Kaikkien vuoro tulee joskus.

Kuolema on ollu vähintäänkin viikonlopun teema. 

Vaikka on se pyöriny muutenkin viime aikoina mielessä tavanomaista enemmän. Siihen on törmännyt monella suunnalla.

Luulen sen alkaneen jo Neekun synnytyksessä. En surrut menehtyneitä pentuja kyynelin, koska en suhtautunut asiaan tunteellisesti. Enemmänkin se oli sellanen matter-of-fact-juttu: "Se oli liian kauan saamatta happea, niin silloin menehtyy. Niin se vain on." Totta kai se oli surullista, mutta minä olin vain tyytyväinen että kaksi pentua ja Neekku oli kunnossa.

Mutta hämmentävää se oli. Kokeilla kylmää ja jäykkää koiranpennun ruumista, joka oli hetki sitten lillunut vielä sikiöpussissa Neekun sisällä. Onhan se kumma juttu. Siitä olis voinu tulla vaikka millanen karvakuono, niin kuin noista jotka nytkin peuhaa tuolla olkkarissa. Mutta ei tullu.

Kai se oli jotenkin sellanen kosketus kuoleman suunnalta, että sitä tapahtuu koko ajan ja kaikkialla meidän ympärillä. Suurin osa siitä on vaan viety sairaalaan, joten ei sitä samalla tavalla enää havaitse ellei osu lähipiiriin. Harvemmin sitä löytää kuolleita ihmisiä kadulta makaamassa, vaikka jollekulle nekin tilanteet osuu kohdalle.

Päivää ennen uudenvuodenaattoa multa kuoli serkku. Se oli vasta 33-vuotias. Tänään oltiin sen hautajaisissa ja vaikken ollu aiemmin itkenyt varsinaisesti (ainakaan tietoisesti) sitä asiaa, niin tänään itkin senkin edestä. Melkein päähän alko koskemaan.
Vaikkei se ollut mulle edes läheinen eikä osa mun elämää.

Hautajaisissa on kuitenkin ihan oma tuntu. Kun joutuu kohtaamaan omaiset - surevat vanhemmat ja surevat sisarukset - niin alkaa ymmärtää edes jollakin pienellä tasolla miltä se tuntuis. Tänään olin kai sitten erityisen empaattinen ihminen, koska itkin vaikken juuri tuntenut vainajaa. Mietin, miltä tuntuis olla oman sisaruksen hautajaisissa. Tai miltä tuntuis katsoa omaa lastaan arkussa.
Sitä varsinkaan en kenenkään kohdalle soisi.

Oon jotenkin aina ajatellut hautajaisia tosi keinotekoisina rakennelmina omaisten ja lähisukulaisten kiusaksi, mutta ehkä tänään ymmärsin osittain, miks ne on tarpeellisia. Ihmisestä irtipäästäminen olis varmasti paljon vaikeampaa ilman tollasia symbolisia ja konkreettisiakin tekoja. Vaikkei sillä vainajan kannalta ole mitään väliä. Eihän se niitä hienoja kukka-asetelmia näe saati kuule niitä korulauseita ja siloteltua kuvaa siitä, miten hieno ja mahtava tyyppi kuollut tietysti oli eläessään ollut.
Mutta ehkä elävien tähden se kaikkí on ihan paikallaan.

Turvonnein silmin tarkkailin mun sukulaisia. Hämmennyin, miten monia lapsia mun muilla serkuilla jo on. En muista jälkikasvusta puolienkaan nimiä, koska nähdään niin harvoin, ja ne on jo eri sukupolvea. En oo tiedostanut, että meidän jälkeenkin on syntynyt suurperheitä. Ja että ne mun serkut, joiden häissä vasta olin, on jo melkein keski-ikäistyneitä. Hätkähdin, kun vainajan sisaren ulkomaalainen mies, joka on mun mielessä aina ollut iloinen ja hohtavan nauravainen, oli vanhettunut: sillä oli raskaat kasvot ja väsyneet silmät.

Se mun haudattu serkku oli viisinkertainen eno. Sitä paitsi se vielä tykkäsi niistä lapsista, vietti niiden kanssa paljon aikaa ja puuhaili kaikenlaisia juttuja joita lasten kanssa puuhataan. Aika suloista. Oli vähän sydäntäriipivää, kun yksi tyttö purskahti arkun luona itkuun tuhertaessaan, kuinka rakas eno oli ja miten sillä tulee sitä ikävä.

Hautajaisissa on vaan se lieveilmiö, että rupee kummasti miettimään muidenkin hautajaisia. Just tyyliin että entä jos joku mun sisaruksista kuolis. Tai ystävistä. Tai entä Tumppa, millasta sen hautajaisissa olis?
Tuloksena on aika käsittämättömiä mielikuvia ja lisää turvonneita silmiä.

Vielä sellaisena jonkunlaisena elämän ironisena symboliikkana, että eilen juhlin yhden ystävän muinaista syntymää joskus silloin, tänään taas oltiin saattavinamme yksi yksilö rajan taa. Koko elämän kirjo muutamassa päivässä siis.

Jos huominen olis tyyni ja rauhaisa, niin olisin ihan ilonen.