Mulla on niin ikävä, että tekis mieli itkeä, mutta toisaalta tuntuu niin passiiviselta, etten jaksa vaivautua. Oon nähnyt Halausukkoa viimeks itsenäisyyspäivänä ja siitä on liian pitkä aika. Huomenna illalla odotus päättyy, kun mun uudenvuodenvieraat saapuu, mut siihenkin on vielä pitkä aika. Mä vaan haahuilen, enkä oikein tee mitään. Ei tee mieli enää imuroidakaan eikä pestä vessoja. Oon ainut joka sitä on tehny koko joululomalla ylipäätään. Enkä edes virallisesti enää asu täällä.
Ipanat alkaa olla jo ihan koiria. Ne telmii ja leikkii ja havahtuu ääniin. Ens yönä ne on kolmeviikkosia. Niille voi ruveta syöttämään muutakin kun emon maitoa. Leikkasin niiltä taas tänään kynnet. Ne on tosi väsyneitä, kun Kirde oli kavereineen häiritsemässä niitä superpitkään.
En osaa kuvitella elämää uudenvuoden jälkeen. Tai tuntuu, ettei oo elämää ennen helmikuuta, ettei tapahdu mitään ennen sitä. Vaikka todella tapahtuu. Rupeen taas opiskelemaan - paitsi etten tiedä mitä opiskelen ens vuonna, ja se ahdistaa - ja lähden käymään Englannissa - paitsi ettei jotenkin tunnu yhtään siltä, että oikeesti lähden - enkä voi olla Kuopiossa vahtimassa, että pennut tulee hoidetuksi. Eli luultavasti oon koko ajan vaan odottava ja levoton.
Ja sit koittaa helmikuu ja koko elämä muuttuu. Lyyli tulee ja sen jälkeen oon sidottu käytännössä iäisyyden. En voi enää mennä minne vaan millon vaan, koska oon aina vastuussa. En voi päättää, et tänään ei tee mieli viedä koiraa ulos, koska se on vietävä. En matkusta enää koskaan yksin vaan aina kaksin. Seuraavat puol vuotta mun täytyy skarpata, että jaksaisin muovata mun koirasta yhteiskuntakelposen ja tottelevaisen. Ja siitä eteenpäin se on mun seurana kaikissa elämänvaiheissa ja -tilanteissa, tapahtuipa sitten mitä.
En tiedä teistä, mutta minusta se tuntuu tosi kummalta ja vähän liian suurelta käsiteltäväksi. Ja tuskinpa sitä käsittääkään ennen kuin se tapahtuu. Sitähän se elämä on vähän kaiken kanssa.
Luin tänään loppuun kirjan, jossa poikajoukko raportoi viiden sisaren itsemurhaan johtaneita ja jälkeisiä asioita. Heti ekalla sivulla sai tietää, että ne tytöt kuolee kaikki, mutta silti oli saatu kirjotettua monta sataa sivua juttua siitä, miten se tapahtuu. En oikein tiedä, millanen olo siitä jäi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti