Mulla on niin ikävä, että tekis mieli itkeä, mutta toisaalta tuntuu niin passiiviselta, etten jaksa vaivautua. Oon nähnyt Halausukkoa viimeks itsenäisyyspäivänä ja siitä on liian pitkä aika. Huomenna illalla odotus päättyy, kun mun uudenvuodenvieraat saapuu, mut siihenkin on vielä pitkä aika. Mä vaan haahuilen, enkä oikein tee mitään. Ei tee mieli enää imuroidakaan eikä pestä vessoja. Oon ainut joka sitä on tehny koko joululomalla ylipäätään. Enkä edes virallisesti enää asu täällä.
Ipanat alkaa olla jo ihan koiria. Ne telmii ja leikkii ja havahtuu ääniin. Ens yönä ne on kolmeviikkosia. Niille voi ruveta syöttämään muutakin kun emon maitoa. Leikkasin niiltä taas tänään kynnet. Ne on tosi väsyneitä, kun Kirde oli kavereineen häiritsemässä niitä superpitkään.
En osaa kuvitella elämää uudenvuoden jälkeen. Tai tuntuu, ettei oo elämää ennen helmikuuta, ettei tapahdu mitään ennen sitä. Vaikka todella tapahtuu. Rupeen taas opiskelemaan - paitsi etten tiedä mitä opiskelen ens vuonna, ja se ahdistaa - ja lähden käymään Englannissa - paitsi ettei jotenkin tunnu yhtään siltä, että oikeesti lähden - enkä voi olla Kuopiossa vahtimassa, että pennut tulee hoidetuksi. Eli luultavasti oon koko ajan vaan odottava ja levoton.
Ja sit koittaa helmikuu ja koko elämä muuttuu. Lyyli tulee ja sen jälkeen oon sidottu käytännössä iäisyyden. En voi enää mennä minne vaan millon vaan, koska oon aina vastuussa. En voi päättää, et tänään ei tee mieli viedä koiraa ulos, koska se on vietävä. En matkusta enää koskaan yksin vaan aina kaksin. Seuraavat puol vuotta mun täytyy skarpata, että jaksaisin muovata mun koirasta yhteiskuntakelposen ja tottelevaisen. Ja siitä eteenpäin se on mun seurana kaikissa elämänvaiheissa ja -tilanteissa, tapahtuipa sitten mitä.
En tiedä teistä, mutta minusta se tuntuu tosi kummalta ja vähän liian suurelta käsiteltäväksi. Ja tuskinpa sitä käsittääkään ennen kuin se tapahtuu. Sitähän se elämä on vähän kaiken kanssa.
Luin tänään loppuun kirjan, jossa poikajoukko raportoi viiden sisaren itsemurhaan johtaneita ja jälkeisiä asioita. Heti ekalla sivulla sai tietää, että ne tytöt kuolee kaikki, mutta silti oli saatu kirjotettua monta sataa sivua juttua siitä, miten se tapahtuu. En oikein tiedä, millanen olo siitä jäi.
tiistai 28. joulukuuta 2010
sunnuntai 26. joulukuuta 2010
Joulunajan yksinkertaiset toimet
Oon ollut jo monta päivää hautautuneena seinien sisälle. Mietin vakavasti, että ehkä mun pitäis huomenna pukeutua ihan oikeasti johonkin muuhunkin kuin sukkahousuihin ja lähteä ulos hengittämään.
Joulu tuli ja meni. Tykkään joulusta ja oli yllättävän kivuton sellainen (en sairastunut kuumeeseen niinkuin monina vuosina on käynyt, en ollut superahdistunut, ei tullut hirvittäviä riitoja jnejne), mutta silti se oli jotenkin aika huomaamaton.
Houset sain katottua just ennen aattoa. Pari päivää oon ollut koukuttunut Zumaan, tosin lievästi. Tänään luin koko päivän kirjoja. Nukutin vauvat mun syliin ja luin. Oon paininut niiden kanssa mun sormilla ja rapistellut niille karkkipapereita. On hauska tarkkailla, miten ne alkaa vähitellen tajuta asioita. Cosmo kaivautui mun jalkojen väliin ja kapusi mun taivutetun pohkeen päälle. Lyyli tuli herättyään perässä tuhdilla olemuksellaan ja litisti veljeään. Ne maistelee toistensa suita ja tassuja ja korvia. Ne nukkuu päällekkäin ja erillään ja näkee unia niin että tassut nykii ja reidet värähtelee. Ne tarkkailee ja imee sormia hampaattomalla suulla. Ne heiluttaa häntää ja hyökkäilee niin, että peräpään tasapaino pettää.
Oon istunut jo kahdesti vessassa itkemässä muutaman päivän sisällä. Ekan kerran siksi, koska tajusin miten itsekäs ja ikävä olen ollut, toisen kerran siksi, kun luin kirjaa, jossa päähenkilö kuolee leukemiaan. En muista, millon viimeks oon itkenyt niin paljon kirjan parissa. Musta tuntuu, että oon ruvennu vaan vanhemmiten herkistymään entisestään. Itkin kyllä aika paljon myös sillon, kun joskus nuorempana luin kirjan, jossa päähenkilön pikkuveli sairastu leukemiaan. Jos syy onkin siinä leukemiassa. Ja kuolemassa.
Toisessa kirjassa, jonka sain tänään loppuun, puhuttiin unessa olemisesta, heräämisestä ja tietoisuudesta. Siinä oli paljon fiksuja pointteja ja mielenkiintoisia näkemyksiä esim negatiivisten tunteiden käsittelemisestä ja ylipäätään siitä, mihin tässä todellisuudessa keskittyy.
Jatkuvasti oletetaan, että pitäis miettiä ja suunnitella hirmu pitkälle, vuosien päähän. Tietää, mitä haluaa sillon ja sillon, mitä aikoo tehdä ja mitä olla sillon ja sillon saavuttaakseen sitä ja sitä.
Eikö oo paljon oleellisempaa, miten elää tämän hetken ja tämän päivän?
Joulu tuli ja meni. Tykkään joulusta ja oli yllättävän kivuton sellainen (en sairastunut kuumeeseen niinkuin monina vuosina on käynyt, en ollut superahdistunut, ei tullut hirvittäviä riitoja jnejne), mutta silti se oli jotenkin aika huomaamaton.
Houset sain katottua just ennen aattoa. Pari päivää oon ollut koukuttunut Zumaan, tosin lievästi. Tänään luin koko päivän kirjoja. Nukutin vauvat mun syliin ja luin. Oon paininut niiden kanssa mun sormilla ja rapistellut niille karkkipapereita. On hauska tarkkailla, miten ne alkaa vähitellen tajuta asioita. Cosmo kaivautui mun jalkojen väliin ja kapusi mun taivutetun pohkeen päälle. Lyyli tuli herättyään perässä tuhdilla olemuksellaan ja litisti veljeään. Ne maistelee toistensa suita ja tassuja ja korvia. Ne nukkuu päällekkäin ja erillään ja näkee unia niin että tassut nykii ja reidet värähtelee. Ne tarkkailee ja imee sormia hampaattomalla suulla. Ne heiluttaa häntää ja hyökkäilee niin, että peräpään tasapaino pettää.
Oon istunut jo kahdesti vessassa itkemässä muutaman päivän sisällä. Ekan kerran siksi, koska tajusin miten itsekäs ja ikävä olen ollut, toisen kerran siksi, kun luin kirjaa, jossa päähenkilö kuolee leukemiaan. En muista, millon viimeks oon itkenyt niin paljon kirjan parissa. Musta tuntuu, että oon ruvennu vaan vanhemmiten herkistymään entisestään. Itkin kyllä aika paljon myös sillon, kun joskus nuorempana luin kirjan, jossa päähenkilön pikkuveli sairastu leukemiaan. Jos syy onkin siinä leukemiassa. Ja kuolemassa.
Toisessa kirjassa, jonka sain tänään loppuun, puhuttiin unessa olemisesta, heräämisestä ja tietoisuudesta. Siinä oli paljon fiksuja pointteja ja mielenkiintoisia näkemyksiä esim negatiivisten tunteiden käsittelemisestä ja ylipäätään siitä, mihin tässä todellisuudessa keskittyy.
Jatkuvasti oletetaan, että pitäis miettiä ja suunnitella hirmu pitkälle, vuosien päähän. Tietää, mitä haluaa sillon ja sillon, mitä aikoo tehdä ja mitä olla sillon ja sillon saavuttaakseen sitä ja sitä.
Eikö oo paljon oleellisempaa, miten elää tämän hetken ja tämän päivän?
"Mutta monet teistä eivät halua nähdä todellisuutta. Ette halua ajatella kuolemaa. Ihmiset eivät elä, useimmat teistä eivät elä. Te vain pidätte ruumista hengissä. Ei se ole elämää."- Anthony de Mello: Havahtuminen
perjantai 24. joulukuuta 2010
Kahden vuoden taival
Nyt on jouluaatto!
Ja minun blogi täytti neljä päivää sitten kaikessa hiljaisuudessa kaksi kokonaista vuotta, ihmeellistä. En edes tajunnut vasta kun nyt. En tiedä onko tällä enää oikein lukijoita, etenkään sellaisia jotka on ollu mukana menossa alusta saakka, mutta eipä tuo haittaa. Taidan silti jatkaa kirjottelua ainakin silloin tällöin. Kun jaksan. Paitsi jos elämä menee niin jännittäväksi ettei malta kirjotella, niin kuin esim nyt kun saa havainnoida C&L:n kehitystä 24/7. Se on superjännää. Nyt ne on ruvennu harjottelemaan leikkimistä keskenään. Ja Lyyli reagoi joihinkin ääniin, se saattaa haukkuakin. Myös kävely on edelleen horjuvaa, mutta kovasti ne yrittää. Tää on superhauskaa!
Syökää hyvällä mielellä jouluruokaa ja hyvässä seurassa. Poltelkaa kynttilöitä ja hengittäkää pakkasta.
Hyvää Jeesuksen synttäriä kaikille! Jee!
Ja minun blogi täytti neljä päivää sitten kaikessa hiljaisuudessa kaksi kokonaista vuotta, ihmeellistä. En edes tajunnut vasta kun nyt. En tiedä onko tällä enää oikein lukijoita, etenkään sellaisia jotka on ollu mukana menossa alusta saakka, mutta eipä tuo haittaa. Taidan silti jatkaa kirjottelua ainakin silloin tällöin. Kun jaksan. Paitsi jos elämä menee niin jännittäväksi ettei malta kirjotella, niin kuin esim nyt kun saa havainnoida C&L:n kehitystä 24/7. Se on superjännää. Nyt ne on ruvennu harjottelemaan leikkimistä keskenään. Ja Lyyli reagoi joihinkin ääniin, se saattaa haukkuakin. Myös kävely on edelleen horjuvaa, mutta kovasti ne yrittää. Tää on superhauskaa!
Syökää hyvällä mielellä jouluruokaa ja hyvässä seurassa. Poltelkaa kynttilöitä ja hengittäkää pakkasta.
Hyvää Jeesuksen synttäriä kaikille! Jee!
torstai 23. joulukuuta 2010
JOULU TULEE ootko valmis
Ajoin eilen ekaa kertaa talvella pitkää matkaa ja vielä tuiskusäässä. Ohittelevat autot moottoritiellä pölläytteli tielleni lunta maantiellä vastaantulevista rekoista puhumattakaan. Nukuin edellisenä yönä tosi vähän joten illalla Jyväskylästä palatessa meinasin nukahdella rattiin. Se oli vähän pelottavaa. Myös hyvin täpärä ohitus syöksäytti adrenaliinit suoniin pitkäksi toviksi.
Mutta hengissä ollaan iskän kaa.
...joka siis oli Jkl pitämässä vastaanottoa, joten minä menin matkassa käymään Kämpillä. Tsekkasin postit ja kastelin kukat. Mun ylppärilahjachili kuolee hitaasti mutta varmasti. Olin saanu joulukortteja. En muistanut miten tajuttoman kylmä meidän kämpässä olikaan. Oli hiljaista ja tyhjää. Jääkaapissa ei ollut lainkaan ruokaa. Söin cashewpähkinöitä, suklaata ja teetä. Otin päikkärit, lueskelin, vein kirjoja kirjastoon. Hain yliopistolta novellianalyysin. Menin keskustaan ja näin Maijuja.
Kämpillä käyminen oli mukavaa mutta samalla tositosi outoa. Vähän kuin toinen ulottuvuus. Oon nyt tuntenut olevani aika paikallaan täällä kotopuolessa, ehkä se johtuu noista inisijöistä. Tää on kuin sellanen eristäytynyt saareke, jossa ei (mukamas) tarvi ajatella opistopisteitä ja mitä mä opiskelen ens vuonna. Oi keksikää mulle oivalliset sivuaineet.
Tänään ekaa kertaa kaupungilla piiiitkään aikaan. En ollut meikannut enkä pessyt hiuksia. Meinasin saada slaagin Minnassa kun luulin meneväni Suomalaiseen mutta meninkin Uudistettuun Suomalaiseen. Kauppahallissa äiti osteli herkkujuustoja puheliaalta juustomyyjältä. Leipomossa myytiin mualiman pienimpiä kalakukkoja. Sokoksella yritin löytää uutta kivaa tuoksua, mutta ne hajut sekoittaa pään ja nenän. Näin tuttuja naamoja eíkä alkanut edes hirveästi ahdistaa, kuinka kummaa.
Pentupäivitys: nyt on molemmilla silmät auki, mutta ei ne tunnu niillä vielä kovin hyvin näkevän. Kovasti yrittävät kävelemään ryhtyä, mutta meno on horjuvaa ja kellahtelevaa. Paljon saan nauruja. Ne käynnistää mopoo jos niitä rapsuttaa rinnasta. Pelkään että Lyylistä tulee aggressiivinen eikä se tykkää musta. C'est la vie. (Lyyli ryömi muuten just Cosmon luo ja meni tahallaan sen päälle pakaamaan. Reilu tyyppi. Vaikka kyllähän tollanen ihrakasa varmasti lämmittää.)
Mun hellyys taitaa kaikkia ohjautua sitä paitsi nyt noihin taaperoihin, koska muille sitä ei oikein heru. En esim puhunut tänään puhelimessa yhtään helliä asioita vaan pelkkiä masentavia ja kovia asioita. Tähänkin vois laittaa c'est la vie.
Ylihuomenna aatto. Se on kivaa, vaikkakin joulu on tuntunut tänä vuonna tulevan jotenkin omituisen hitaasti ja... omituisesti. Ehkä siks etten oo hötkyilly yhtään oikein minkään joulujutun kanssa. Saatiin muuten ne laatikot tehtyä, mutta en maistanu niitä vielä. Teloin peukaloni kuoriessa lanttuloita. Verta on selvästi vuodatettava.
Mutta hengissä ollaan iskän kaa.
...joka siis oli Jkl pitämässä vastaanottoa, joten minä menin matkassa käymään Kämpillä. Tsekkasin postit ja kastelin kukat. Mun ylppärilahjachili kuolee hitaasti mutta varmasti. Olin saanu joulukortteja. En muistanut miten tajuttoman kylmä meidän kämpässä olikaan. Oli hiljaista ja tyhjää. Jääkaapissa ei ollut lainkaan ruokaa. Söin cashewpähkinöitä, suklaata ja teetä. Otin päikkärit, lueskelin, vein kirjoja kirjastoon. Hain yliopistolta novellianalyysin. Menin keskustaan ja näin Maijuja.
Kämpillä käyminen oli mukavaa mutta samalla tositosi outoa. Vähän kuin toinen ulottuvuus. Oon nyt tuntenut olevani aika paikallaan täällä kotopuolessa, ehkä se johtuu noista inisijöistä. Tää on kuin sellanen eristäytynyt saareke, jossa ei (mukamas) tarvi ajatella opistopisteitä ja mitä mä opiskelen ens vuonna. Oi keksikää mulle oivalliset sivuaineet.
Tänään ekaa kertaa kaupungilla piiiitkään aikaan. En ollut meikannut enkä pessyt hiuksia. Meinasin saada slaagin Minnassa kun luulin meneväni Suomalaiseen mutta meninkin Uudistettuun Suomalaiseen. Kauppahallissa äiti osteli herkkujuustoja puheliaalta juustomyyjältä. Leipomossa myytiin mualiman pienimpiä kalakukkoja. Sokoksella yritin löytää uutta kivaa tuoksua, mutta ne hajut sekoittaa pään ja nenän. Näin tuttuja naamoja eíkä alkanut edes hirveästi ahdistaa, kuinka kummaa.
Pentupäivitys: nyt on molemmilla silmät auki, mutta ei ne tunnu niillä vielä kovin hyvin näkevän. Kovasti yrittävät kävelemään ryhtyä, mutta meno on horjuvaa ja kellahtelevaa. Paljon saan nauruja. Ne käynnistää mopoo jos niitä rapsuttaa rinnasta. Pelkään että Lyylistä tulee aggressiivinen eikä se tykkää musta. C'est la vie. (Lyyli ryömi muuten just Cosmon luo ja meni tahallaan sen päälle pakaamaan. Reilu tyyppi. Vaikka kyllähän tollanen ihrakasa varmasti lämmittää.)
Mun hellyys taitaa kaikkia ohjautua sitä paitsi nyt noihin taaperoihin, koska muille sitä ei oikein heru. En esim puhunut tänään puhelimessa yhtään helliä asioita vaan pelkkiä masentavia ja kovia asioita. Tähänkin vois laittaa c'est la vie.
Ylihuomenna aatto. Se on kivaa, vaikkakin joulu on tuntunut tänä vuonna tulevan jotenkin omituisen hitaasti ja... omituisesti. Ehkä siks etten oo hötkyilly yhtään oikein minkään joulujutun kanssa. Saatiin muuten ne laatikot tehtyä, mutta en maistanu niitä vielä. Teloin peukaloni kuoriessa lanttuloita. Verta on selvästi vuodatettava.
maanantai 20. joulukuuta 2010
Kasvujorinoita
En pyydä anteeksi hiljaiseloani, sillä olen joululomalla ja lisäksi vahdin kahta vaavia, joten ei ole tullut juurikaan datailtua. Paitsi katottua Housea läppärillä, mutta ei sitä lasketa datailuksi.
Tänään Lyylin oikea silmä aukesi aamupäivällä ja iltaan mennessä vasenkin oli auki. Cosmo kakkasi seisaaltaan. Tää kehittyvien elämien tarkkailu on mahtavaa. Noi alkaa näyttää ihan koirilta. Mieletöntä. Ne kasvaa, niiden korvat on kasvanu, niiden turkki on kasvanu, Lyylin maha on kasvanu, kaikki kasvaa ja on hienoo. Oon saanu nauraa paljon noiden hoiperteluille ja ihmeellisille ääntelyille. Ne möyrii ja pönkii ja kieriskelee ja maiskuttelee suutaan. Ihan mahtavia tyyppejä. Oon leikannu niiden kynnet ja kylvettäny ne. Siitä ne tykkäs. On hellää kun kaksi ipanaa nukahtaa syliin ja rauhoittuu käden lämmöstä.
Täällä tuoksuu pipari koska leivottiin tänään pipareita ja sekin on hienoo ja jouluista. Huomenna keskitytään ehkä laatikoihin. Kamalaa kun ajattelen joulussa vain ruokaa, mutta se on suuri asia ja hyvää ja merkityksellistä. Tiedän silti, ettei se oo se joulu. (Siis ajatella ettei kaikessa oo kyse ruuasta..)
Kaikkeen sitä joutuu kun kotikonnuilleen palajaa. Sain heti hälytyksen lauleskelemaan keskiviikkokokoukseen (jonka pitäisi kai olla nuortenilta mutta joka ei sitä todellakaan ole, ja olen tästä asiasta niiiiiin vihainen ja pettynyt nuorten puolesta, mutta ei siitä sen enempää täällä) ja ihme kyllä otin sen hetken epäröityäni vastaan. Ei mitään paineita. Menikin kyllä sen mukaisesti.
Lisäksi jouduin elämäni ekan kerran Neitsyt Maariaksi. Istuin tänään joulujuhlassa seimen äärellä ja pöyhin BabyBorn-nuken vuoderääsyjä ja lauloin yhden kehtolaulun. Se oli yllättävän mukavaa, koska viimeks oon kunnolla päässy mikin varteen sillon lakkiaisillan keikalla. Siitä on miljoonia vuosia. Myös se oli hämmentävän hellyyttävää, miten paljon sain kiitosta pelkästään sen yhden laulun takia. Söpöä, kun ihmiset jaksaa ohimennen tokaista, kuinka kauniisti lauloin. Kivaa, jos onnistuu tarjoamaan ihmisille jotain positiivista kokemusta.
Minä tykkään joulusta. On vähän hassua, kun jotkut vihaa sitä sydämensä pohjasta, mutta mun mielestä joulussa on ihan älyttömästi ihania kivoja juttuja. Talven parasta aikaa tää joulu-uusvuos.
Tosin en oo erehtynyt pitkään aikaan kaupungille kohtaamaan jouluhysteriaa. Ehkä pitäisi, niin muistaisin taas miksi joulu voi ressata.
En oo myöskään lähettänyt ainuttakaan korttia tai ostanut ainuttakaan lahjaa. Ainakaan vielä.
Ja vielä kivempaa tää olis jos ois Halausukko tässä ohessa hönkimässä niskaan.
Tämä oli tällainen jorinapostaus, mutta ainakin nyt tiedätte että olen edelleen hengissä, enkä ole esim kierähtänyt kesken yötä sängystä pentulootaan jossa pienet piraijapirpanat olisi pistelleet mut poskeensa luita myöten. (Vaikkei niil oo kyl edes hampaita vielä.)
Tekisipä mieleni muutama jakso Housea tähänkin päivään. Parempi vaan jos saan nopeesti katottua pois alta, sit jää aikaa muuhun. Enää kolme levyä.
Ai niin, pari kuvaa teille nyt sit, ei tosin uunituoreita enää
Tänään Lyylin oikea silmä aukesi aamupäivällä ja iltaan mennessä vasenkin oli auki. Cosmo kakkasi seisaaltaan. Tää kehittyvien elämien tarkkailu on mahtavaa. Noi alkaa näyttää ihan koirilta. Mieletöntä. Ne kasvaa, niiden korvat on kasvanu, niiden turkki on kasvanu, Lyylin maha on kasvanu, kaikki kasvaa ja on hienoo. Oon saanu nauraa paljon noiden hoiperteluille ja ihmeellisille ääntelyille. Ne möyrii ja pönkii ja kieriskelee ja maiskuttelee suutaan. Ihan mahtavia tyyppejä. Oon leikannu niiden kynnet ja kylvettäny ne. Siitä ne tykkäs. On hellää kun kaksi ipanaa nukahtaa syliin ja rauhoittuu käden lämmöstä.
Täällä tuoksuu pipari koska leivottiin tänään pipareita ja sekin on hienoo ja jouluista. Huomenna keskitytään ehkä laatikoihin. Kamalaa kun ajattelen joulussa vain ruokaa, mutta se on suuri asia ja hyvää ja merkityksellistä. Tiedän silti, ettei se oo se joulu. (Siis ajatella ettei kaikessa oo kyse ruuasta..)
Kaikkeen sitä joutuu kun kotikonnuilleen palajaa. Sain heti hälytyksen lauleskelemaan keskiviikkokokoukseen (jonka pitäisi kai olla nuortenilta mutta joka ei sitä todellakaan ole, ja olen tästä asiasta niiiiiin vihainen ja pettynyt nuorten puolesta, mutta ei siitä sen enempää täällä) ja ihme kyllä otin sen hetken epäröityäni vastaan. Ei mitään paineita. Menikin kyllä sen mukaisesti.
Lisäksi jouduin elämäni ekan kerran Neitsyt Maariaksi. Istuin tänään joulujuhlassa seimen äärellä ja pöyhin BabyBorn-nuken vuoderääsyjä ja lauloin yhden kehtolaulun. Se oli yllättävän mukavaa, koska viimeks oon kunnolla päässy mikin varteen sillon lakkiaisillan keikalla. Siitä on miljoonia vuosia. Myös se oli hämmentävän hellyyttävää, miten paljon sain kiitosta pelkästään sen yhden laulun takia. Söpöä, kun ihmiset jaksaa ohimennen tokaista, kuinka kauniisti lauloin. Kivaa, jos onnistuu tarjoamaan ihmisille jotain positiivista kokemusta.
Minä tykkään joulusta. On vähän hassua, kun jotkut vihaa sitä sydämensä pohjasta, mutta mun mielestä joulussa on ihan älyttömästi ihania kivoja juttuja. Talven parasta aikaa tää joulu-uusvuos.
Tosin en oo erehtynyt pitkään aikaan kaupungille kohtaamaan jouluhysteriaa. Ehkä pitäisi, niin muistaisin taas miksi joulu voi ressata.
En oo myöskään lähettänyt ainuttakaan korttia tai ostanut ainuttakaan lahjaa. Ainakaan vielä.
Ja vielä kivempaa tää olis jos ois Halausukko tässä ohessa hönkimässä niskaan.
Tämä oli tällainen jorinapostaus, mutta ainakin nyt tiedätte että olen edelleen hengissä, enkä ole esim kierähtänyt kesken yötä sängystä pentulootaan jossa pienet piraijapirpanat olisi pistelleet mut poskeensa luita myöten. (Vaikkei niil oo kyl edes hampaita vielä.)
Tekisipä mieleni muutama jakso Housea tähänkin päivään. Parempi vaan jos saan nopeesti katottua pois alta, sit jää aikaa muuhun. Enää kolme levyä.
Ai niin, pari kuvaa teille nyt sit, ei tosin uunituoreita enää
lutkutilutkuti
ei mitään söpöläisiä vielä mut siitä se muotoutuu
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
Viikon mittainen elämä
Nyt on tämä vuosi pulkassa opintojen suhteen. Tai oli jo eilen, mutta se aiheuttikin sen, että tänään palkitsin itseni olemalla varsin hyödytön. Katsoin kuulokkeilla monta jaksoa Dr. Housea (koska niitä ei ole tullut katsottua pitkään aikaan, vaikka on paljon rästissä) ja vahdin pentuloita samaan aikaan.
TypyLyyli saavutti tuplapainonsa jo päivän etuajassa, Cosmo tulee vähän jäljessä. Ne lihoo ne kasvaa ne vahvistuu. On itse asiassa tosi jännittävää seurata niiden kehitystä. Tänä yönä tulee tasan viikko elossaoloaikaa täyteen. Vielä toinen mokoma, tai sit muutama päivä, niin niiden silmät ja korvat alkaa avautua. Luulen et TypyLyyli ehtii ensin.
Ne ryömii jo paljon määrätietoisemmin. Tänään melkein näytti kuin toinen olis yrittänyt nousta huterasti jaloilleen - mutta sitten se kierähtikin selälleen. Leikkasin eilen niiden pikkuruisista kynsistä terävät päät pois.
Eilen ulkona oli hienon valkoista, mutta se ei ollut vielä mitään verrattuna tähän päivään. Joka paikka ihan valkoinen ja kaunis ja ihmeellinen. Ihan ku olis jossain joulumaassa, oikeesti. Eikä edes kylmä, koska olin tarpeeks vuorautunut.
Mutta se siitä. Josko huomenna saisin aikaseks laittaa tänne jotain kuviakin. (Sain uuden akun kameraani!) Ja muutenkin tehdä jotain hyödyllistä kuten esim ruveta joulusiivoon. Jee.
ps. Järkytyin eilen, kun tajusin että joulu on jo ens viikolla. Hurjaa. Se tulee aina niin nopeesti.
TypyLyyli saavutti tuplapainonsa jo päivän etuajassa, Cosmo tulee vähän jäljessä. Ne lihoo ne kasvaa ne vahvistuu. On itse asiassa tosi jännittävää seurata niiden kehitystä. Tänä yönä tulee tasan viikko elossaoloaikaa täyteen. Vielä toinen mokoma, tai sit muutama päivä, niin niiden silmät ja korvat alkaa avautua. Luulen et TypyLyyli ehtii ensin.
Ne ryömii jo paljon määrätietoisemmin. Tänään melkein näytti kuin toinen olis yrittänyt nousta huterasti jaloilleen - mutta sitten se kierähtikin selälleen. Leikkasin eilen niiden pikkuruisista kynsistä terävät päät pois.
Eilen ulkona oli hienon valkoista, mutta se ei ollut vielä mitään verrattuna tähän päivään. Joka paikka ihan valkoinen ja kaunis ja ihmeellinen. Ihan ku olis jossain joulumaassa, oikeesti. Eikä edes kylmä, koska olin tarpeeks vuorautunut.
Mutta se siitä. Josko huomenna saisin aikaseks laittaa tänne jotain kuviakin. (Sain uuden akun kameraani!) Ja muutenkin tehdä jotain hyödyllistä kuten esim ruveta joulusiivoon. Jee.
ps. Järkytyin eilen, kun tajusin että joulu on jo ens viikolla. Hurjaa. Se tulee aina niin nopeesti.
sunnuntai 12. joulukuuta 2010
Aikaisella linnulla on turvonneet silmäpussit
Voitteko kuvitella: olin tänään ylhäällä ennen kahdeksaa. Sunnuntaina. Se on kummallinen motivaattori tuo viimehetkenpaniikki. Sain jotain kirjotettuakin, mutta yhteisessee on edelleen kesken. Kyllä me se palautuskuntoon huomiseen mennessä saadaan toki.
Siksi niin aikainen aamu, että mun olis pitänyt tehdä periaatteessa tämän aamun työt jo eilen, mutta eilen minä nukuin väsymystä pois, pakkasin, siivosin, matkustin, kummastelin vaaveja, jumituin lukemaan netistä Kuukausiliitteen innoittamana kamalia lahkojuttuja ja ettimään koiran nimiä.
Sen takia siis melko lyhyet yöunet, kun lahko vei mennessään ja tänään vei narratologia heti kahdeksasta lähtien.
Kerrompahan vain, että pimeässä yön keskellä pentujen lutkutusäänet saa kummallisia sfäärejä. Mutta toisaalta oli sopivan hereilläpysyttävänäky aamulla, kun heti sängystä pystyi tarkkailemaan möyriviä vaaveja. En edes nukahtanut torkutusten välillä.
Olen ruvennut melkein vakavasti harkitsemaan Lyyli-vaihtoehtoa tyttökoiralle. HAHA. Johtuu ehkä siitä, että sen lylleryys korostuu sen kaks kertaa pienemmän isoveljen rinnalla. Tällä hetkellä se on muhkea. Vaikka pahahan se on sanoa viiden päivän elämisen jälkeen.
Mutta hei, heitelkää ihan oikeasti nimiehdotuksia! Selasin jo koirien nimipäiväkalenterinin läpi. Siellä iski silmään vain lållerot urostennimet. Nartuille on ihan tyhmiä nimiä.
Lahkosta vielä. Oli jännittävää, kun kuulin että kyseisen lahkon alin ryhmittymä (hierarkkisesti rakentunut, nääs) oli joskus vuosia sitten käynyt myös Vapiksella niiden bändin kanssa. Sitten seuraavana päivänä ne oli pahoitelleet, kun yks niiden ryhmän naisista oli todistanut - kokoustilanteessa. Siellä naisten nimittäin pitäisi pysyä hiljaa ja puhua vain yksityisesti tai naisten kesken.
Ja tuo oli vielä ihan kevyttä kamaa.
Mutta lukekaa ihmeessä uusimmasta Kuukausiliitteestä, ja netistäkin löytyy paljon. Laitan tähän nyt linkkejä, kun eilen tuli surffailtua niin myöhään.
Eihän sitä uskoisi joo. Jännittävää oli myös se, että löysin meidän kaapista Mirden vanhan levyn, joka on just niiden vierailleiden maitobaarilaisten. Bändin johtohahmo on nykyään töissä lahkon johtajan yrityksessä kuten muutama muukin bändin jäsen.
Minua nyt vain sattuu kiinnostamaan.
Siksi niin aikainen aamu, että mun olis pitänyt tehdä periaatteessa tämän aamun työt jo eilen, mutta eilen minä nukuin väsymystä pois, pakkasin, siivosin, matkustin, kummastelin vaaveja, jumituin lukemaan netistä Kuukausiliitteen innoittamana kamalia lahkojuttuja ja ettimään koiran nimiä.
Sen takia siis melko lyhyet yöunet, kun lahko vei mennessään ja tänään vei narratologia heti kahdeksasta lähtien.
Kerrompahan vain, että pimeässä yön keskellä pentujen lutkutusäänet saa kummallisia sfäärejä. Mutta toisaalta oli sopivan hereilläpysyttävänäky aamulla, kun heti sängystä pystyi tarkkailemaan möyriviä vaaveja. En edes nukahtanut torkutusten välillä.
Olen ruvennut melkein vakavasti harkitsemaan Lyyli-vaihtoehtoa tyttökoiralle. HAHA. Johtuu ehkä siitä, että sen lylleryys korostuu sen kaks kertaa pienemmän isoveljen rinnalla. Tällä hetkellä se on muhkea. Vaikka pahahan se on sanoa viiden päivän elämisen jälkeen.
Mutta hei, heitelkää ihan oikeasti nimiehdotuksia! Selasin jo koirien nimipäiväkalenterinin läpi. Siellä iski silmään vain lållerot urostennimet. Nartuille on ihan tyhmiä nimiä.
Lahkosta vielä. Oli jännittävää, kun kuulin että kyseisen lahkon alin ryhmittymä (hierarkkisesti rakentunut, nääs) oli joskus vuosia sitten käynyt myös Vapiksella niiden bändin kanssa. Sitten seuraavana päivänä ne oli pahoitelleet, kun yks niiden ryhmän naisista oli todistanut - kokoustilanteessa. Siellä naisten nimittäin pitäisi pysyä hiljaa ja puhua vain yksityisesti tai naisten kesken.
Ja tuo oli vielä ihan kevyttä kamaa.
Mutta lukekaa ihmeessä uusimmasta Kuukausiliitteestä, ja netistäkin löytyy paljon. Laitan tähän nyt linkkejä, kun eilen tuli surffailtua niin myöhään.
Uutinen aiheesta
Samasta lahkosta MOTin tekemä ohjelma vuosi sitten - lukekaa käsikirjoitus
Omalla nimellään esiintyvän uhrin blogikirjoitus
Lahkosta eronneiden sivusto
Keskustelufoorumi aiheesta
Pätkä "Läskit lähtee"-puheesta
Lahkon johtajan vastine Kuukausiliitteen kirjoitukseen
ja vielä keskustelufoorumilta poimittu lahkon johtajan lähettämä kirje jäsenille menneen läskikampanjan tiimoilta.
Eihän sitä uskoisi joo. Jännittävää oli myös se, että löysin meidän kaapista Mirden vanhan levyn, joka on just niiden vierailleiden maitobaarilaisten. Bändin johtohahmo on nykyään töissä lahkon johtajan yrityksessä kuten muutama muukin bändin jäsen.
Minua nyt vain sattuu kiinnostamaan.
perjantai 10. joulukuuta 2010
Viimeiset väsyneet päivät
Unohdin muuten mainita pentukertomuksessa yhden oleellisen seikan: veren hajun.
Sellanen oikein rautainen, pistävä veren lemu. Se jäi tuoksuna mieleen tosta kaikesta. Ekan kerran se lemahti sillon kun yritin rauhotella Neekkua ja pidellä sen päätä kotona, kun se yritti hulluna ponnistaa. Eläinlääkärillä se lemahteli vähän väliä. Pennutkin hais siltä vielä jonkun aikaa, ainakin vielä sillon kun kuljetettiin ne kotiin rintaa vasten.
Tuli vain mieleen, kun eilen se lemahti jostain syystä rappukäytävässä. En tiedä miks. Mutta tuli kyllä hetkeks tosi kumma olo.
Eilisestä vielä se, että voi ihme kun mua nukutti! Kahdesta kurssista oli vikat luennot aamulla ja sen jälkeen mulla oli lähestulkoon koko päivä aikaa hoitaa vikat hommat. Mut ei. Mua vaan nukutti, nukutti, nukutti. Monta tuntia sujahti ohi jossain ihme horroksessa torkkuessa. Epäilen, että alkuviikon odotus-jännitys-koitos oli ihan oikeasti henkisesti niin kuluttava (ilmeisesti), että nyt varmaan palaudun hiljalleen.
Loppujen lopuksi siis palautin yhden analyysin tunnin ja vartin myöhässä (millä tosin ei oo suurtakaan väliä, mutta kuitenkin). Ihan kun niitäkään tuntia ja varttia ei ois voinu jostain napata aiemmin. Sitä paitsi en usko, että toi oli edes kovin paljon ensimmäistä versiota parempi. Mutta no. Kurssi suoritettu.
Pian olis vielä viiminen luento tältä vuodelta, tai se on kyllä oikeastaan haastattelu, ja sitten pitäis saada vielä valmisteltua yhteisessee, johon olen suoraan sanottuna keskittynyt hävyttömän vähän eli käytännössä en yhtään.
Kai sitä vois yrittää tehdä jotain tähän saamattomuuteen liittyviä uudenvuodenlupauksia, mutta enpä taida. Jos parannan tapani, niin tuskin se millään lupauksilla onnistuu.
Eilen söin ekan kerran jouluruokaa tänä jouluna. Laatikot maistu niin eineksiltä, että rupesin miettimään josko olisinkin hurja ja tekisin ne ite tänä vuonna! En tiedä, rupeisko äippä siihen hommaan nimittäin.
Illalla kattomaan musikaalia, jossa tuttu näyttelee. Huomenna joululomalle - ja pentuloiden hoitoon. Tai emon hoitoon. Tai katselemaan kun emo hoitaa pentuloita. Miten vaan. Jipii!
Sellanen oikein rautainen, pistävä veren lemu. Se jäi tuoksuna mieleen tosta kaikesta. Ekan kerran se lemahti sillon kun yritin rauhotella Neekkua ja pidellä sen päätä kotona, kun se yritti hulluna ponnistaa. Eläinlääkärillä se lemahteli vähän väliä. Pennutkin hais siltä vielä jonkun aikaa, ainakin vielä sillon kun kuljetettiin ne kotiin rintaa vasten.
Tuli vain mieleen, kun eilen se lemahti jostain syystä rappukäytävässä. En tiedä miks. Mutta tuli kyllä hetkeks tosi kumma olo.
Eilisestä vielä se, että voi ihme kun mua nukutti! Kahdesta kurssista oli vikat luennot aamulla ja sen jälkeen mulla oli lähestulkoon koko päivä aikaa hoitaa vikat hommat. Mut ei. Mua vaan nukutti, nukutti, nukutti. Monta tuntia sujahti ohi jossain ihme horroksessa torkkuessa. Epäilen, että alkuviikon odotus-jännitys-koitos oli ihan oikeasti henkisesti niin kuluttava (ilmeisesti), että nyt varmaan palaudun hiljalleen.
Loppujen lopuksi siis palautin yhden analyysin tunnin ja vartin myöhässä (millä tosin ei oo suurtakaan väliä, mutta kuitenkin). Ihan kun niitäkään tuntia ja varttia ei ois voinu jostain napata aiemmin. Sitä paitsi en usko, että toi oli edes kovin paljon ensimmäistä versiota parempi. Mutta no. Kurssi suoritettu.
Pian olis vielä viiminen luento tältä vuodelta, tai se on kyllä oikeastaan haastattelu, ja sitten pitäis saada vielä valmisteltua yhteisessee, johon olen suoraan sanottuna keskittynyt hävyttömän vähän eli käytännössä en yhtään.
Kai sitä vois yrittää tehdä jotain tähän saamattomuuteen liittyviä uudenvuodenlupauksia, mutta enpä taida. Jos parannan tapani, niin tuskin se millään lupauksilla onnistuu.
Eilen söin ekan kerran jouluruokaa tänä jouluna. Laatikot maistu niin eineksiltä, että rupesin miettimään josko olisinkin hurja ja tekisin ne ite tänä vuonna! En tiedä, rupeisko äippä siihen hommaan nimittäin.
Illalla kattomaan musikaalia, jossa tuttu näyttelee. Huomenna joululomalle - ja pentuloiden hoitoon. Tai emon hoitoon. Tai katselemaan kun emo hoitaa pentuloita. Miten vaan. Jipii!
keskiviikko 8. joulukuuta 2010
Suuri Synnytysponnistus
Viime viikko tuntuu überkaukaselta. Viime perjantaikin tuntuu olleen ikuisuus sitten. Se johtuu ehken siitä, että vasta tänään tulin Jyväskylään ja se tuntui aika kummalta.
Ja siitäkin se johtuu, että nyt on astuttu ihan uuteen elämänvaiheeseen kuulkaa!
Kerron teille jännityskertomuksen, joka ei sovi heikkohermoisille koska se sisältää gorea ja sellasta.
Neekulla alko supistukset viiden jälkeen eilen. Ne jatku sarjoina koko illan ja minä olin jo ihan että voi ihme kun kestää. Illalla, joskus vähän ennen puoltayötä, se alko toden teolla ponnistella, vaikkakin oli vaikea erottaa raja ponnistuksen ja supistuksen välillä. Jossain vaiheessa alko näyttää jo tosi tukalalta, kun toinen vaan ähisi, mut mitään ei tapahtunut. Joskus aiemmin illalla se oli ruiskauttanut supistusten päätteeksi limasuihkun, mutta siinä kaikki.
Me mietittiin, että onko sillä joku tukkeena kun ei ala kuulua pentua ja iskä yritti tutkia sitä, jos vaikka pentu olis jotenkin väärinpäin. Minä silittelin Neekun päätä niin en ite nähny, mutta kuulemma jalat näkyi reiästä, mutta ne ei liikkunu mihinkään. Loppujen lopuks soitettiin päivystävälle eläinlääkärille, kun supistukset taukos ja jalat oli edelleen synnytyskanavassa.
Klinikalla lääkäri kiskoi vaivoin jumittuneen pennun ulos. Järkytyin, miten suuri se oli. Se oli niin iso, ettei se ollut kunnolla mahtunut ulostautumaan, tai sitten supistukset ei vaan ollu ollu tarpeeks voimakkaita. Nro 1 oli ollu jo niin kauan jumissa synnytyskanavassa ja sikiöpussi rikkoutuneena, ettei se enää eläny.
Meni ehkä pari minuuttia ja sit Neekku kiljas yhtäkkiä hullun kovaa. Siltä purskahti hirvittävä satsi verinesteitä pöydälle ja sekunnin päästä perässä mätkähti pentu. Se tuli ulos ku raketti. Rääkäski heti ku sai niin kunnon tällin pöytään osuessa. Kovasti oli selvästi ollu tulossa, mutta Jussi (Kirde nimes) oli ollu tukkeena.
Neekku oli melkein shokissa, varmaan säikähti niin paljon ja vieraassa paikassa ja varmaan kivutkin ihan kohtalaiset. Se vaan tärisi surkeana eikä noteerannu pentua. Sille levitettiin lattialle huopia joille se kävi makaamaan ja tosi pikku hiljaa rupes huomioimaan poikasenkin, kun se rupes lutkuttamaan tissiä.
Kolmas pentu sujahti ulos melko vaivattomasti lattialla maatessa. Sitä Neekku tajus jo nuolla ja purra napanuoran poikki ja tais syödä istukankin. Sitten pikku-uros ja vähän tukevampi narttu vierekkäin kömpi rinnoille ja inisi ja kitisi ja päästeli ihmeellisiä ääniä.
Neekku kävi röntgenissä, missä näkyi vielä yks syntymätön pentu. Se oli vielä melko kaukana, ja Neekku sai vähän dopingia, että supistukset lisääntyis ja tulis voimaa ponnistaa. Kovasti se yrittikin, ja purskautteli pariin otteeseen synnytysnesteitä huoville, mutta ei riittäny. Vika pentu oli kaikkein isoin, niin iso ettei eläinlääkäri saanu sormia sisälle auttamaan. Se jätti ehti kans olla synnytyskanavassa jo tosi pitkään ennen ulostuloa ja senkin pussi oli menny rikki. Syke oli hirmu heikko, ja vaikka lääkäri yritti elvytellä ja anto jotain piristettäkin, niin se ei toennu. Sen Kirde oli ehtiny nimetä Toivoks ja siitä olis kyllä tullu hirmu nätti ja hieno: valkosia juonteita rinnassa sydämenmuodossa ja jokaisessa tassussa eri verran valkosta myös; toisissa pelkät varpaat, toisissa yli ranteen.
En muista tarkkoja painoja, mutta vika uros oli yli 370g, ensimmäinen 344g. Vertailun vuoksi: eloonjäänyt uros oli oikea rääpäle niihin verrattuna, 199g. Kolmantena tullut narttu tais olla 288g.
Voin kertoo, että oli pikkasen sydän kurkussa siinä vaiheessa kun istuttiin autoon ja lähettiin ajamaan. Vaikea tietää, miten olla, kun ei ymmärrä noista asioista mitään eikä tiedä minkä voi katsoa normaaliksi ja minkä huolestuttavaksi.
Onnistuin hei kuitenkin olemaan itkemättä!
Ei oikeastaan edes sureta hirveästi, varmaan sen takia että oon niin ilonen kun emolle ei käyny mitään ja että vielä tänään kotoa lähtiessä oli kaks piipittävää sokeaa ja kuuroa rottaa lattialla möyrimässä. Totta kai olis ollu hienoa, kun olis tullu neljä erilaista vertailukohdetta Neekun ja Ransun romanssista, mutta elävä elämä on just tätä.
Edelleen kyllä hämmentää nuo pentuloiden kokoerot. En tiedä, miks ne oli kasvanu niin eri kokosiks. Ei olis kannattanu.
Kun pääsin tänään Kämpille tiedostin miten tosi väsynyt oon. Henkisesti, koska nyt jännitys alkaa laueta, ja fyysisesti, koska toissa yö meni varsin pätkittäin ja viime yönä pääsin nukkumaan vasta viiden jälkeen. Enkä tiedä, osaanko vieläkään kunnolla käsittää mitä kaikkea onkin tapahtunut ja mitä se tarkottaa tulevaisuuden kannalta.
Ehkä sit, kun lauantaina meen takasin Kuopioon pitkälle joululomalleni ja ryhdyn vahtaamaan pentuloita kunnolla. Tai sit kun Cosmo ja toistaiseksi nimetön tyttö (heitelkää nimiehdotuksia!Mirde käyttää työnimeä Rauha ja Kirde nimeä Jane...) alkaa olla luovutusikäsiä ja persoonallisuuksia ja koirannäkösiä.
ja miettikää sitäkin, että kahden kuukauden päästä levittelen ehken sanomalehtiä ympäri huimaa neliömäärääni ja ravaan hissillä Slummin takapihalla pissittämässä uutta perheenjäsentä.
Voi miten kummaa!
Kuvia tulee sit joskus kun joko laitan toisten kameroilta tai saan omani akun kuntoon..
Ja siitäkin se johtuu, että nyt on astuttu ihan uuteen elämänvaiheeseen kuulkaa!
Kerron teille jännityskertomuksen, joka ei sovi heikkohermoisille koska se sisältää gorea ja sellasta.
Neekulla alko supistukset viiden jälkeen eilen. Ne jatku sarjoina koko illan ja minä olin jo ihan että voi ihme kun kestää. Illalla, joskus vähän ennen puoltayötä, se alko toden teolla ponnistella, vaikkakin oli vaikea erottaa raja ponnistuksen ja supistuksen välillä. Jossain vaiheessa alko näyttää jo tosi tukalalta, kun toinen vaan ähisi, mut mitään ei tapahtunut. Joskus aiemmin illalla se oli ruiskauttanut supistusten päätteeksi limasuihkun, mutta siinä kaikki.
Me mietittiin, että onko sillä joku tukkeena kun ei ala kuulua pentua ja iskä yritti tutkia sitä, jos vaikka pentu olis jotenkin väärinpäin. Minä silittelin Neekun päätä niin en ite nähny, mutta kuulemma jalat näkyi reiästä, mutta ne ei liikkunu mihinkään. Loppujen lopuks soitettiin päivystävälle eläinlääkärille, kun supistukset taukos ja jalat oli edelleen synnytyskanavassa.
Klinikalla lääkäri kiskoi vaivoin jumittuneen pennun ulos. Järkytyin, miten suuri se oli. Se oli niin iso, ettei se ollut kunnolla mahtunut ulostautumaan, tai sitten supistukset ei vaan ollu ollu tarpeeks voimakkaita. Nro 1 oli ollu jo niin kauan jumissa synnytyskanavassa ja sikiöpussi rikkoutuneena, ettei se enää eläny.
Meni ehkä pari minuuttia ja sit Neekku kiljas yhtäkkiä hullun kovaa. Siltä purskahti hirvittävä satsi verinesteitä pöydälle ja sekunnin päästä perässä mätkähti pentu. Se tuli ulos ku raketti. Rääkäski heti ku sai niin kunnon tällin pöytään osuessa. Kovasti oli selvästi ollu tulossa, mutta Jussi (Kirde nimes) oli ollu tukkeena.
Neekku oli melkein shokissa, varmaan säikähti niin paljon ja vieraassa paikassa ja varmaan kivutkin ihan kohtalaiset. Se vaan tärisi surkeana eikä noteerannu pentua. Sille levitettiin lattialle huopia joille se kävi makaamaan ja tosi pikku hiljaa rupes huomioimaan poikasenkin, kun se rupes lutkuttamaan tissiä.
Kolmas pentu sujahti ulos melko vaivattomasti lattialla maatessa. Sitä Neekku tajus jo nuolla ja purra napanuoran poikki ja tais syödä istukankin. Sitten pikku-uros ja vähän tukevampi narttu vierekkäin kömpi rinnoille ja inisi ja kitisi ja päästeli ihmeellisiä ääniä.
Neekku kävi röntgenissä, missä näkyi vielä yks syntymätön pentu. Se oli vielä melko kaukana, ja Neekku sai vähän dopingia, että supistukset lisääntyis ja tulis voimaa ponnistaa. Kovasti se yrittikin, ja purskautteli pariin otteeseen synnytysnesteitä huoville, mutta ei riittäny. Vika pentu oli kaikkein isoin, niin iso ettei eläinlääkäri saanu sormia sisälle auttamaan. Se jätti ehti kans olla synnytyskanavassa jo tosi pitkään ennen ulostuloa ja senkin pussi oli menny rikki. Syke oli hirmu heikko, ja vaikka lääkäri yritti elvytellä ja anto jotain piristettäkin, niin se ei toennu. Sen Kirde oli ehtiny nimetä Toivoks ja siitä olis kyllä tullu hirmu nätti ja hieno: valkosia juonteita rinnassa sydämenmuodossa ja jokaisessa tassussa eri verran valkosta myös; toisissa pelkät varpaat, toisissa yli ranteen.
En muista tarkkoja painoja, mutta vika uros oli yli 370g, ensimmäinen 344g. Vertailun vuoksi: eloonjäänyt uros oli oikea rääpäle niihin verrattuna, 199g. Kolmantena tullut narttu tais olla 288g.
Voin kertoo, että oli pikkasen sydän kurkussa siinä vaiheessa kun istuttiin autoon ja lähettiin ajamaan. Vaikea tietää, miten olla, kun ei ymmärrä noista asioista mitään eikä tiedä minkä voi katsoa normaaliksi ja minkä huolestuttavaksi.
Onnistuin hei kuitenkin olemaan itkemättä!
Ei oikeastaan edes sureta hirveästi, varmaan sen takia että oon niin ilonen kun emolle ei käyny mitään ja että vielä tänään kotoa lähtiessä oli kaks piipittävää sokeaa ja kuuroa rottaa lattialla möyrimässä. Totta kai olis ollu hienoa, kun olis tullu neljä erilaista vertailukohdetta Neekun ja Ransun romanssista, mutta elävä elämä on just tätä.
Edelleen kyllä hämmentää nuo pentuloiden kokoerot. En tiedä, miks ne oli kasvanu niin eri kokosiks. Ei olis kannattanu.
Kun pääsin tänään Kämpille tiedostin miten tosi väsynyt oon. Henkisesti, koska nyt jännitys alkaa laueta, ja fyysisesti, koska toissa yö meni varsin pätkittäin ja viime yönä pääsin nukkumaan vasta viiden jälkeen. Enkä tiedä, osaanko vieläkään kunnolla käsittää mitä kaikkea onkin tapahtunut ja mitä se tarkottaa tulevaisuuden kannalta.
Ehkä sit, kun lauantaina meen takasin Kuopioon pitkälle joululomalleni ja ryhdyn vahtaamaan pentuloita kunnolla. Tai sit kun Cosmo ja toistaiseksi nimetön tyttö (heitelkää nimiehdotuksia!Mirde käyttää työnimeä Rauha ja Kirde nimeä Jane...) alkaa olla luovutusikäsiä ja persoonallisuuksia ja koirannäkösiä.
Neekusta tuli emonen ja sillä on kaksi vaavia!
Miettikää sitä.ja miettikää sitäkin, että kahden kuukauden päästä levittelen ehken sanomalehtiä ympäri huimaa neliömäärääni ja ravaan hissillä Slummin takapihalla pissittämässä uutta perheenjäsentä.
Voi miten kummaa!
Kuvia tulee sit joskus kun joko laitan toisten kameroilta tai saan omani akun kuntoon..
tiistai 7. joulukuuta 2010
Suuri Synnytyskärsimättömyys
Olen edelleen sitä mieltä (ja nyt yhä vahvemmin), että meidän koira on vain suuri HUIJARI, koska se panttailee niitä pentuja ihan onessaan.
Tai no ei se nyt erityisen onnelliselta näytä, mutta ei silti voi vaan pökästä niitä ulos. YNGH!
Eipä siinä, eilen oli laskettu päivä ja se saattaa mennä parilla ylikin. Neekku tuntuu olevan sitä mieltä, ettei oo mitään kiirettä. Minä oon eri mieltä. Eilen illalla se rupes olemaan levoton ja läähättelevä, mutta sitä se on edelleen. Ei tosta ota selvää. Sitä paitsi mua väsyttää, koska olen yöpynyt viime yön samassa huoneessa tiinen nartun kanssa vahtimisen takia. Ei kannata olla kateellinen, sen vaan sanon. Yöllisessä hämärässä ja koiran läähätyksessä mielessä pyörii mitä kummallisimpia kuvia.
Tää on ihan tylsäääääääääää. Eikö se oikeesti ees oo huijari, koska me on nähty alieneita ultrassa ja tunnettu niiden liikkeet kyljestä, mutta ku! Miksei ne jo synny. Yhyy. Byhyy.
Kuksauttajan emäntä oli nähny muutama päivä sitten unen, jossa pentuja oli syntyny neljä ja ne oli ollu pehmoleluja. Yks oli sellanen hirmu aktiivinen leppäkerttupehmolelu, kaks jotain muuta pehmolelueläintä, ja neljäs sellanen karvaton humanoidi, joka ei ollu ollu ihan elinvoimanen.
Näillä mennään.
tulkaa jo..
Tai no ei se nyt erityisen onnelliselta näytä, mutta ei silti voi vaan pökästä niitä ulos. YNGH!
Eipä siinä, eilen oli laskettu päivä ja se saattaa mennä parilla ylikin. Neekku tuntuu olevan sitä mieltä, ettei oo mitään kiirettä. Minä oon eri mieltä. Eilen illalla se rupes olemaan levoton ja läähättelevä, mutta sitä se on edelleen. Ei tosta ota selvää. Sitä paitsi mua väsyttää, koska olen yöpynyt viime yön samassa huoneessa tiinen nartun kanssa vahtimisen takia. Ei kannata olla kateellinen, sen vaan sanon. Yöllisessä hämärässä ja koiran läähätyksessä mielessä pyörii mitä kummallisimpia kuvia.
Tää on ihan tylsäääääääääää. Eikö se oikeesti ees oo huijari, koska me on nähty alieneita ultrassa ja tunnettu niiden liikkeet kyljestä, mutta ku! Miksei ne jo synny. Yhyy. Byhyy.
Kuksauttajan emäntä oli nähny muutama päivä sitten unen, jossa pentuja oli syntyny neljä ja ne oli ollu pehmoleluja. Yks oli sellanen hirmu aktiivinen leppäkerttupehmolelu, kaks jotain muuta pehmolelueläintä, ja neljäs sellanen karvaton humanoidi, joka ei ollu ollu ihan elinvoimanen.
Näillä mennään.
tulkaa jo..
sunnuntai 5. joulukuuta 2010
Suuri Synnytysodotus
Olempa ollut pitkään blogaamatta, anteeksi siitä!
Torstaina olin riennossa kasista kymmeneen, ja sen jälkeen sain kestitä yövierasta aina perjantai-iltapäivään, joten ei ole tullut blogailuväliä. Istuin luennoilla ja keskustelemasta kirjasta, kirjaston lastenpuolella lukemassa koirakirjoja ja nuortenillassa kuuntelemassa juttuja. Perjantaina hylkäsin kouluhommien teon ja siivosin ja ootin Tumppaa samalla ku Maijukka datisteli.
Eilen käytiin kirkolla leirimuisteloissa ja sitten pariskuntapikkujouluissa, joka oli melko lålleroa vaikkakin ihan hauskaa. Yllättäen inttijutut oli kuuma puheenaihe. Ei voitettu Aliasta, vaikka jossain vaiheessa oltiin jo johdossa. Tumppa teki myös täydellisen piiraan, josta se oli mielettömän ylpeä.
Nyt mulla on kaks juttuu mitä ootan:
ruoka, koska meillä on perhepäivällinen, suuri itsenäisyyspäivän menyy (vaikka päivä onki vasta huomenna) ja täällä on törkeen hyvät ruuan tuoksut. Kirde ja äippä on puuhaillu keittiös koko päivän. Ja se menyy on oikeesti kirjotettu papereillekkin, jotka on ruokapöydällä. Ihan ku ravintolas, heh.
synnytys, joka on siis edellistä paljon oleellisempi.
Neekku ei ollu niin valtava mitä kuvittelin muiden puheista, mutta kun sitä rupes vähän koskettelemaan, niin maha oli melko tujakkana ja alimmat rinnat roikku. Se oli myös tosi hellyydenkipeä eikä yhtään möksöttäny, vaikka olin pitkään ollu muualla.
Pentuloota on rakennettu ja pyyhkeitä ja sanomalehtiä kannettu hollille ja sakset ja muut instrumentit steriloitu ja kirjoista opiskeltu synnytysosiot ja Neekku pesty ja harjattu ja mahakarvat ja kynnet lyhennetty - NIIN ETTÄ VOISKO NE PENTULOT JO SAAPUA???!?!?!?
En jotenkin usko kunnolla vieläkään ennen ku näen.
Peukkuja saa pitää!
Torstaina olin riennossa kasista kymmeneen, ja sen jälkeen sain kestitä yövierasta aina perjantai-iltapäivään, joten ei ole tullut blogailuväliä. Istuin luennoilla ja keskustelemasta kirjasta, kirjaston lastenpuolella lukemassa koirakirjoja ja nuortenillassa kuuntelemassa juttuja. Perjantaina hylkäsin kouluhommien teon ja siivosin ja ootin Tumppaa samalla ku Maijukka datisteli.
Eilen käytiin kirkolla leirimuisteloissa ja sitten pariskuntapikkujouluissa, joka oli melko lålleroa vaikkakin ihan hauskaa. Yllättäen inttijutut oli kuuma puheenaihe. Ei voitettu Aliasta, vaikka jossain vaiheessa oltiin jo johdossa. Tumppa teki myös täydellisen piiraan, josta se oli mielettömän ylpeä.
Nyt mulla on kaks juttuu mitä ootan:
ruoka, koska meillä on perhepäivällinen, suuri itsenäisyyspäivän menyy (vaikka päivä onki vasta huomenna) ja täällä on törkeen hyvät ruuan tuoksut. Kirde ja äippä on puuhaillu keittiös koko päivän. Ja se menyy on oikeesti kirjotettu papereillekkin, jotka on ruokapöydällä. Ihan ku ravintolas, heh.
synnytys, joka on siis edellistä paljon oleellisempi.
Neekku ei ollu niin valtava mitä kuvittelin muiden puheista, mutta kun sitä rupes vähän koskettelemaan, niin maha oli melko tujakkana ja alimmat rinnat roikku. Se oli myös tosi hellyydenkipeä eikä yhtään möksöttäny, vaikka olin pitkään ollu muualla.
Pentuloota on rakennettu ja pyyhkeitä ja sanomalehtiä kannettu hollille ja sakset ja muut instrumentit steriloitu ja kirjoista opiskeltu synnytysosiot ja Neekku pesty ja harjattu ja mahakarvat ja kynnet lyhennetty - NIIN ETTÄ VOISKO NE PENTULOT JO SAAPUA???!?!?!?
En jotenkin usko kunnolla vieläkään ennen ku näen.
Peukkuja saa pitää!
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
Sokaisevaa valovoimaisuutta
Jumala sanoi: "Tulkoon valo!"
Ja Orvokki näki viimeinkin opiskella ja voi kuulkaa miten hommat lähtikin luistamaan!
Ihan näin iloisesti tarina ei sentään päättynyt, mutta osittain tuo oli ihan totta. Iskä kävi pitämässä vastaanottoa Mehiläisessä ja sen jälkeen se osti mulle Sokkarilta jalkalampun, hallelyyja, ja tuli vieläpä kokoamaan sen mun luokse. Keitin sille teetä ja syötin pähkylöitä ja minttutryffeleitä. Antelias tyyppi minä.
Ja oi, ihana isäni kustansi minulle myös kassillisen ruokaa Mestarin Herkusta. Voiko opiskelija arvostaa mitään sen enempää? Olin harkitsevan härski, eli sorruin muutamiin ylellisyysartikkeleihin (kuten oliiviöljy, joka on pian loppumassa, mantelit, jotka on kalliita ja loppuivat aikaa sitten, ja leipäjuusto, joka oli mielihaluostos ja voi miten olikin hyvää sen tuottajan..) mutta myös perusopiskelijakamaan kuten kaaliin. Hapankorppuja unohdin ostaa ja perus Turkkilainen kilonpötikkä oli loppu.
Sellaista tragediaa näihin iloisiin sattumuksiin kuitenkin liittyi, että mun työskentelynurkan pistokkeet on varattuja joten en saanut jalkalamppua vielä parantamaan työskentelevyyttäni. Pitää hommata jatkojohto. No joka tapauksessa, pääasia että nyt on lamppu, ette usko miten hämärää täällä on ollut.
Mutta!
Jotain olen kuitenkin saanut tehtyä ja voi mikä keveys ja autuus rinnassani lepää!
Eli siis akuutit jutut sain valmiiksi, jopa minuutin yli puolen yön. Heh. Tästä edespäin on vain kevyttä ja helppoa ja ongelmatonta. Joululoma tuleetulee. Aamen.
Harrastin tänäänkin aamuherännäisyyttä ja aion harrastaa sitä huomennakin. Sitä paitsi päivät on jo niin lyhyitä - lyhin päivä on vasta 22.joulukuuta ja siihen on lähestulkoon vielä kuukausi ja jos tämä on jo NYT tällasta, niin... - että haluan olla ylhäällä ja hereillä edes koko valoisan ajan.
Voi miten onkin nyt hyvä olla. Ja se leipäjuustokin oli niin hyvä yksilö. Onneks mulla on sitä vieläkin jääkaapissa, voin palkita huomenna itseäni jostain.
Vielä kolme aamua ennen Kuopparia. Jännittää. Nyt voin keskittyä jännittämiseen, kun selvisin hetkittäisestä opiskelusaamattomuusahdistuksestani.
Mahtavaa. Mahtavaa.
PS: OON UNOHTANU MAINITA ETTÄ HUOMASITTEKO ET VIIME VIIKONLOPPUNA OLI EKA ADVENTTI, IHMEELLISTÄ, JOULU ON IHAN KOHTA, JA ITSE ASIASSA MARRASKUUN VIIMINEN PÄIVÄKIN LOPPU JO PAITSI ETTEI IHAN VIELÄ KOSKA EN OO KÄYNY NUKKUMAAN MUT NYT ON PERIAATTEESSA JO JOULUKUU JA SE ON IHMEELLISTÄ JA AIKA JÄNNITTÄVÄÄ JA HALOO OON OLLU JKL JO MONTA KUUKAUTTA, KUINKA KUMMAA KERRASSAAN!
Ja valo tuli.
Ja Orvokki näki viimeinkin opiskella ja voi kuulkaa miten hommat lähtikin luistamaan!
Ihan näin iloisesti tarina ei sentään päättynyt, mutta osittain tuo oli ihan totta. Iskä kävi pitämässä vastaanottoa Mehiläisessä ja sen jälkeen se osti mulle Sokkarilta jalkalampun, hallelyyja, ja tuli vieläpä kokoamaan sen mun luokse. Keitin sille teetä ja syötin pähkylöitä ja minttutryffeleitä. Antelias tyyppi minä.
Ja oi, ihana isäni kustansi minulle myös kassillisen ruokaa Mestarin Herkusta. Voiko opiskelija arvostaa mitään sen enempää? Olin harkitsevan härski, eli sorruin muutamiin ylellisyysartikkeleihin (kuten oliiviöljy, joka on pian loppumassa, mantelit, jotka on kalliita ja loppuivat aikaa sitten, ja leipäjuusto, joka oli mielihaluostos ja voi miten olikin hyvää sen tuottajan..) mutta myös perusopiskelijakamaan kuten kaaliin. Hapankorppuja unohdin ostaa ja perus Turkkilainen kilonpötikkä oli loppu.
Sellaista tragediaa näihin iloisiin sattumuksiin kuitenkin liittyi, että mun työskentelynurkan pistokkeet on varattuja joten en saanut jalkalamppua vielä parantamaan työskentelevyyttäni. Pitää hommata jatkojohto. No joka tapauksessa, pääasia että nyt on lamppu, ette usko miten hämärää täällä on ollut.
Mutta!
Jotain olen kuitenkin saanut tehtyä ja voi mikä keveys ja autuus rinnassani lepää!
Eli siis akuutit jutut sain valmiiksi, jopa minuutin yli puolen yön. Heh. Tästä edespäin on vain kevyttä ja helppoa ja ongelmatonta. Joululoma tuleetulee. Aamen.
Harrastin tänäänkin aamuherännäisyyttä ja aion harrastaa sitä huomennakin. Sitä paitsi päivät on jo niin lyhyitä - lyhin päivä on vasta 22.joulukuuta ja siihen on lähestulkoon vielä kuukausi ja jos tämä on jo NYT tällasta, niin... - että haluan olla ylhäällä ja hereillä edes koko valoisan ajan.
Voi miten onkin nyt hyvä olla. Ja se leipäjuustokin oli niin hyvä yksilö. Onneks mulla on sitä vieläkin jääkaapissa, voin palkita huomenna itseäni jostain.
Vielä kolme aamua ennen Kuopparia. Jännittää. Nyt voin keskittyä jännittämiseen, kun selvisin hetkittäisestä opiskelusaamattomuusahdistuksestani.
Mahtavaa. Mahtavaa.
PS: OON UNOHTANU MAINITA ETTÄ HUOMASITTEKO ET VIIME VIIKONLOPPUNA OLI EKA ADVENTTI, IHMEELLISTÄ, JOULU ON IHAN KOHTA, JA ITSE ASIASSA MARRASKUUN VIIMINEN PÄIVÄKIN LOPPU JO PAITSI ETTEI IHAN VIELÄ KOSKA EN OO KÄYNY NUKKUMAAN MUT NYT ON PERIAATTEESSA JO JOULUKUU JA SE ON IHMEELLISTÄ JA AIKA JÄNNITTÄVÄÄ JA HALOO OON OLLU JKL JO MONTA KUUKAUTTA, KUINKA KUMMAA KERRASSAAN!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)