Mutta se siitä.
Minulla oli raskain viikonloppu pitkään aikaan.
Siihen liittyi aika paljon kaikkea, vaikka luulen että muut ajattelee etten tehnyt mitään. Ja en oikein tehnytkään, ainakaan en juossut paikasta toiseen ja tavannut miljoonia ihmisiä. Olin koirien äitinä käytännössä yksin, koska vanhukset oli soittamassa Treella ja Verasta ei juuri ole muuhun kuin tietokoneeseen ellei sitä koko ajan potki, ja Kirde huiteli pizzapartyissa. Ei ehkä kuulosta paljolta kolme koiraa, mutta on se kuulkaa yllättävän rankkaa.
Kaks hullua vauvaa, koska vauvojahan ne on, tai lapsia, ja yks vähän isompi joka kuitenkin välillä yrittää vähän niin kuin tekeytyä vauvaksi että saisi vauvojen oikeuksia. Yritin keksiä niille tekemistä ja käyttää niitä pihalla leikkimässä samalla kuitenkin varoen ettei katolta tipu niiden päälle lunta tai ettei ne eksy naapurin pihalle orapihlaja-aidan välistä tai ettei ne juokse auton alle tai ettei ne uppoo hankeen tai ettei tapa toisiaan kun tarpeeks ärsyttää ja ruokkia niitä sitten vaikka kädestä jos ei muuten maistu ja olla ilonen kun ne tulee luokse ja pitää koko ajan makupaloja hollilla ja siivota pitkäjänteisesti kaikki yllärikakat ja -pissit nurkista ja niiden takaa ja yrittää yöllä nukkua vaikka ne tulee vikisemään oven taakse ja kammeta ittensä ylös aikaisin ja hoitaa ensin ne ja sitten vasta haiseva ja nälkäinen itsensä. Ja sen sellaista, kyllähän te tiedätte. Tai voitte kuvitella. Tai ette oikeestaan voi jos ette oo kokenu.
Ja sitten välillä voi hengähtää, kun ne simahtaa totaalisesti, niin ettei päät nouse edes tehosekottimen äänestä.
Ja kuitenkin ne on ihmeellisiä ja ihania, koska ne on pieniä ja ilosia ja höpötitejä ja koska minä näin kun ne syntyi.
Testailin viikonloppuna myös vähähiilarisia reseptejä. Tein mustikkapiirakkaa, kesäkurpitsakohokasta, valkosipuli-kesäkurpitsapaistosta, uuniomenia, ricottamunakasta ja parsakaaligratiinia. Kakkuja olis ollu vaikka minkälaista mutta niihin en vielä ryhtynyt. Vaahdotin hei ekaa kertaa koskaan pelkkää valkuaista. Miettikää. Mulla on vielä paljon edessä.
Mut ei se ruoka ollu raskasta, muu oli. Jotenkin kun oli lähinnä yksin ja katteli pentuloita niin kaikki pääsi tiivistymään ja purkautumaan. Lauantai-iltana olin jo aika hajalla ja itkeä tihrustin nukkuvien pentujen äärellä ja luin totuuden sanaa ja olin vaan että ei ihme, mitä mä oon kuvitellu.
Tiedän, että tämä kuulostaa jossain määrin naurettavalta ja että osittain myös ylireagoin, mutta kun ei kukaan voi tietää miltä tää tuntuu. Kukaan muu ei ole minä tässä tilanteessa, tämän ikäisenä, tässä asunnossa, tällä elämänkokemuksella. Eikä kellekkään muulle ole tulossa perheenlisäystä just tiettynä hetkenä ja siitä eteenpäin aina ja aina ja aina kunnes ei enää.
Bussissa Jykälään mietin ihan vakavissani, että tältä varmaan tuntuu raskaana olevista naisista. Tai että tällasia ne ajattelee. Ajattelee sitä, millasta tulevaisuus sitten on, ja että mitä kaikkea pienelle pitäs hankkia, ja että miten sen kanssa sitten ollaan ja miten sitä kasvattais ja millanen siitä tulee ja sitten niitä itkettää ilman varsinaista syytä, ihan vaan sen asian suuruuden ja merkittävyyden takia.
Koska suurta ja merkittävää tämä on, vaikkei kukaan muu sitä haluais ees ymmärtää.
Kai se on tällasta perus (raskaana olevan naisen)pelkoa, ettei musta oo tähän. Että vaikka oon koko ajan ymmärtäny tän vakavuuden, niin se on silti sittenkin liikaa. Mun pitää olla se tuki ja turva aina ja koko ajan, mun pitää pitää huolta ja kantaa vastuu toisesta ja muhun heijastetaan se millanen siitä toisesta tulee. Jos siitä tulee hullu ja epäkelpo, olen epäonnistunutluuseripaska.
Eiei, enhän minä toki ylireagoi. Enkä toki ole lukenut ahdistuksessa pentukirjaa, jossa ollaan sillä asenteella että koko elämä pyörii pennun ympärillä kakskytneljäseittemän ja muuta kaikkea josta tulee suorituspaineita.
Ei tää oo suoritusta, tää on elämää, ja siihen pitää suhtautua sopivan rennosti, kyllä tiiän.
Mutta pointti onkin siinä, että se tosiaan tulee mulle, yksin mullemullemulle. Se ei tuu meidän perheelle, se tulee mulle ja on mun kanssa ja se on oikeesti ihmeellistä ja mieletöntä mutta se on myös niin suurta, että se pelottaa etukäteen.
Kaikki on vaan silleen, että ai sulle tulee koira, ompa kiva. Eivät ees silleen että onko se nyt järkevää. Tai että ootko sä nyt ajatellu loppuun asti. Ihan ku se ois joku valmis paketti, joka on vaan tilattu ja sit se tulee ja sit on kivaa jee. Tuntuu, ettei ne ymmärrä että joo, mulle tulee koira, ja se on vasta lapsi eikä osaa mitään, ja mun täytyy kasvattaa se ja olen vastuussa siitä, millanen aikuinen siitä kasvaa.
Että se on tästä eteenpäin mulla luultavasti yli kymmenen vuotta.
Että se on läsnä mun arjessa ja juhlassa tästä eteenpäin aina.
Ettei oo enää pelkästään minä vaan minä ja se, pakettina.
Orvokki ja Lyyli.
(ruma kuva, mutta)
Tässä 6 ja ½ viikkoo, toinen 19 v 3kk.
Nyt 7 ja ½ viikkoo.
Reilu 9 sitten kun se tulee.
Seuraavan kerran kun menen Kuopioon en tuu sieltä yksin takasin.
Että sellasta. Tällasta etukäteispaniikkia joo, mutta minulle ihan totista totta.
1 kommentti:
Oon samaa mieltä joo siitä ettei moni tai ainakaan mä pysty samastuun ja kanssa elämään, koska meillä käy vaan sillon tällön naapurin kissa kylässä.. Mut kyl sä selviit<:
Lähetä kommentti