I'm SO gonna be HuK!

Opiskelusyksy alkoi kurkkukivulla joka sittemmin muuttui räkävaluksi mutta thank God sivuuttamalla kuumevaiheen.

Juuri nyt mulla on melko kevyttä fyysisten opiskelujen suhteen, mutta toista se on sitten syysloman jälkeen jouluun saakka ja tammikuun alusta helmikuun loppuun. Sillon on meinaan tappomeininki ja heikot kaatuu, mutta jos mun on tarkoitus selvitä, mä selviän. Jos Herra suo jnejne.

Kandiseminaarikin alkoi ja mustahan TULEE HuK kevääseen mennessä! Ei välttämättä kansaa kohauttaen, mutta rimaa hipoen sopii mulle varsin mainiosti. Tärkeintä on, että saan tutkinnon ulos. Sen jälkeen voin huoletta suunnata kohti etelää, vaikkei se mulle syki, mutta siellä on yks joka sykkii, ja se on tärkeempää kuin asuinpaikkakunta tai mikään.

Mä niiiiiin aion selvitä tästä.
On niin mukavaa ku vaihteeks on selvä päämäärä ja tietää millon mitäkin tapahtuu. En muista, millon viimeks olis ollu näin selkeetä. Jee. Jee.

Kesäuurastus numeroina

Reitti 40.

17 työviikkoa.

3 päivää saikkua.

Enimmillään 536 jättöä

joista

91 postilaatikoita

ja

8 pöydällejättöä

ja

437 postiluukkua

joista

2 ulkona ja pystysuuntaisia.

Yhteensä 7 rivarilaatikkoryhmää

ja

41 rappua

joista

5 hissillisiä

ja

6 avaimella avattavia.

1 hammashoitola,

1 fysioterapeutti,

1 pizzeria (toinen meni kesän aikana konkurssiin),

1 kosmetologi,

1 pubi,

1 kukkakauppa

4 kampaamoa

ja

3 päiväkotia.

1 sosiaalijättö ovelle.

2 omituista lasikattoista rappua, joissa asunnot levittäytyvät sivuseinille ja keskellä sisäaulaa on ilmeisesti alunperin kasvanut puu.

Ainakin 53 avattavaa ovea.

3 nippulaatikkoa.

Ennätysmainospäivä 7 mainokset toisella työviikolla (ensimmäinen viikko perehdytyksen jälkeen).

4 Yhteishyvät (ja ne ON painavia ja niitä ON paljon).

1 Ikean kuvasto (jokaiseen talouteen, jossa ei mainoskieltoa, ja se se vasta painava olikin).

8 palkkapäivää 

joista

1 vielä tulossa.

Niin monia (tuhansia?) rappusia, etten jaksanut ruveta laskemaan. 

Tämä siis alkuperäinen reittini. Tokavikaviikolla reitin sisältö muuttui hiukan, mutta uuden reitin numeroita en jaksanut laittaa ylös. Rivarijättöjä tuli varmaankin alkuperäistä enemmän.

Minä olen itsestäni tajuttoman ylpeä. Ette uskokaan. Viimeiset neljä kuukautta olen herännyt aamuhämärissä, jotta olisin töissä kuudeksi. 8 kilometrin työmatkan (jolla on melkoisia mäkiä, voin kertoa) ajoin useimmiten pyörällä, paitsi kun pääsin menomatkan autolla ja vielä harvemmin molemmat matkat. Niitä aamuja ei paljon ollut.

Olen itsestäni ylpeäylpeäylpeä. Tyytyväinen. Oi oi.

Olen pakon edessä liikkunut enemmän kuin ikinä. Olen joutunut tervehtimään ja puhumaan vieraille enemmän kuin ikinä. Olen työntänyt kärryjä niin monta kilometriä (päivittäisen reitin ollessa yli 8 kilsaa) että tuskin yllän samaan koskaan vaikka saisin kuinka monta lasta.

Vaikka luulin ymmärtäneeni postityön vaatiman tarkkuuden, yllätyin silti. Suurimman osan työstä joutuu edelleen tekemään käsin ja silmät tarkkoina. On pelkästään minusta kiinni, meneekö oikea posti oikealle ihmiselle vai viereiseen luukkuun vai kilometrien päähän vai roskiin. Välillä vastuu muljahteli mahassa, mutta siihen tottui.

Myös intiimiys yllätti. En tiedä, ajattelevatko ihmiset, kuinka monet eri sormet koskettelevat heidän kirjeitään ennen kuin ne tipahtavat luukusta. Joudun käymään läpi jokaisen jakamani lähetyksen. Näen, tuleeko ihmiselle kalliita sisustuslehtiä vai läjäpäin ulosotto- ja perintäkirjeitä. Näen, tilaako joku jatkuvasti cd-levyjä vai epämääräisiä, neutraaleja paketteja. Joudun näkemään paljon ja niin monista ihmisistä, että se tuntui aluksi hyvin oudolta ja jopa ahdistavalta. Puhumattakaan itse jakamisprosessista. Välillä rappukäytävissä huomioin jokaisen ovisilmän ja mietin, kuinka monesta minua tarkkailtiin. Ehkä ei yhdestäkään.

Mutta paljon, paljon mukavaakin oli, vaikka usean mainoksen päivät ja kuun lopun tajuton postimäärä välillä koettelikin.
Ne ilahtuneet ilmeet, kun paketti annettiin ovesta, eikä sitä tarvinnut lähteä hakemaan postilta. Kukkakaupan sympaattiset tädit, jotka lahjoivat minua kukilla kahteenkin otteeseen. Se kampaamo, josta sai aina karkkia. Mukavat, itseironiset työkaverit, jotka ottivat alkutunnustelun jälkeen joukkoonsa ja auttoivat. Kesäaurinko monta tuntia päivässä. Se pikkupoika, joka huusi aina postipostipostitulee kun ilmestyin näköpiiriin. Se pikkupoika, joka seurasi minua yhden rapun ajan ja kertoi, millainen ihminen kussakin asunnossa asuu. Se pikkupoika, joka odotti aina lisäosia Valtteri-luurankoonsa. Se vanha pariskunta, jonka vaari kävelytti urheasti osittain halvaantunutta vaimoaan ja kyseli RistinVoiton perään. Se mies, joka aukaisi jokaisen postilaatikon kannatellessani järkyttävää postipinoa. Ne pikkupojat, jotka odottivat hiljaa laatikolla ja halusivat että posti laitetaan sinne eikä anneta käteen, vaikka seisoivat vieressä. Ne pubin kantikset, joiden mielestä olin (hikisenä, nuhjuisena ja meikittä) kaunis, ihana, söpö ja sirpakka postineiti.

Paljon on, mistä kiittää. Ja minä kiitän!

Nyt huoahdan viikon. Maanantaina ei tarvi olla kuudelta missään muualla ku nukkumassa. Sit täytyy ruveta kasaamaan näitä lukuisia kamppeita, jotka olen kesän aikana hamunnut, jotta ne saa roudattua Jykälään. Sit pääsen nauttimaan ihanasta Halausukkelistani, jota on koko ajan kaamea ikävä, ja sen uudesta kämpästä jossa sillä toivottavasti on kivempi olla ku Hoasin tarjoamassa. Ja ehkä vähän myös sarjisfesteistä. Ja sit!

Sit alkaa taas opiskelu.
Melko eri fiiliksissä ku vuos takaperin.