Tässä kahvilassa istuin melkein vuosi sitten Toumon kanssa. Vähän jännitti. Nolotti syödä kaalia (jota tarjottiin sillonkin, ja jota olin kuitenkin lautaselle ottanut), koska suikaleet oli niin pitkiä, etteivät mahtuneet kerralla suuhun. Pudottelin poikkipurtuja palasia suusta lautaselle. Hävetti.
Nykyään tuollaisilla seikoilla ei ole mitään väliä. Eikä sinänsä ollut silloinkaan, mutta sattuneesta syystä tuona nimenomaisena päivänä oli kummallista väreilyä ilmassa. Kai kuvittelin, että pitäisi yrittää tehdä vaikutus, vaikka olin jo tahattomasti tehnytkin. Voi nuoruuden epävarmuutta.
Ulos tullessa näen kahvilan edessä samanlaisen polkupyörän, jollaisen omistin varhaisteininä. Sataa lunta isoina kimpaleina ja tiheään. Luomuilukaupassa raakamaidon viimeinen käyttöpäivä on tämä päivä, joten jätän maidon kauppaan.
Kävellessä mietin, että tältä ehkä tuntuu, kun on mennyt eteenpäin. Kun on kasvanut ja itsenäinen.
O: "Apua! Oot kohta penkassa kun peruutat näin vauhdilla!"
T: "Teen tän joka aamu."O: "Niin niin, kyllä mä tiedän että yritit vaan tehdä vaikutuksen muhun."
T: "Ei mun enää tarvi."O: "!MITÄ! Sun pitää tehdä vaikutus muhun joka päivä!"
Viikonloppuna en ollut hoitamassa pentuloita Kuopiossa, vaan parisuhdetta Kangalassa. Se meni hyvin. Halausukko hymyili paljon, ja jos se hymyilee oikein kovasti niin sille tulee sellaset hymyrypyt silmäkulmiin. Ne on söpöt ja iloa täynnä.
Toisaalta sen vanhemmat tekee niin paljon ruokaa päivässä, ettei ehdi tulla ollenkaan nälkä. Siispä on hyvä taas palautua arkeen ja opiskelijabudjettisyömiseen (ostin tänäänkin pussin avokadoja, ihan vaan kun nyt on sesonki).
Mutta oli kivaa, vaikka katsottiin huonoja(kin) elokuvia. Hauskinta oli se, kun Tomppa yritti kattoo mitä tehään autossa ja sit se käveli pylvääseen. Uteliaalla on tuskainen osa. Plus ettei ees tehty mitään katsomisen arvosta.
Niin ja racletin ekaa kertaa! Se oli vinhaa myös. Siinä on pannu, jossa lämmitetään eineksiä ja sit sulatetaan alatasolla samalla juustoo. Ja sit syödään.
Aina mulla kaikki liittyy ruokaan. Ruoka on ilo.
M: "Miten teillä menee Tuomon kanssa? Meneehän teillä hyvin? Kaikki muut tuntuu olevan vaan eroamassa."
O: "Meillä menee loistavasti."M: "No hyvä."
O: "Haha, entäs jos olisinkin ollu silleen "no, ei meillä kyllä oikein mee" ja purskahtanu itkuun?"
Tänä keväänä mulla on moninverroin enemmän koulua ja tekemistä kuin syksyllä. Alan pikku hiljaa kauhulla hahmottaa, miten monta esseetä mun on kirjoitettava ja melko pian. Suositeltavaa olisi, kun tarttuisi heti alusta saakka kunnolla toimeen ja pistäisi aivot liikkeelle, niin ei jäisi kaikki kerralla pykäistäväksi. Varsinkin kun muutaman viikon päästä (tai no vasta helmikuun alun jälkeen, mut kuitenki) tulee yksi aikasyöppö lisää elämään. Oi Lyyli, Lyyli.
Syksyllä luennolla vierailemassakin käyneen nuortenkirjailijan blogista bongasin tällasen loppukaneetin:
Tänä vuonna haastan itseni onnellistamaan itseni tekemällä niitä asioita, joihin uskon. Elämä on liian lyhyt muuhun.
Tämä totta. Vielä kun uskaltaisi pyrkiä tekemään niitä asioita, joista tulee onnelliseksi ja joista onnellisuuden voi rakentaa.
Ja koska elämä ihan oikeesti on liian lyhyt tuhlattavaksi. Ympärillä on vellonut sen verran kuolemaa viime viikkoina, että se on tullut taas havaituksi.
Kun kävelin illalla kotiin olin ihan haltioissani. Satoi niin paljon lunta, että olin ihan valkoinen, mutta vielä hienompaa oli se efekti, mikä lumisateesta syntyi. Hangella ja tiellä oli loppumaton vilske lumihiutaleiden varjoista ja siihen lisänä vielä varsinaisten hiutaleiden liike. Pysähdyin monta kertaa ihan vain katsomaan. Se oli kuin tyylikäs discovalaistus taivasalla. Mahtavaa. Mahtavaa. Taivaan Iskä on hassu.
1 kommentti:
mulle ei ruoka sillon maistunu kauheesti siellä missä sä et osannu syödä kaalia, kun musta tuntu sillon hassulle.
Lähetä kommentti