzoihin ja Cullum soi ja vähän väliä rauhottelin levotonta ja pelkäävää koiravauvaa. Tuli sellanen the moment, ehkä tiedätte että niitä joskus tulee, että jos musta joskus tulis äiti, niin sellanen kohtaus vois oikeesti tapahtua. Voisin kuvitella, miten joku pirpana tulis kurkkimaan, että mitä pitsaan tulee, tai sitten olis tekemässä sitä mun kanssa ja mä hymyilisin. Jee. Et sellasta.
Mutta siinä oli jotain suloista siinä hetkessä. Ja suurta rakkautta ilmassa. Ja pitsastakin tuli hyvää.
Tosin pelkään, et mun koirasta tulee hermoheikko. Se säikky imuria ja poraa ja keittiössä kaikki äänet sai sen levottomaks ja muutenkin sitä on ahdistanut noi laidat tuplasti enemmän kuin Cosmoa, mutta ei tästä vielä tiedä. Sitten kasvatan hermoheikon koiran ja rakastan sitä.Vertailuna muuten siis, että Cosmo nukkui tyytyväisesti tuhisten koko ajan keittiössä. Poran soidessa se oli vaan työntäny pään pyyhkeeseen. Ja sekin vielä, että Lyylin perusilmekin on jotenkin varautuneen pelokas: silmät tosi avonaiset ja pyöreät, ja korvat helposti taakse menevät. Cosmo on jotenkin jörömpi, syvempi otsa ja leveämpi naama. Sitä ei turhaan mikään hetkauta. Se on sellanen harkitseva. Mutta siinä ainakin olin väärässä, että Lyyli vihais mua. Ei se vihaa. On aika palkitsevaa huomata, että se luottaa muhun ja ilahtuu mun naaman näkemisestä.
Katsoin tänään elokuvan Kaunis mieli ja se oli vaikuttava. Oon pitkään halunnu nähä sen. Olin niin ahdistunut, kun tuntu koko ajan, ettei tässä voi käydä hyvin, mutta onneks olin väärässä.
Kävin saunassa ja tulin puhtaaksi. Sheivasin pitkästä aikaa sääret. Rasvasin itteni kunnolla. Sydän hypähti kun pentulot hyppeli puhtaan minän päälle ja oli hullun ilosia kun tulin. Vein ne iltaretkelle keittiöön ja syötin niille mössätyn kananmunan. Ne söi hyvällä halulla ja sotkuisesti. Eiks lapset oo just sellasia?
Vielä kaksi päivää äiti-leikkiä. Sen jälkeen pitkä tauko, koska lupasin ens viikonlopun Kangalaan. Ei sillä etteikö se olis kivaa, koska kaamea ikävä Halausukkoa, mutta onhan tää vähän tällasta sytämen kahtaalle repimistä. Koirat on pentuja vaan kerran ja ne kasvaa sillon kun se tapahtuu. Jos ei oo paikalla, ei nää. En varmaan tunne noita enää paussin jälkeen. Voi äitejä.
Ps. Neekku on paras emo ja voi tosi hyvin. En tiedä oonko sanonu sitä kertaakaan. Varmaankaan en.
perjantai 7. tammikuuta 2011
Tylsyyden ylistys
Välillä havahdun siihen, miten täydellisen tylsä ihminen olen. Esim tänään. Eritoten Kuopiolla on muhun sellainen vaikutus, etten mee mihinkään enkä nää ketään ellei ne itse ehdota, loisin vaan porukoilla sukkahousuissa ja teen ei-mitään. Ja vaikka olisinkin jossain tai jonkun kanssa saatan silti kaivata omaan seuraani. Olen myös rasittava. Jos joku on sotkenut, en osaa olla valittamatta. Varsinkin keittiössä. Mulla on varmaan jonkunasteinen pakkomielle järjestyksessä olevasta keittiöstä. Jos hella on paskainen ja tiskipöytä täynnä likasia astioita ja ruokapöydän tuolit miten sattuu ja sanomalehdet levällään, en osaa rentoutua. Ja muidenkin täytyy kuulla se totta kai, enhän minä nyt neuroosiani voi potea yksin.
Mutta toisaalta taas, en tiedä millä se elämä sitten pitäisi täyttää. Just nyt musta olis aika ihanaa, jos omistaisin sisäisen tarpeen touhuta koko ajan jotakin, esim leipoa ja laittaa ruokaa. Se ei tuu multa sisäsyntysesti, vaan mun täytyy suunnitella sitä erikseen. Mutta esim datailua ei tarvi suunnitella, vaan sen vaan tekee, mistäköhän kummasta tämäkin johtuu?
Olis myös ihana, jos vaan kykenis laulamaan täysillä millon vaan missä vaan. Mutta ei. En intoudu siihen, jos samassa tilassa on joku muu ihminen. Kykenen siihen vain yksin, eikä niitä tilanteita kovin usein tule.
Ja joo, tämä valitus on oikeasti ihan turhaa, koska ei mua edes haittaa, vaikka olen tylsä. Tykkään itestäni silti. Kuinka narsistista. Tykkään siitä, että vaikka joissain asioissa olen melko vietävissä, niin silti osaan pitää oman pääni niissä asioissa, joista tiedän mitä mieltä olen. Tykkään siitä, että voin tykätä just niistä asioista mistä luonnollisesti tykkään vaikkei kukaan muu niistä tykkäiskään, ja toisaalta dissata niitä asioita mitkä herättää dissaustarpeen.
Mulla on vielä muutama päivä jäljellä, jotka voin edellisten tapaan tuhlata pentuloiden hoivaamiseen ja leikittämiseen, Zuma-addiktioon, leffoihin ja yleiseen toimettomuuteen. Tiistaiaamuna pitää hypätä bussiin ja käydä kaupassa täyttämässä jääkaappi ja mennä luennolle. Ja se on ihan kivaa omalla tavallaan, mutta silloin en voi enää syyllisyydentunnotta tehdä näitä asioita, joita teen näinä päivinä. Se on sitten arkea taas ties minne saakka.
Vaikka eipä sillä, etten haluais osata tykätä ihmisistä enemmän ja olla niille kivempi. Täällä se vain on jotenkin vaikeaa. Kuopiolla on muhun passivoiva vaikutus.
Eilen oli elämäni pisin sähkökatkos taajamassa ja tuli taas mietittyä, miten riippuvaisia me ollaan sähköstä. Onneksi joulun jälkeen oli paljon kynttilöitä ympäri taloa ja iskän otsalamppulahjateemakin tuli tarpeeseen. Näin myös tyttelöitä ja pelasin lautapeliä, vaikken olis jaksanu, mut sit se olikin ihan kivaa.
Voi miten vanhaksi ja laiskaksi sitä itsensä tunteekaan.
Mutta toisaalta taas, en tiedä millä se elämä sitten pitäisi täyttää. Just nyt musta olis aika ihanaa, jos omistaisin sisäisen tarpeen touhuta koko ajan jotakin, esim leipoa ja laittaa ruokaa. Se ei tuu multa sisäsyntysesti, vaan mun täytyy suunnitella sitä erikseen. Mutta esim datailua ei tarvi suunnitella, vaan sen vaan tekee, mistäköhän kummasta tämäkin johtuu?
Olis myös ihana, jos vaan kykenis laulamaan täysillä millon vaan missä vaan. Mutta ei. En intoudu siihen, jos samassa tilassa on joku muu ihminen. Kykenen siihen vain yksin, eikä niitä tilanteita kovin usein tule.
Ja joo, tämä valitus on oikeasti ihan turhaa, koska ei mua edes haittaa, vaikka olen tylsä. Tykkään itestäni silti. Kuinka narsistista. Tykkään siitä, että vaikka joissain asioissa olen melko vietävissä, niin silti osaan pitää oman pääni niissä asioissa, joista tiedän mitä mieltä olen. Tykkään siitä, että voin tykätä just niistä asioista mistä luonnollisesti tykkään vaikkei kukaan muu niistä tykkäiskään, ja toisaalta dissata niitä asioita mitkä herättää dissaustarpeen.
Mulla on vielä muutama päivä jäljellä, jotka voin edellisten tapaan tuhlata pentuloiden hoivaamiseen ja leikittämiseen, Zuma-addiktioon, leffoihin ja yleiseen toimettomuuteen. Tiistaiaamuna pitää hypätä bussiin ja käydä kaupassa täyttämässä jääkaappi ja mennä luennolle. Ja se on ihan kivaa omalla tavallaan, mutta silloin en voi enää syyllisyydentunnotta tehdä näitä asioita, joita teen näinä päivinä. Se on sitten arkea taas ties minne saakka.
Vaikka eipä sillä, etten haluais osata tykätä ihmisistä enemmän ja olla niille kivempi. Täällä se vain on jotenkin vaikeaa. Kuopiolla on muhun passivoiva vaikutus.
Eilen oli elämäni pisin sähkökatkos taajamassa ja tuli taas mietittyä, miten riippuvaisia me ollaan sähköstä. Onneksi joulun jälkeen oli paljon kynttilöitä ympäri taloa ja iskän otsalamppulahjateemakin tuli tarpeeseen. Näin myös tyttelöitä ja pelasin lautapeliä, vaikken olis jaksanu, mut sit se olikin ihan kivaa.
Voi miten vanhaksi ja laiskaksi sitä itsensä tunteekaan.
torstai 6. tammikuuta 2011
Viikoissa etiäpäin
Oi että!
En ois uskonu, että saan sen tehtyä, mutta menin kuin meninkin tsekkailemaan kevään kursseja ja täydentämään niitä. Lykkäsin sitä monta päivää, koska se tuntui ahdistavalta ja epämiellyttävältä, ja mulla on tapana lykätä sellaisia asioita, vaikka ne olisivatkin väistämättömiä.
Mutta tein sen. Ihan vahingossa. Saan ehkä sittenkin ne suositellut 60 opintopistettä kasaan kevääseen mennessä. Ainakin.
Nyt on taas selkeempi ja rauhallisempi olo. AH.
Pentulot kasvaa ja kehittyy joka päivä ja se on oikeesti ihan hurjaa! Pian ne tulee pentuloodan laitojen yli ku raketit. Ne osaa pissiä jo suurimmaks osaks paperille. Ne ryntäilee ja yrittää kasvattaa hampaita ja lipittää piimää. Oon niin ilonen, että niitä on kaks. Niitä vois seurailla ikuisuuden. Ainut vaan, että ne haisee tosi pahalta, mutta sitä tuskin huomaa sen söpöyden takia.
Mulla on vielä noin viikko lomaa ja aikaa katella niitä täyspäiväsesti. Sitten pitää ryhtyä taas opiskelutoimeen ja yrittää olla täysin laiminlyömättä Halausukkoakaan. Riipivää tällainen tasapainottelu. Elämä etenee viikoissa, vaikkei sen pitäs olla niin.
Luin eilen Ruohometsän kansan. Se oli jännittävä, vaikka kertoikin kaniineista. Heh. Mulla on jäänyt siitä elokuvasta varmaan jonkunasteisia traumoja, koska katottiin se ala-asteella ja siinä oli toisiaan kappaleiksi repiviä vertavuotavia kaneja. Rankkaa. Haluisin nähdä sen uudestaan nyt kirjan lukemisen jälkeen, mutta en tiedä mistä saisin sen käsiini.
Tänään mietin, että mitähän ihmettä sitä rupee oikeesti elämässä tekemään.
En ois uskonu, että saan sen tehtyä, mutta menin kuin meninkin tsekkailemaan kevään kursseja ja täydentämään niitä. Lykkäsin sitä monta päivää, koska se tuntui ahdistavalta ja epämiellyttävältä, ja mulla on tapana lykätä sellaisia asioita, vaikka ne olisivatkin väistämättömiä.
Mutta tein sen. Ihan vahingossa. Saan ehkä sittenkin ne suositellut 60 opintopistettä kasaan kevääseen mennessä. Ainakin.
Nyt on taas selkeempi ja rauhallisempi olo. AH.
Pentulot kasvaa ja kehittyy joka päivä ja se on oikeesti ihan hurjaa! Pian ne tulee pentuloodan laitojen yli ku raketit. Ne osaa pissiä jo suurimmaks osaks paperille. Ne ryntäilee ja yrittää kasvattaa hampaita ja lipittää piimää. Oon niin ilonen, että niitä on kaks. Niitä vois seurailla ikuisuuden. Ainut vaan, että ne haisee tosi pahalta, mutta sitä tuskin huomaa sen söpöyden takia.
Mulla on vielä noin viikko lomaa ja aikaa katella niitä täyspäiväsesti. Sitten pitää ryhtyä taas opiskelutoimeen ja yrittää olla täysin laiminlyömättä Halausukkoakaan. Riipivää tällainen tasapainottelu. Elämä etenee viikoissa, vaikkei sen pitäs olla niin.
Luin eilen Ruohometsän kansan. Se oli jännittävä, vaikka kertoikin kaniineista. Heh. Mulla on jäänyt siitä elokuvasta varmaan jonkunasteisia traumoja, koska katottiin se ala-asteella ja siinä oli toisiaan kappaleiksi repiviä vertavuotavia kaneja. Rankkaa. Haluisin nähdä sen uudestaan nyt kirjan lukemisen jälkeen, mutta en tiedä mistä saisin sen käsiini.
Tänään mietin, että mitähän ihmettä sitä rupee oikeesti elämässä tekemään.
sunnuntai 2. tammikuuta 2011
Vuosi paketissa (hyvin suuressa sellaisessa)
Minulla on takana monta kivaa päivää. Keskiviikkoiltana saapui kaksi tyttölöä, jotka valloitti parisängyn, ja sitten saapui myös yksi kaivattu kainaloinen, joka suostui lattialle. Oon ollut piiritetty ihmisillä siitä saakka. Mutta voi kuinka mukavaa se onkin ollut, huolimatta siitä että välillä olen tosi ikävä ja ärsyttävä ja töykeä. Ei sitä auta kuin pikku hiljaa pyrkiä muutokseen.
Torstaina shoppailu jäi tyngäksi, mutta oltiin porukalla kylässä nuorekkaalla perheellä. Minua lahjottiin kuivatuilla sienillä ja lainalevyillä. Pienempi Neiti ilmoitti, että minulla ja Tumpalla on "tämän pöydän pituinen matka kihloihin". Minua nauratti. Turvasanamme oli banjo. Saatiin kanttarellipiirakkaa ja tuoreita torttuja. Nähtiin miehekkäitä prinsessoja. Luin iltasadun. Sain musavinkkejä. Yöllä katsottiin maailman huonoin elokuva, koska joku eräs oli sitä mieltä, että se oli tosi hyvä ja hauska. Genre oli muka komedia, mutta oikeasti se oli shit, Maijuja lainaten. Sen jälkeen piti katsoa tökeröä harlekiinihömppää, ettei jäis niin paha mieli.
Perjantaina vaihtui vuosi ja syötiin perinteiset uudenvuodentortillat. Käytiin jäällä vaikkei ollut raketteja. Tuomo ei suostunut kaatumaan lumeen. Maijun varpaita paleli. Syötin pentuloille ekan kerran kiinteää ruokaa. En tehnyt yhtään uudenvuodenlupausta, enkä oo tehnyt vieläkään. Pitääkö niitä tehdä?
Lauantaina istuttiin leffateatterissa eka rivillä kattomassa Rare Exports. Se oli yllättävän hyvä, hauska ja piinaavakin. Huvitti kymmenet alastomat vanhat miehet lumessa. Kuuntelin matolla Joose Keskitaloa. Äiti luuli sitä Turusen Eskoksi, mikä nauratti kovin. Yöllä katottiin Koston mausteet, eli siis taas harlekiinihömppää, mutta se oli ihan oikea elokuva ja kiljuin pitkästä aikaa spontaanisti jännityksen lauetessa. Sain paljon suukkoja ja sylityksiä.
Sunnuntain koittaminen ei sinänsä ollut mikään riemun asia, koska illalla saattue lähti taas ajelemaan etelään. Mutta sitä ennen saatiin kardemummaista pannaria ja nauraa pentuloille paljon. Ne kävelee jo tosi hyvin, ottaa jopa tanssiaskelia, haukkuu ja murisee ja pissii välillä paperillekin eikä vaan pyyhkeelle ja kokeilee puhkeavia hampaita sormiin ja tuijottelee ymmyrkäisillä silmillä ja läpsii tassuilla.
Mulla on ollut hyvä loppuviikko. En osaa edes kuvitella, että jo viikon päästää pitäisi lopettaa tyhjäntoimittaminen ja palata Jykälään elämään sitä oikeaa elämää. Mitä kummaa.
Itse vuoden vaihtuminen ei tuntunut oikein miltään suoraan sanottuna. Viime vuodenvaihde tuntuu tositosi kaukaselta. Kun rupee ajattelemaan, niin tää vuosi tuntuu ennätyspitkältä.
Vuonna 2010 nimittäin
Ihan älyttömän paljon kaikkee. Ja vielä kaikkee ISOA. Silti musta on tuntunu jo joku puol vuotta tosi rauhalliselta. Ei ehkä noin pintapuolisesti jatkuvasti, mutta sellainen yleisolo. Oon ollut tosi onnellinen ja tosi rakastettu ja tosi siunattu, enkä osaa olla siitä mitenkään tarpeeks kiitollinen. En tiedä, kuinka paljon olen kehittynyt ihmisenä ja persoonana vai olenko lainkaan vai olenko mennyt jopa takapakkia, mutta ainakin yritän oppia koko ajan elämästä uutta. On eri asia kuitenkin ymmärtää jotain kuin laittaa ymmärtäminen käytäntöön.
Mulla oli hyvä vuosi kaikesta huolimatta.
Ens vuodesta tulee jotain ihan uutta.
Torstaina shoppailu jäi tyngäksi, mutta oltiin porukalla kylässä nuorekkaalla perheellä. Minua lahjottiin kuivatuilla sienillä ja lainalevyillä. Pienempi Neiti ilmoitti, että minulla ja Tumpalla on "tämän pöydän pituinen matka kihloihin". Minua nauratti. Turvasanamme oli banjo. Saatiin kanttarellipiirakkaa ja tuoreita torttuja. Nähtiin miehekkäitä prinsessoja. Luin iltasadun. Sain musavinkkejä. Yöllä katsottiin maailman huonoin elokuva, koska joku eräs oli sitä mieltä, että se oli tosi hyvä ja hauska. Genre oli muka komedia, mutta oikeasti se oli shit, Maijuja lainaten. Sen jälkeen piti katsoa tökeröä harlekiinihömppää, ettei jäis niin paha mieli.
Perjantaina vaihtui vuosi ja syötiin perinteiset uudenvuodentortillat. Käytiin jäällä vaikkei ollut raketteja. Tuomo ei suostunut kaatumaan lumeen. Maijun varpaita paleli. Syötin pentuloille ekan kerran kiinteää ruokaa. En tehnyt yhtään uudenvuodenlupausta, enkä oo tehnyt vieläkään. Pitääkö niitä tehdä?
Lauantaina istuttiin leffateatterissa eka rivillä kattomassa Rare Exports. Se oli yllättävän hyvä, hauska ja piinaavakin. Huvitti kymmenet alastomat vanhat miehet lumessa. Kuuntelin matolla Joose Keskitaloa. Äiti luuli sitä Turusen Eskoksi, mikä nauratti kovin. Yöllä katottiin Koston mausteet, eli siis taas harlekiinihömppää, mutta se oli ihan oikea elokuva ja kiljuin pitkästä aikaa spontaanisti jännityksen lauetessa. Sain paljon suukkoja ja sylityksiä.
Sunnuntain koittaminen ei sinänsä ollut mikään riemun asia, koska illalla saattue lähti taas ajelemaan etelään. Mutta sitä ennen saatiin kardemummaista pannaria ja nauraa pentuloille paljon. Ne kävelee jo tosi hyvin, ottaa jopa tanssiaskelia, haukkuu ja murisee ja pissii välillä paperillekin eikä vaan pyyhkeelle ja kokeilee puhkeavia hampaita sormiin ja tuijottelee ymmyrkäisillä silmillä ja läpsii tassuilla.
Mulla on ollut hyvä loppuviikko. En osaa edes kuvitella, että jo viikon päästää pitäisi lopettaa tyhjäntoimittaminen ja palata Jykälään elämään sitä oikeaa elämää. Mitä kummaa.
Itse vuoden vaihtuminen ei tuntunut oikein miltään suoraan sanottuna. Viime vuodenvaihde tuntuu tositosi kaukaselta. Kun rupee ajattelemaan, niin tää vuosi tuntuu ennätyspitkältä.
Vuonna 2010 nimittäin
olin vielä abi, joka ryhtyi lukemaan kirjotuksiin
olin menkoista sairas penkkaripäivänä, mutta silti handlasin
en ylittänyt itseäni kirjotuksissa, mutta suoriuduin tarpeeks hyvin
ahdistelin hakuasioiden kanssa
ahdistelin pääsykokeisiin lukemisen kanssa
ahdistelin rakkausasioiden kanssa
meinasin seota keväällä
mutta en sitten onneksi seonnut
sain laulaa keväällä paljon
pääsin ylioppilaaksi
pääsin yliopistoon
pääsin tyttöystäväksi juhannuksena
täytin puoli vuotta tyttöystävänä
kävin ekaa kertaa Porissa
kävin Lapissa vaeltelemassa
kävin Jäämeren rannalla
pidin vauvaa sylissä
muutin ekaan omaan kämppään
sain lähtöä edeltävänä aamuna ajokortin
maksoin ensimmäisen vuokran ikinä
en opiskellut kovin paljon, tai ainakaan yhtään liikaa
tapasin paljonpaljon uusia ihmisiä
tulin osaksi tyttöjen solua
maistoin raakamaitoa
esitin Neitsyt Mariaa ekaa kertaa ikinä
seurasin koiran synnytystä
todistin kuinka Neekusta tuli Emonen
päätin saada perheen lisäystä Lyylistä
Ihan älyttömän paljon kaikkee. Ja vielä kaikkee ISOA. Silti musta on tuntunu jo joku puol vuotta tosi rauhalliselta. Ei ehkä noin pintapuolisesti jatkuvasti, mutta sellainen yleisolo. Oon ollut tosi onnellinen ja tosi rakastettu ja tosi siunattu, enkä osaa olla siitä mitenkään tarpeeks kiitollinen. En tiedä, kuinka paljon olen kehittynyt ihmisenä ja persoonana vai olenko lainkaan vai olenko mennyt jopa takapakkia, mutta ainakin yritän oppia koko ajan elämästä uutta. On eri asia kuitenkin ymmärtää jotain kuin laittaa ymmärtäminen käytäntöön.
Mulla oli hyvä vuosi kaikesta huolimatta.
Ens vuodesta tulee jotain ihan uutta.
(huomatkaa pieni möykky sylissä)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)