Tarina ukkosesta

Kuvittele, että seisot metsässä. Siellä ei ole ketään muita, sillä sataa vettä. Aika paljon. Sulla on kumpparit, onneksi, ja ohut urheilutakki joka ei pidä vettä. Eikä pidä ne urheiluhousutkaan, jotka sulla on päällä. Lähettyvillä on kaksi mustaa koiraa, molemmat irti. Ilma on synkkä. Alkaa ukkostaa. Sulla alkaa olla vessahätä. Toinen koirista menee paniikkiin ukkosesta, koska pelkää sitä. Se ei kuuntele käskyjä, vaan pistää menemään niin kovaa, ettei pyllykarvoista tarttuminenkaan hetkauta. Kun lopulta selviät toisen koiran kanssa umpimetsästä metsätielle, sulla ei ole mitään haisua, mihin suuntaan pitäisi mennä, miten pitkälle, minne. Karkulaista ei näy missään. Kännykkäkään ei ole matkassa.

Lisää yhtälöön muutama tunti, paljon kävelyä märässä maassa, jatkuva sade, huutelua ja huhuilua, kasvava epätoivo ja epätietoisuus, miten pitäisi toimia. Vastaantulijoitakaan ei ole, joilta voisi kysyä havainnoista, koska muut ihmiset on fiksusti lämpimässä. Yrität usuttaa jäljelle jääneen koiran etsimiseen, mutta epäilet sen ottaantumista tehtävään. Olet kastunut läpimäräksi ja alkaa olla kylmä. Et tiedä, menisikö pidemmälle vai palaisiko takaisin. Et tiedä, oletko edes menossa oikeaan suuntaan. Mistään ei kuulu mitään. Kauhukuvat tulvivat mieleen. SE KYHJÖTTÄÄ JOSSAKIN YKSIN JA PANIIKISSA JA MÄRKÄNÄ. SE KYLMETTYY KUOLIAAKSI. SE ON JÄÄNY AUTON ALLE. Itketys meinaa tulla, mutta päätät aina ettei nyt ole sen aika.

Kuitenkin, kun olet palannut jo autolle ja toivo karkulaisen löytymisestä sen luota on osoittautunut turhaksi, ja kun olet ajanut auton hitaasti rantatien päähän ja huudellut turhaan jokaisella parkkipaikalla - silloin itkettää jo oikeasti aika paljon. Mietit, mikä laulu rohkaisisi. Laulat yksin sateessa itsellesi lasten virttä, vaikkeivät muistamasi sanat kuulu edes samaan säkeistöön.

Taivaan Isä suojan antaa

hän on Isä jokaisen

myös minun kadoksissa olevan koiran!

lapsen huolet Hän voi kantaa

paremmin kuin ihminen

nyt ON huoli!

Hän ei muista virheitämme

jonka juuri typerästi sain ajattelemattomuuttani aikaan! entä jos sille käy jotain!

meille antoi Jeesuksen

Hän on aina ystävämme

Hän on Isä jokaisen

Taivaan Isän lähellä

jokainen on tärkeä

myös siis minun koira!

Kuvittele, että lopulta palaat autolla kotipihaan ahdistuneena, absurdin tunteen vaivaamana (koska mukana on kahden koiran sijaan vain yksi) ja luovuttaneena. Kävelet ovelle päin ja mietit, mitä nyt.
 Ja
näät karkulaisen ulko-oven edessä makaamassa surkeana ja märkänä.
Eikä se ole kyllä yhtään omaa ansiotasi.
Mutta siinä se yhtä kaikki makaa, vähän lukossa, mutta makaa. Se, josta sinä olit vastuussa.

Täti-ihmisen muistelmat

Älkää huoliko, älkää huoliko: mä oon hengissä, vaikka joku joutui sairaalaan ja joku kuoli ja joku syntyi ja muutan viikon päästä. Pitkästä aikaa kuvamateriaalia ja sen kunniaksi sitä piisaakin oikein kunnolla. Elämäni huhtikuulta tiivistyy aika hyvin tässä, olkaa hyvä:

Rennosti kohti Napapiiriä.

 

Rovaniemeltä löytyi paljon jahdattavia valkosia jänöjä sekä Suomen ainoa shikoku.

  Vain osa pääsiäisen herkuista, joita oli jälleen kerran valtavasti. Maistoin hitusen lammastakin moneen moneen vuoteen, mutta sen jälkeen ei liha kuiteska oo käyny mielessä. Ehkä taas joskus.

Kangalassa meno oli jälleen hurjaa, kuten voitte päätellä. Lål.

Viikissä koiravahtina olo oli aika hirveää, sillä se oli kuin maistiainen vuoden päähän tulevaisuuteen, johon on kuitenkin vielä vuosi. Se ei ole nyt vaikka haluaisi että se jo oisi. Voi voi. Oijoi.

Tässä uuden sukupolven aloitus meidän suvussa. Isoveikka veti pisimmän korren, mikä tarkoittaa tietenkin luonnollisesti sitä, että

  MEITSISTÄ TULI TÄTI!

Sen kunniaksi jo viittii ehkä julkaista meidän ekan pusukuvan ikinä, joka ihanan tyylikkäästi peilin kautta ja vielä kamera näkyvissä. puspus

Tän kaiken jälkeen (ja ku ekat leskenlehdetki on löydetty) uskaltaa jo sanoa, että kevät on tullu, vaikka takatalvet kovasti yrittiki. Rakkaus voittaa (SEN ON PAKKO!)

Minä ja se

Voi että. Jotain on tapahtunut, enkä tiedä millon. Luulen, että se liittyy jollakin tapaa noihin toisiin juoksuihin ja niistä selviämiseen.

Vuos ja kolme kuukautta, kahdet juoksut takana. Jonkinlainen raja se on ollut Lyylillä, koska totta se on: L on rauhoittunut. Jotenki vaan. Jotenki silleen. Oon aivan konfuusiossa. Tänään kävelimmä Soluun ja sit vaan tajusin että hetkonen, mitä tapahtuu, miten tää on näin rentoo, miten tää ei kisko ja nyi ja vouhota, kuin päivä paistaa näin kirkkaasti ja on kaaaunistakaunista ja Lyllerö se vaan jolokottaa!

Jolokottaa, ymmärrättekö!!

Tämä on niin kummallista, että tekee mieli olla melkein vainoharhainen. Jos tämä onkin vain ohimenevä kausi, ehkä seuraavat juoksut saa sen päinvastoin täysin hulluksi? Tai jos se vain palautuu rauhassa Kuoppariviikon jälkeen masentumisen sijasta? Ehkä se suunnittelee hidasta itseaiheutettua aivokuolemaa, koska sen elämä on niin tylsää, ja tämä "RAUHOITTUMINEN" on vain ensioireilua? Tai jos se vaan kiusaa mua, koska tällaisen kokemuksen jälkeen paluu entiseen tuntuis vielä raskaammalta?

Mutta ei, ei se niin voi olla. Jotain on kyllä oikeesti tapahtunut, jonkun rajan yli on päästy. Me on saavutettu joku omituinen vakiintuneisuus. Tilanne on vakiintunut. Ollaan mittailtu toisiamme ja oltu epäileväisiä ja vähätteleviä mutta nyt ollaan päästy sinuiksi. Ollaan niinku frendejä. Ei parivaljakko, koska Tumppa kuuluu meidän kolminaisuuteen, mutta frendejä. Me tiedetään toisemme. Toi ymmärtää asioita, oon opettanu niitä sille, ja en tiedä voitteko kuvitella mutta on tietyllä tapaa aika ihmeellistä, kun tajuaa että minähän pystyn vaatimaan siltä asioita, koska olen opettanut ne sille ja se osaa ne.

Oon katsellut Lyyliä aika paljon ja tullut viimeinkin siihen lopputulokseen, että ei siitä tullut ihan hullu. Siitä tuli tosi mahtava. Se on ihan huikea persoona ja välillä sen naamavärkkiä ei meinaa kestää katsoa kun sydän vaan pakahtuu ilosta kun se on niin hellyyttävän hölmön näkönen. Mun hellyyttävä idiootti nappisilmä joka vaan toljottaa! Mun syntyjä syviä mietiskelevä vakavakatseinen keittiössä häärijän ikuinen ystävä! Mun ennakkoluuloton maistelija fiksunfiksu ihmisiä nimeltä tunnistava jokapaikankiipeilijä! MUN KOERA!

Mun koera.


..mutta ku yrittääki muistella taaksepäin tätä vuoden mittaista historiaamme ja miten hirvittävän paljon on pitäny opettaa ja totuttaa ja tutustua uppo-outoon eliöön ja viedä ulos ja viedä ja viedä jajajajaja en kyllä tiedä jaksaisko enää samaa tai ryhtyiskö tähän jos ois tietäny ennalta mitä kaikkee pitää läpikäydä.

Onneks ei tarvi kuiteska miettiä sitä, koska meni jo. Tehty ku tehty.
Ja sen takii mulla on nyt mun koera.
Ja se on rauhottunut. 

Kun vielä rääpäleenä.

 

Tästähän ne tositoimet sitte lähti. Huh huh. 

 Ja tässähän sitä suunnilleen muutaman viikon viiveellä ollaan.

Kovia ja kivoja aikoja

Mä olen nyt kotona. Mä en ole ollut täällä sitten joululoman kertaakaan. Mä en oikein tiedä, miltä pitäis tuntua.

Oon elänyt omituisia aikoja. Mun normaalin melko kivuttoman arjen taivalluksen, jota rytmittää luennot ja koirapissitykset, on rikkonu kovat koettelemukset. Ne alkoi ihan ilman varoitusta suklaakakusta. Ja Snörestä. Vedin kaverin tekemää suklaakakkua ja toisen kaverin tuomaa Snöreä. Ihan vain nostalgiasyistä. En ole syönyt karkkia ikuisuuksiin. No kuitenkin. Nyt söin. Ja mitä sitten tapahtui? Kävelin Lyylin kanssa kotiin illalla, mietin että tuntuupa pahalta, menin suihkuun, kuivasin ja sitten oksensin ensin lavuaariin ja sen jälkeen vessanpönttöön.

Siitä se sitten kivasti lähti. Ykäilin puol yhestätoista aamukuuteen. Olin ihmeellisessä yöhoureessa. Lyyli kuikuili toisen ykäsession aikana pöydän alta, mutta katosi pian kämppiksen huoneeseen evakkoon, josta se palasi vasta sanomalehden kolahtaessa postiluukusta. Hylkäsi minut kesken koettelemusteni. On siinäkin.

Ykäily onneksi jäi siihen. Epäilin ruokamyrkytystä, mutta kellekään muulle ei tullut mitään ongelmia. Olin vähän hämmentynyt. Eikä siinä ollutkaan vielä kaikki.

Saman viikon perjantaina tulin väsyneenä kotiin luennolta. Vietin lattialla makoiluhetken Lyylin kanssa. Mietin, että kylläpä päänahkaa kutittaa. Ja niskaakin. Raavinraavinraavin. Ihmettelin möykkyistä tuntumaa niskassa. Peilistä selvisi, että koko niska oli punainen ja täynnä valkoisia paiseita, vähän kuin tuore, turvonnut itikanpurema. Olin että mitä hittoa.

Siitä se sitten tosi kivasti lähti. Lenkkeilyn jälkeen niska oli laskeutunut, mutta vyötäröön ja selkään ilmestynyt samoja paiseita. Silmäkulma turposi. Yötä vasten myös toinen silmä. Aamulla otsa oli laikukas ja ulkoilun jälkeen molemmat kämmenet turposi. Näytin Quasimodolta. Illalla saunoin Mailun luona ja koko keho sekosi, paiseita oli kaikkialla, ne levisi keskivartalosta lanteen kautta jalkoihin saakka. Olin konfuusiossa. Seuraavana aamuna toinen kämmen turposi taas ja myöhemmin myös vasen akkavarvas. Siis yksi varvas jalasta. Outoa vai outoa?

Satunnaiset minne sattuu nousevat paiseet ja ihmeellinen turvotus ympäri kehoa sai mut ihan vainoharhaiseksi. Oon kattonu liikaa Housea, rupesin jo kuvittelemaan että mulle on puhkeamassa jokin harvinainen sairaus. Se oli kuitenkin kai vaan nokkosihottuma, joka saattoi johtua jostakin viruksesta, joka taas oli mahdollisesti aiheuttanut alkuviikkoisen ykäilyn, ja joka ei kuulemma oikein tykkää kuumuudesta eli esim saunomisesta. Heh. Mutta onneksi ihmeelliset iho-oireet loppui muutaman päivän päästä. Se oli varsin kummallinen viikonloppua, voin kertoa.

Anteeksi tämä varsin tarkka sairauskuvaus, mutta oon niin harvoin kipeenä, että tämä oli merkittävää. Vielä merkittävämpää tosin on se, että Halausukkelilla oli hiihtoloma ja se vietti sen koko loman patjalla. Mun huoneen lattialla. Se oli onnellista. Olin onnellinen. Lounastettiin joka päivä kasvissoppapaikassa ja katsottiin höpöjä leffoja ja leivottiin laskiaispullia laskiaisena ja hernekeittoakin tehtiin ja muutenkin syötiin ja melkein aina liikaa. Taivallettiin ulkona Lyylin kanssa monessa säässä, aurinkoisissa talviaamuissa ja jäätävissä tuiskuissa. Tumppa teki mulle Bailey's kaakaloo ja luki Leinoa. Se onkin sellainen löpsähtävä kurja lurjus.

Tänään tiemmme erkanivat. Aamulla olin tentissä ja lounaan jälkeen Tumppa lähti Treelle mummin hautajaisiin ja minä lähdin Kpoon huomiseen äänityssessioon. Tällaista arkipäivän tragediaa voivoi.


Mutta tärkein asia tässä oli kai kertoa että olen edelleen hengissä hiljaiselosta huolimatta. 

Eipä auta aspiriinit eikä muut buranat.

Huomaan tässä elämäntilanteessa miettiväni jatkuvasti yksinoloa ja yksinäisyyttä ja niiden eroa.

Minä tykkään olla yksin. Se ei ole mulle ongelma. Koen harvoin sosiaalista tyhjiötä, sillä aina on joku kiinnostava kirja tai leffa, johon uppoutua. Se riittää mulle ajanvietteeksi, en vältsillä edes kaipaa jatkuvasti ihmisiä olemaan mun kanssa.

Mutta sitten tapahtui jotain, johon liittyy lällyilyä ja suuria tunteita, ja nyt oon seurustellut pian puolitoista vuotta etänä ja huomaan, että yksinäisyyden tunne on ihan oikeasti kaivautunut muhun. Ei se ennen ollut mussa. Mulla on aina ollut ihmisiä ympärillä, ja yksin olemisen olen kokenut ihan vain yksin olemisena. Miellyttävänä. Kykenen kyllä paikantamaan muutamia yksinäisyyskohtauksia hamasta nuoruudesta ja teini-iän myllerryksistä, mutta ne nyt on sitä ihteensä, ne tuli ja meni, ne oli osa murrosiän vuoristorataisuutta eikä mitään syvempää perustavanlaatuista.

Tässä valossa on siis ollut todella hämmentävää huomata, miten suuren otteen oon antanut yksinäisyyden minusta saada.

Voisin sanoo, et se on Halausukon vika. Mut ku ei se oo.

Vika on siinä, että nyt on ensimmäistä kertaa tullut vastaan tilanne, jossa yksinäisyydellä on ollut mahdollisuus kaivautua muhun. On joku ihminen, kenen kanssa tahtois olla koko ajan, kenen luokse kaipaa, kenen viereen haluaa, kenen läsnäolosta nauttii, kenen kanssa tahtois jakaa jatkuvasti kaiken tosi pienen ja turhan ja mitättömänkin ja ketä rakastaa eri tavalla kun muita ystäviä. Ja siinä on se ero.
Sen takia en ole yksinäinen, vaikkei mun ystävät olis mun luona, mutta olen yksinäinen, kun Halausukko ei oo.
Sen takia saan hallitsemattomia itkukohtauksia, kun taas yks näkeminen sisältää väistämättä taas yhden eroamisen ja niiden eroamisten paino on musertava, koska se tarkoittaa taas päiviä ilman Halausukkoa, mutta toisaalta taas uuden näkemisen mahdollisuutta joka taas väistämättä johtaa uuteen eroamiseen joka tarkoittaa yksinäisyyttä koska ei voi olla sen luona, kenen luokse kaipaa ja näin huomaatteko miten tämä kehä vaan jatkuu ja jatkuu ja pyörii ja kierii ja johtaa väistämättä aina katkeruudesta, johon sisältyy tulevan iloa, iloon, johon sisältyy tulevan katkeruutta.

Puhun jatkuvasti naimisista, mutta se on tyhmää, koska ei se ole se ongelma, vaan se, ettei me olla samassa kaupungissa. Ei se helpota, että mentäis naimisiin, koska oltas silti eri kaupungeissa. Ei se tekis yksinäisyyttä yhtään vähemmän musertavaksi.

Ei mua tietenkään joka hetki riivaa. Pahimmat hetket on tietysti ne, kun pitää taas ruveta sumplimaan lähtöä ja se, kun pitää taas erota. Sen jälkeen tulee kai jossain vaiheessa tietty turtuma ja tylsämielisyys. Luulen, että se on joku defenssi. Mutta suruyksinäisyysbyhyhyykohtaukset saattaa iskeä ihan yllättäen sen tylsämielisyydenkin keskelle. Puhumattakaan siitä, jos en ole varuillani, ja ajaudun ajattelemaan sitä, miten kauan tämä voi vielä kestää. Se on automaattisesti palan nousu kurkkuun ja vedet silmiin. Pystyn ennustamaan itseäni.

Nautin siis edelleenkin yksin olemisesta ja se on välillä tosi kivaa. Mutta sen lisäksi olen ruvennut kärsimään kroonisesta kaipauksesta, joka tuottaa yksinäisyyden tunnetta, vaikka ennen yksin oli ihan jees. Sillon ei ollutkaan ketään, jonka luokse olisi kaivannut ja kenen seurasta vajaana tuntuis niin... vajaalta.

Tämä on kuulkaa viheliäinen tämä rakkaudentauti.

(Vaikka toisaalta, niin kuin isoisosiskoni mies oli kuulemma tokaissut soittokaverilleen, joka aina tykkää keskustella rakkaudesta: "Se on kuule sillä tavalla, että jokainen on loppujen lopuksi yksin, vaikka oliskin jonkun toisen kanssa." )



Viimeks kirjottelin aukeista ja läänistä, ja taas lähiniemellä Lyylin kanssa käyskennellessäni lisäsin listaan yhden uuden: vesi. Ehkä järvi, koska olen Järvi-Suomesta enkä meren rannalta. Viihdyn veden äärellä. Tarvin onnellisuuteeni sen mahdollisuuden, että pääsen kävellen veden äärelle. Tai ehkä onnellinen vois olla ilmankin, mutta kyllä se joka tapauksessa mielenterveyden kannalta on aika perustavanlaatuista. Mulla on lähiniemen kärjessä vakiopaikka, jossa vois nojata puuhun ja katsella järvelle loputtomuuksiin. Meidän möksälläkin voi tehdä sen. Tai melkein missä tahansa rannalla. Ja se on ihanaa ja siinä se sielu lepää, niinku meidän iskä sanoo ja niinku miljoona muutaki suomalaista.

Ja ettei nyt olis taas liian sentimentaalista, niin kerrotaan jotain huvittavaakin (vaikka huvittavuus riippuu, keltä kysyy): Lyylillä on uusi kauhistus. Ihanat, kauniit, kirkkaat, tökeröt huomioliivit! Jehee! Voi että miten se niitä inhoaakin! Ajattelin ensin ihan vaan jotain pientä huivia kaulaan, että tuo musta hurtta näkyis tuolla syksyn mustuudessa valottomilla teillä. Mutta oli tulossa pyhäinpäivä enkä jaksanu lemmikkikauppaan ja oltiin Prismassa ja siinä oli noita ja minä mietin että no jaa menköön. Ja Lyyli ei oikein arvosta. En ees tiiä, miks ne on sen mielestä niin iljettävän kamalat, koska ei ne purista. Tuntuu, että se melkein pelkää. Eilenki istu hississä ja täris. Ei siinä tosin kauan mene, ku tottuu aina, mutta ei se niitä kokonaan unohda ollenkaan. Meno on vähän sellasta, että millon oltas perillä että saisin nää pois päältä. Nössöttää vaan.

Että niin. Miettikääpä sitä riemua, kun tänään aamupissitys olikin valosan aikaan ja liivit jäi naulaan. Huh huh.

Ei ne vuodet vieri ku ne kasautuu.

Nythän kävi niin, että täytin keskiviikkona kaksikymmentä vuotta. Eli kymmenen ja kymmenen.
Mulla oli vakaa aikomus kirjoittaa kirje synttärilahjaksi kolmekymppiselle itselleni, mutta en muistanu synttärihumussa enää koko asiaa! Vaikka aion mä silti tehdä sen. Mut oishan se nyt kuiteski ollu siistimpää saada tasan kymmenen vuotta eroa.
Harmi, ettei mulle ollut kirjettä kymmenenvuotiaalta itseltäni. Se olis ollut varmasti rrriemukas.

Niin kai se on, että nyt on teinivuodet noin niinkuin virallisesti takana. En tiedä, tuntuuko musta yhtään sen kykenevämmältä nyt, kun olen pyöreitä. Kai siinä on jotain vakuuttavampaa sanoa olevansa kakskyt ku yheksäntoista. Tehokkaan lyhytkin se on suussa.

Ja on se jonkunlainen raja kuiteski. Sellanen, jonka jälkeen alkaa hitaasti kiihtyvä kierre kohti aikuisuutta (??!?!?). Tiedostin sen jotenkin, kun Maijukka matkusti synttärilahjaksi Porojenmaasta Kuopion kautta Jykälään ja maattiin parisängyssä juttelemassa yömyöhään elämisestä ja miehistä ja parisuhteista ja tunteista ja Jumalasta ja Jeesuksesta ja tulevaisuudesta ja lasten saamisesta. Sen isosisko on 23 vuotta ja sillä on nyt vauva. En meinaa kyetä ymmärtämään, että oon melkein saman ikänen (ja Halausukko on hei ens kuussa 22! eli melkein 23! MITÄ). Entä jos mulla on kolmen vuoden päästä vauva? Se tuntuu nyt ihan absurdilta ajatukselta, jolle vaistomaisesti meinaa nauraa, mutta sitten ku miettii, ni ei se ole edes mahdotonta. Hyvin epätodennäköistä, mutta entä jos? Ja vaikkei vielä ihan kolmen vuoden, niin kuitenkin ennemmin kuin saan lukea mun kolmikymppiskirjeen. Ja kun mä olen 23, niin Tumpe on jo 25. KAKSKYTVIIS! Önh.

MELKO HURJAA KUULKAA. Tätä tarkoitin kiihtyvällä kierteellä.
Kohta alkaa se buumi, kun kaverit rupee naimistumaan ja sitten niitä lapsiakin alkaa hitaasti tai nopeasti pukkaamaan. Voi ihme. Minusta tuntuu, että vasta äsken vielä kuljin juniorilipulla junassa ja pelkästään jo lukio tuntui kaukaiselta tulevaisuudelta.

Ja nyt mä olenkin kaksikymmentä.

Ikä on niin suhteellinen käsite, että järki menee.

Vakavia asioita

Täällä haisee mäntysuopa. On haissu jo puoltoista päivää. Mun Kämppis on SuperKämppis, se paikkaa puhjenneen pyöränkumin ja ajaa Palokkaan asti pesemään ison maton. Pikkutytöt sabotoi sen hommia ja mankeloi mattomankelilla kärpässienen. En ymmärrä, miten Kämppis selviää ison ja märän ja painavan maton kanssa takaisin asti, mutta niin se vain on superi. Yksin koko homma. Pyörällä.

Lyyli on yhdeksän kuukautta. En tiedä mitä sanoa. Se on sydäntäsärkevä näky silloin kun se on vakavana, esim kun lähden nuorteniltaan ja se tulee eteiseen istumaan ja katsomaan vakavana mun lähtöä. Rakastan Lyllen naamaa, se on vaan mainio. Kovin moni ei osaa näyttää idiootilta ja täydellisen sydäntäriipaisevan söpöltä samaan aikaan.

Tänään on satanut paljon ja farkut vaihtoi väriä toiselta puolelta. Rikoin äsken ensimmäisen lasin Itsenäisenä Naisena. Se oli vasta toinen rikottu astia tätä ajanlaskua. Ensimmäinen oli matala rakkausmuumilautanen, mutta niitä mulla sattui onneksi olemaan kaksin kappalein.

Oon miettinyt, miks ihmiset on niin pinnan ja kuoren perään. Minä haluun aitoo ja todellista. 


Päivän video.

Punainen tupa ja sipulimaa

Oon ollut jotenkin hyvin perinteisten asioiden äärellä. Niinku vaikka pulla, lehmä, sipulinippu ja halonhakkuu. Kuulostaako hyvältä vai hyvältä?

Halusin leipoa pitkästä aikaa pullia. Tumpan mielestä niiden piti olla korvapuusteja. Haettiin tarvittava maito suoraan tilalta ja maistoin sitä ja se oli vaan niin hyvää, en tajua miksei sitä voida myydä sellaisenaan kaupassa. Moikattiin myös Lyylin kanssa niitä lehmiä, joilta se maito oli tullut. Ne tuli vaan möllöttämään aidan viereen. Lyylistä lehmät oli varsin epäilyttäviä, etenkin jos ne ravisti korvia tai ylipäätään liikkui. Lannan aito haju iski sieraimiin.

Pullataikina oli kohonnut melkein pöydälle saakka, kun kiersin Treen kirppareita. En ehtinyt kovinkaan moneen ennen kuin Tumppa tuli töistä, mutta ei se haitannut. Löysin farkut ja shortsit. Levykaupasta ostin puuttuvan Coldplayn halvalla ja uuden Fleet Foxesin vähän kalliimmalla. Mutta se oli oiva hankinta, sen levyn musiikki kutkuttaa mun mielihyväsynapseja melkein transsiin saakka. Oon niin onnellinen kun maailmassa on hyvää musiikkia.

Ennen Kangalaan paluuta käytiin tsekkaamassa uus smoothie-mesta, koska Mirde oli käskenyt Tumppaa viemään mut sinne treffeille. Paikka oli pieni ja valkoinen ja omistajalla oli syvät hymykuopat ja muotipoikahattu ja tossumaiset kengät, joissa näkyi varpaan paikat. Otettiin mukaan marjasmoothie ja vihersmoothie, johon oli kuulemma lisätty spiruliinaa potkuksi. Kokemus oli ihan jännittävä. Takaisin on menemistä.

Pullatkin onnistui ihan mukiinmenevästi, mitä nyt Tumppa oli fiksoitunut vähä turhan isoihin puusteihin, mutta annettakoon se poikaluonnolle anteeksi. Se pullista ja lehmistä, just nyt minua kiinnostaa enemmän eilinen kun pääsin viimeinkin olemaan yleishyödyllinen apu.

Ajettiin aamupäivästä Tumpan pikkuveljen kanssa näiden isovanhempien möksälle. Niillä on ihan oikeesti punainen tupa ja perunamaa. Laittaisin kuvia, jos osaisin käsitellä niitä macilla. Kivointa oli, kun Lyyli sai juoksennella vapaana ulkona koko päivän ilman huolta siitä, että se yllättää jonkun ihmisen tai koiran. Vaikka kävi se muutamia kertoja rätkyttämässä pusikoissa, joko kissaa tai mielikuvitusystävää.

Meillä oli suuri SipulitKuivamaan-missio. Kasvimaalla kasvoi monenmoista ja kauempana oli ihanan paljon mustaherukkapuskia, mutta nyt keruuvuorossa oli sibublat. Nosto oli kivaa ja helppoa, sen jälkeinen siistiminen jakkaralla istuen vähän raskaampaa ja paljonpaljon hitaampaa, mutta parempi osa mulla oli kuin Tompalla, joka joutui niputtamaan sipulit ja kiristelemään naruja. Siinä vaiheessa kun ehdittiin varsien leikkaamiseen isoilla saksilla, oli Tumppakin jo tullut ja hoiti homman. Mä ripustelin valmiit niput naruille kuivumaan saunan eteen. Mulla oli koko päivän multaa naamassa ja käsissä ja kynsien alla ja housut vasta pöllyssä olikin ja jalat oli mustat koko päivän avojalkaisuudesta, mutta olin yhtä kaikki superonnellinen. Lyylikin tais olla. Se sinkos sipulia pitkin nurtsia kuin moukaria. Ja tais kyllä pojatkin aika tyytyväisiä olla, kun ne sai erittää miesenergiaa ja hakata halkoja ilman paitaa. Halkojen hakkuun katsominen on muuten aika hypnoottista.

Sanoinko jo, että näillä on suloisimmat isovanhemmat, jotka oon tavannut? Niillä on ikäeroa jonkin verran, mutta ei se tunnu mitään merkkaavan. Vaari on jo yheksänkymmenen paremmalla puolella kai, mutta se ei kyllä ulospäin näy. Mieli on terävä ja liikkuminen tavallista vanhusliikkumista. Lisäksi sillä on tosi muodikkaat silmälasit ja ältsin kolee nenä, Tumpasta tulee sen perusteella komea vaari. Mummi taas on sutjakka ja sydämellinen ja ihan Jumalan nainen. Mun sydän läpättää, kun ne lukee uskollisesti ruokarukouksen ennen jokaista ateriaa ja miten mummi saattaa ihan tavanomaisen normaalisti puheensa lomassa heittää ilmoille rukouksen tyyliin voi rakas taivaan isä siunaa näitä lapsia ja ole niiden kanssa kaikessa. Ja miten se on aidosti kiitollinen sen lapsenlapsista ja niiden avusta. Ja olihan se nyt hirmu sulosta, miten henkeen ja vereen mummi näiden mummi oli: kalakeittoa ja plättyjä ruuaks, kahvilla totta kai voileipäkakut ja kermakakut ja tiikerikakut ja muut asiaankuuluvat mummi-tarjottavat.

Mut kaikkein suloisinta on se, että ne on niin avoimesti rakastuneita. Ne on ollut yhdessä jo reilu viiskyt vuotta varmaan. Se on ihan hitosti. Voin vaan kuvitella miten paljon ne on tehny töitä suhteensa eteen, koska ei se rakkaus ihan itsestään säily tuoreena vuosikymmeniä, jos henkilöt ei oo ite siihen sitoutuneena.

E: "On kuulkaa minulle siunaantunut kaikkein paras mies, mitä voi olla."
T: "On niitä parempiakin."
E: "No ei ole minulle, kyllä sinä se oot ihan kaikkein paras."

Muistan, että aloin melkein itkeä ovensuussa näiden mummin jutuille jo vuos sitten kun käytiin melko tuoreena parina näyttäytymässä matkalla Pori Jazzeihin. Sama toistu nyt, kun niiden mummi niin vilpittömästi ja pyytämättä rukoili kaikkea hyvää meidän rakkaudelle. Ei ihmiset vaan tee niin epäitsekkäitä tai noloja juttuja. Ei ne tee. Paitsi jotkut helmet. Ja se on aika rikasta.

Yhtä kaikki, eilen oli hyvä päivä. Olin onnellinen. Olin kiitollinen. Mietin, että minäkin tahdon olla kaikkein paras Tumpalle. Ja mietin myös sipuleita hiplatessa miten mahtia olis kasvattaa omaa ruokaa. Luulen, että se olis kaikessa käytännön yksinkertaisuudessaan (niinku nyt sipuleiden maasta nosteleminen voi olla) tosi palkitsevaa. Enkä pääse yli sellasesta naiivista hattarakuvitelmasta, miten kiva olis saada käyttömaito parilta omalta lehmältä ja käyttömunat muutamalta omalta kanalta. Ja yrtit puutarhasta ja muut pupunruuat kasvimaalta.

Mut ei sen tuvan väristä niin väliä.

Asuntoautoseikkailu

Minun kesäkuu meni suurelta osin reissatessa. Se oli huippua ja parasta. Tampere Pori Rauma Turku Naantali Helsinki Porvoo Kotka Kouvola Tampere Jyväskylä Kuopio. Osa matkasta asuntoautolla, loppu tavallisella. Joissain paikoissa oltiin pidempään, joidenkin läpi vain ajettiin. Olisin mieluusti tehnyt pidemmänkin reissun, kierrellyt vielä ylempänä rannikolla. Mutta tämä oli kiva aloitus rannikkoreissailuun.

Tumppa ajoi koko matkan. Se oli ratissa tosi komea ja jämäkkä. Sillä oli homma hallussa ja se tiesi. Tykkään, kun sillä on homma hallussa. Vaikka sellaset ihmiset ylipäätään vetää puoleensa joilla on homma hallussa, ehkä siks kun haluisin et itelläki olis.

Mailu oli meidän mukana Tampereelta Turkkuseen ja Maijukka Raumalta Turkuun. Pidempäänkin olis ollu jees, mutta meni aika kaksinkin. Tai siis kolmin, kiitos Lyylin. Lyylille toi matka oli koulutusmatka. Se oppi esimerkiksi odottamaan kaupan ulkopuolella ja suihkepulloprojekti sai sen lopettamaan muille koirille räyhäämisen. Ei ehkä kuulosta paljolta, mutta se oli ihmeellistä. Muistan miten stressaavaa oli, kun piti aina olla varuillaan koiran ilmestymisestä ja aina asennoitua siihen, että kohta joutuu taas rauhottelemaan kierroksilla käyvää piskiä. Ei se vieläkään oo kohkaamista lopettanu, mutta muutos on yhtä kaikki mieletön. Muistan myös, miten selitin siskolle, että mun unelma olis pystyä menemään lenkille ilman että mielenterveys ja henkinen tasapaino kärsisi.
Sitten se toteutuikin yhdessä hujauksessa enkä melkein vieläkään osaa käsittää sitä.

Meidän perusostokset kaupasta oli voita, ruisleipää, kananmunia, luomu kevytmaitoa, juustoa, salaattia, paprikaa, parsakaalia. Raumalla Tumppa haki rullaluistimilla torilta silakkapihvejä ja Kotkassa paistettiin myös lohta muurikalla. Se oli hullun hyvää valkosipulin kanssa.

Porin Yyterissä oli niin paljon hyttysiä, ettei siellä voinut elää. Koiraa lenkittäessä kuoli jos joutui pysähtymään.Yleisrakennuksen vessa niskotteli vähän väliä ja naistenvessaa koodatessa aukesi miestenvessan ovi. Kävin siellä kerran, kun ärsytti. Kirjurinluodossa oli paljon populaa, lampaita ja kukkoja. Koirarannalla yritin opettaa Lyyliä uimaan.

Rauman Poroholma oli miellyttävä ja vanha kaupunki sympaattinen. Ranta oli ihan keskellä leirintäaluetta, mutta en käynyt kertaakaan uimassa. Meidän naapurivaunussa asui kissa. Sen omistajat vain istui kaiket päivät ja katteli. En nähny niiden kertaakaan syövän. Yhtenä iltana haettiin Maijukka kävellen bussiasemalta ja Mailu sai taistelumuiston suojatiekyltistä. En tiedä, mitä se aikoo tehdä sillä. Kontion konditoriasta ostettiin ruisleipää, korvapuustia, voipullaa ja porkkanakakkua. Vadelmarahka ei ihan natsannut, kun kerma herottui. Vanhassa kaupungissa oli Hauenguano, mikä oli varsin huvittavaa. Syötiin croissantteja joen rannalla. Oli tosi kuuma. Paistettiin muurikoita, jotka ei maistuneet miltään.

Turussa etsittiin melkein tunti parkkipaikkaa. Ostettiin kauppahallista juustoinen parsakaalipizza, joka mentiin syömään Aurajoen rannalle. Tupakkanainen kysyi, osaako Lyyli imeä pillistä. Sarjiskaupan edessä Lyyli päätti irrottautua rännistä ja tulla myös tutkailemaan kaupan tarjontaa. Torilta saatiin kurkkua ja salaattia. Turun linnan pihalla peilailin itseäni kivimosaiikeista.

Naantalin leirintäalue oli Kuparivuorella, jossa oli superkivat ulkoilumaastot. Löysin sattumalta mummin veljen laivaston muistokivestä. Ihan meidän vieressä oli lastenleikkipaikka, ja lapset ihmetteli puskassa olevaa koiraa. Keskustassa oli kivoja puistoalueita ja horjuvia keinuja. Hautausmaalta löysin Armon ja Rukouksen tien, sataman läheltä Rakkaudenpolun. Kartassa näkyi myös Vilulahti ja Peukaloisenkuja. Vanha kaupunki oli hurjan söpö. Vanhan Naantalin kauppa oli täynnä kaikkea jännittävää turhuutta, varsinkin hitosti Disney-keräilykamaa. Satamassa Lyyli uuvahti terassille ja nähtiin vanha ukkeli, joka uitti irlanninsetteriä. Hämmennyin, kun naistenvessassa molemmat pöntönkannet oli aina ylhäällä venäläisnaisten jälkeen. Tuomo väitti, että ne virtsaa seisaaltaan.

Helsingissä moikattiin Maraa ja Paulaa ja ihasteltiin niiden kasvivauvoja. Linnanmäelle ei saanu viedä koiraa. Yövyttiin jossain Porvoon perukoilla rannikolla, jossa oli kiva luontopolku ja pahanhajuinen ranta. Kuumuus loppui ja ilme viileni. Porvoo ei näyttäny parastaan tihkusateisessa säässä ja vaikutelma oli vähän laimea. Pienestä suklaatehtaasta ostettiin kuitenkiin maistiaisia: chilikonventeja, kanelikonvehteja, villisuklaatryffeleitä, suklaakakku kahdelle, valkosuklaakeksejä ja 71% hienosti koristeltu suklaalevy.

Kotkassa kävin virallisesti esittelemässä Tumpan mummille. Mummi käytti meidät kaupassa ja olis halunnu ostaa meille kaikkea syötävää, vaikka meillä ei ollu nälkä. Köpöteltiin sen kanssa Sapokka ympäri ja ajelutettiin asuntoautossa. Se valitti, miten taksikuski ei ollu antanu kuittia ja yritti tarjota mulle Marimekon Unikko-paitaa. Katariinanniemessä törmättiin punkeista varottelevaan mieheen ja jäniksenraatoon, jonka pää lillui vedessä. Santalahti oli miellyttävä, vaikkakin kylmä ja sateinen. Eipä ihme, kun koko alkureissu Porvooseen saakka oli hikistä.

Kotkasta ajettiin Kouvolan kautta Tampereelle. Kouvolassa tavattiin Tumpan täti, joka esitteli minut tutulleen "Tuomon kukkasena". Tumppa sai LP-soittimen. Tapasin koiran, joka oli melkein suoraan Koirakuiskaajasta.

Tampereelta jatkettiin Jykälän kautta Kuopioon, missä keksin itselleni kirppariprojektin. Osittain siksi, että mulla oli tarve päästä roinasta eroon, ja jälkeenpäin ajatellen myös siksi, että rahaa ei ole ainakaan liikaa. Viikko venähti kolmeksi viikoksi ja se oli aika mielenkiintoinen kokemus. Myyjä totesi mun myynnin hiponeen ennätyksiä. Harmitti, että joku pölli kahdet hyvät kengät ja rutosti postikortteja. Äidin harlekiinien myynti yllätti.

Mulla oli koko matkan rakkaudellinen ja lämmin olo. Asuntoautoelämä oli yllättävän mukavaa ja vaivatonta oikeassa seurassa. Tajusin jälkeenpäin että kaikessa hiljaisuudessa Tumppa pesi yhtä Maijujen ja yhtä yhteistä kertaa lukuun ottamatta kaikki tiskit. Miettikääpä sitä. Ei mikään turha jätkä.

Ja vielä satunnainen kuvakooste niistä miljoonista kuvista, jotka tuli otettua:

Lyylin kanssa me seikkaillaan

Elämme jännittäviä aikoja. Mulla on enää yksi tentti. Tänään matkustetaan Lyylin kanssa pitkästä aikaa bussilla. Toivottavasti se malttaa olla. Huomenna matkustetaan Lyylin kanssa pitkästä aikaa junalla. Kaikkein jännittävintä on kuitenkin sunnuntaina, kun Lylle joutuu oikeaan tulikokeeseen: onnistuuko peräti kolmen ja puolen tunnin mittainen suora junamatka? Kesto siis toki ilman mahdollisia (ja luultavia) myöhästymisiä. Pissitaukoja ei ole, kunnon jalotteluakaan ei ole. Mua jännittää jo valmiiks tuleeko siitä yhtään mitään vai katastrooooffi.

Et silleeen!!!

Mulla on muuten 5kk vanha koira. Se painaa tasan kymmenen kiloo nyt. Se on erityisen herkkä haukkumaan, sillä on vähän liikaakin asennetta ja itsetietoisuutta. Yritän silti olla joskus myös ihan kivakin emäntä enkä aina vaan ikävä ja käskevä.

Ja vaikka se onki vähän ärsy sillon tällön, niin osaa se jo vaikka mitä (tosin vois osata lisääki, mutta munhan se pitäs opettaa) ja on se jo rauhottunutkin. Sillä on tarvittaessa tosi pitkä ja kevyt ja tarkka hyppy. Se tykkää kiipeillä kasojen päälle ja loikkia sammalmättäillä. Se tykkää nuolla partajogurttipurkkeja ja hakea palloa ja keppejä. Sen karvat ei enää sojota sen näkösesti kun se olis saanu sähköiskun. Se on nopea juoksemaan. Se kulkee lähes aina häntä pystyssä. Se osaa ulvoa. Sillä on pitkät jalat ja karkeahko turkki. Se saattaa tehdä ilopissin jos tervehtiessä liikaa lepertelee (mitä minä en tee, koska olen kova emäntä; samaa ei voi sanoa muista perheenjäsenistä). Sillä on kapea naama ja sen perusilme on vakava. Se on oivallinen autokoira. Se osaa istua, mennä maahan, kieriä, pestä suun, läppästä nyrkkiä, odottaa, etsiä, tulla luokse, seurata, irrottaa otteen, hakea, istua vain takajoilla orava-asennossa, tanssia, nousta vasten, mennä alas, mennä pois, näyttää massun, hypätä. En tiedä unohdinko jotain. Sille maistuu lihaisten asioiden lisäksi esim porkkana, kaali, kukkakaali, parsakaali, paprika, omena, kananmuna, juusto ja hapankorppu. Sen lempilelu on kangaspossu, vaikkei se vinkunutkaan kuin hetken ostamisen jälkeen.

Sellanen on Lyyli. Se on mun koira.

Mennään (vähintäänkin) minne vaan

Kuinka sadistista elämää nämä muutamat menneet päivät! Teemana on ollut ramppaaminen kampuksen ja kämpän väliä, lähinnä siis siksi kun olen nyt holhooja ja silleen, ja matkan yritän taittaa mahdollisimman usein kävellen bussin sijasta. Nenäni on vielä tallella, mutta on kuulkaa ollut välillä huisin tuskaisaa. Minulle riittäisi tämä pakkanen jo, kiitoskaunis.

En ois ehken ikinä uskonu tätä perjantaina kun istuin yksin lattialla ja kattelin tota hurttaa, mutta kyllä kuulkaa tästä ehkä vielä jotain tulee. Vielä ei ole tullut paljon mitään, mutta oon kummasti aistivinani, että oltais lähestymässä Lyylin kanssa samaa aaltopituutta. Se on aika hienoa. Vaikka matkaa on kyllä vielä runsahasti.

En tiedä vieläkään, miten toi suhtautuu yksinoloon, mutta ei ainakaan riemukkain rinnoin. Viime kertoina ei ole ainakaan haukkunut kun olen tullut, eikä myöskään lähtiessä, joten kai se on hyväksynyt asian. Ei tosin vieläkään syö juuri mitään sillä välin eikä hirveästi tee tarpeitaankaan, mutta ainakin tänään ekalla sessiolla taisi olla jopa nukkunut, ainakin oli tullessani vähän pöhnäinen ja teki kissavenytyksen. Ehkä se tottuu. Ehkä se ei mee sen takia raiteiltaan, jag hoppas.

Tuhoprosentti on edelleen nollassa. Tosin lehtilaatikon puinen kulma on nousevassa huudossa kuten myös Kirden hylkäämät rumat Vanssit, jotka on mulla koiranpissityskenkinä. Tai oikeastaan vain toinen niistä. Myös sängyn alla olevan vieraspatjan kahiseva pakkausmuovi kiinnostaa vähän liikaa, ja oon kaivellu muovinpaloja tuon kurkusta vähän väliä. Välillä myös kirjahyllyn alimpia hyllyjä suojaavat hienot kangasviritelmät on liian ärsyttäviä jostain syystä. Tuolien jalkoja L jyrsii melko ahkerasti, mutta ne on onneks terästä joten jyrsiköön. Kämppiksen ollessa kotona rahin päällä olevat vaatteet on superhoukuttelevia. Viime iltana sain pyydystää villasukkanippua suusta lukuisia kertoja. Lyylin mielestä Kämppiksen huone on myös oivallisempi tarpeille kyykistymiseen (vaikka matto onkin poissa). Mystinen on koiran mieli.

Eilen hissiin tuli samaan aikaan joku vaihtari.

V: "Nice dog. Does she like snow?"

O: "Yeah. But it's a little cold there. Almost too cold."

V: "I see. Haha, yeah, it's too cold for me too!"

Tästä tuli jostain syystä mieleen iso musta mies, joka tuli istumaan tänään Lozzilla samaan pöytään. Se kysyi oliko siinä vapaata ja sen jälkeen esittäytyi ja kätteli jokaista lähellä istuvaa kutakin erikseen. Se oli huvittavaa.

M: "Mikael, hei!"

O: "Orvokki."

M: "Yritän muuttaa suomalaista sosiaalista kulttuuria."

O: "Sen huomaa."

Sillä oli hienot rastat.


Tänään oli myös minun ja Lyylin ensimmäisen seikkailun päivä. Otin härkää sarvista ja kävelin (tai siis pyrähtelin siksakaten, sitähän se meidän kävely vähän on) bussipysäkille, nousin melkein täyteen bussiin, ajoin keskustaan, kävelin keskustasta Matkakeskuksella, ostin junalipun, nostin rahaa Ottomaatista, kävelin takaisin keskustaan, ajoin bussilla takaisin Kämpille.
Siis Lyylin kanssa. Siis vielä sellaseen aikaan, että on runsahasti ihmisiä liikenteessä.

En ois uskonu kaks päivää sitten, että pystyttäis tähän. Osittain pakkasenkin takia mutta enemmän muista syistä.

Ja se meni niin hillittömän hyvin kokonaiskatsaukselta että olin vaan ihan hämmentyneen iloinen kun pääsin Kämpille. Kun yhtäkkiä oli niin paljon ihmisiä, Lyllerö ei tajunnu ees haukkua niille. Täällä se urahtelee ohikulkijoille välillä vieläkin. Bussissa se ei päästäny ääntäkään. Tosin tein sen virheen, että pidin sitä seisten sylissä menomatkan ja nyt vasen käsi vähän jäkittää. Tulomatkalla tajusin mennä istumaan.

Eikä nähty yhtään koiraa mistä olin niiiiiiiin kiitollinen. Et jos olis tullut just samaan bussiin. Tai matkakeskuksella olis ollu (vaikka eiköhän siellä huomenna ainaki yks yksilö oo, ja lemmikkivaunussa nyt varmasti ainakin). Tai muuten vaan tullu Foorumin takana vastaan, kun muutenkin oli ihan tarpeeks häiriötä liikenteestä ja ihmisistä.
Mutta ei. Ah.

Tulipahan sekin taas todistetuksi, että joo, koiran kanssa saattaa saada huomiota, jota ei muuten saisi, mutta jos koira sattuu olemaan pieni ja varsinkin pentu, niin hohhoi. Ekat lässytykset tuli bussipysäkillä. Tai no ihan asiallisiakin joo, mutta varsinki naisilla on tapana lässyttää. Bussissa joku huokaili kun kävelin ohi. Urheilukaupasta tuleva mies äänteli siihen malliin miten meidän iskä saattais äännellä vieraille koirille. Liikennevaloissa matkalaukkunainen jutteli. Vuoronumeroa odottaessa nuorenparin naishenkilö kysyi luvan silittää ja lässytteli ja silitteli kyllä oikein olan takaa, noin vain. VR:n naisvirkailija ojensi käden luukusta haisteltavaksi, vaikkei mulla ollut edes tarkotus työntää koiraa sille. Se antoi meille matkaevääksi jotain suklaapatukoita joita en tule syömään. Ja miten niin meille evääksi, koirahan saattaa kuukahtaa jos suklaata nassuttaa liikaa. Joku kampanja, vai annetaanko niitä vain valikoiduille tapauksille? Ei mulle ainakaan ennen oo suklaata jaeltu junalippua ostaessa. Huolehti, että kunhan ehdin pissittää pienen junaa vaihtaessa ja kehui miten kiva on kun lemmikkivaunu on niin vähäpaikkainen ja sanoi että hyvin se menee, kun kerroin että kyseessä on neitsytmatka. Vastaantuleva teinityttö moikkas Lyyliä vaikken edes kattonu sitä ja L oli mulla sylissä. Hengattiin lumivuorella bussia odottaessa ja saatiin paljon katseita muilta bussinodottajilta. Ei kai ollut pakkasessa muutakaan viihdettä. Joku kuus "Kato!" ja jotain kun Lyllerö kiipes vuoren päälle ja liukuili tassut haralla alas. Miellyttävä eläkeläisnainen jutteli ja silitteli bussiin jonottaessa. Lähiön pizzeriasta tuli ulkomaalaistaustainen pizzaa mukaan odottava mies silittämään, kun oltiin kävelemässä ohi.

Kaks hyvin kulutettua kysymystä: "Onko se pentu?" ja "Minkä rotunen?"
Sain sanoo aika monta kertaa että "On, ihan pentu vielä." ja "Ihan sekarotunen."

Eikä varmaan lopu tähän.

En oikein tiedä, onko kovin hyvä vai tosi huono antaa ihmisten tulla koskemaan koiraa kun se on hihnassa. Mutta ei voi mitään, julkisessa paikassa liikkuessa sitä on aika vaikea välttää.

Vaikka mitä ehtis vielä käydä, niin tämä päivä jää roimasti plussan puolelle. KIITOS JEESUS. Ja vielä väsymyksestä huolimatta, koska rustasin jotain typerää raporttia yömyöhälle ja oli aikanen aamu ja saan heräillä öisin muutenkin monesti niin ettei tuu varmaan ihan samoissa määrin REM-unta mitä muuten.

Sen vielä mainitsen, ettei L murissu viime yönä edes lehdenjakajalle! Toisaalta, siihen voi olla monta syytä:
Joko olin niin syvässä unessa, etten vain kuullut. Mahdollinen, mutta en jotenki usko.
Ehkä L oli niin syvässä unessa, ettei kuullut. Mahdollinen.
Tai sitten olen ollut sopivasti unessa, ja kenties L on vain vähän murahdellut, joten en ole herännyt. Luultava.
TAI, jos oikein hurjiksi ruvetaan, niin se ei haukkunut siks että se on tajunnut sen olevan turhaa. Hyvin epätodennäköinen.
Jää ikuiseksi mysteeriksi tämä. Katotaan miten taas huomen aamuna.

Jos nyt riittäis koirajutut sitte tältä kerralta. Tiedän, että teitä varmasti kiinnostaa yksityiskohtaiset selostukset edellä mainituista asioista, mutta mun elämä on nyt tällasta. Joten minkäs teet.

Lyyli tuli taloon.

En oikein osaa sanoa muuta. Oon hyvin hämmentynyt. Mulla on täällä ihan vieras tyyppi, jonka kanssa pitäs opetella elämään ja jota pitäs oppia ymmärtämään. En oo vielä ihan tavoittanut Lyllerön syvintä sielunmaailmaa. Nyt se nukahti kesken alustan kaapimisen. Se on myös haukkunut turhautuneesti porkkanalle ja oottanut, että tuun vessasta.

En pysty kuvittelemaan, millaseks ja miten muka elämä tästä muokkautuu. Tämä on superkummallista.

Äidin heikko sydän

Olen hämmästynyt, että edellinen postaus on maanantailta eli lähes viikon takaa. En muistanut yhtään että siitä on niin kauan.

Mutta se siitä.
Minulla oli raskain viikonloppu pitkään aikaan.

Siihen liittyi aika paljon kaikkea, vaikka luulen että muut ajattelee etten tehnyt mitään. Ja en oikein tehnytkään, ainakaan en juossut paikasta toiseen ja tavannut miljoonia ihmisiä. Olin koirien äitinä käytännössä yksin, koska vanhukset oli soittamassa Treella ja Verasta ei juuri ole muuhun kuin tietokoneeseen ellei sitä koko ajan potki, ja Kirde huiteli pizzapartyissa. Ei ehkä kuulosta paljolta kolme koiraa, mutta on se kuulkaa yllättävän rankkaa.

Kaks hullua vauvaa, koska vauvojahan ne on, tai lapsia, ja yks vähän isompi joka kuitenkin välillä yrittää vähän niin kuin tekeytyä vauvaksi että saisi vauvojen oikeuksia. Yritin keksiä niille tekemistä ja käyttää niitä pihalla leikkimässä samalla kuitenkin varoen ettei katolta tipu niiden päälle lunta tai ettei ne eksy naapurin pihalle orapihlaja-aidan välistä tai ettei ne juokse auton alle tai ettei ne uppoo hankeen tai ettei tapa toisiaan kun tarpeeks ärsyttää ja ruokkia niitä sitten vaikka kädestä jos ei muuten maistu ja olla ilonen kun ne tulee luokse ja pitää koko ajan makupaloja hollilla ja siivota pitkäjänteisesti kaikki yllärikakat ja -pissit nurkista ja niiden takaa ja yrittää yöllä nukkua vaikka ne tulee vikisemään oven taakse ja kammeta ittensä ylös aikaisin ja hoitaa ensin ne ja sitten vasta haiseva ja nälkäinen itsensä. Ja sen sellaista, kyllähän te tiedätte. Tai voitte kuvitella. Tai ette oikeestaan voi jos ette oo kokenu.

Ja sitten välillä voi hengähtää, kun ne simahtaa totaalisesti, niin ettei päät nouse edes tehosekottimen äänestä.

Ja kuitenkin ne on ihmeellisiä ja ihania, koska ne on pieniä ja ilosia ja höpötitejä ja koska minä näin kun ne syntyi. 

Testailin viikonloppuna myös vähähiilarisia reseptejä. Tein mustikkapiirakkaa, kesäkurpitsakohokasta, valkosipuli-kesäkurpitsapaistosta, uuniomenia, ricottamunakasta ja parsakaaligratiinia. Kakkuja olis ollu vaikka minkälaista mutta niihin en vielä ryhtynyt. Vaahdotin hei ekaa kertaa koskaan pelkkää valkuaista. Miettikää. Mulla on vielä paljon edessä.

Mut ei se ruoka ollu raskasta, muu oli. Jotenkin kun oli lähinnä yksin ja katteli pentuloita niin kaikki pääsi tiivistymään ja purkautumaan. Lauantai-iltana olin jo aika hajalla ja itkeä tihrustin nukkuvien pentujen äärellä ja luin totuuden sanaa ja olin vaan että ei ihme, mitä mä oon kuvitellu.

Tiedän, että tämä kuulostaa jossain määrin naurettavalta ja että osittain myös ylireagoin, mutta kun ei kukaan voi tietää miltä tää tuntuu. Kukaan muu ei ole minä tässä tilanteessa, tämän ikäisenä, tässä asunnossa, tällä elämänkokemuksella. Eikä kellekkään muulle ole tulossa perheenlisäystä just tiettynä hetkenä ja siitä eteenpäin aina ja aina ja aina kunnes ei enää.

Bussissa Jykälään mietin ihan vakavissani, että tältä varmaan tuntuu raskaana olevista naisista. Tai että tällasia ne ajattelee. Ajattelee sitä, millasta tulevaisuus sitten on, ja että mitä kaikkea pienelle pitäs hankkia, ja että miten sen kanssa sitten ollaan ja miten sitä kasvattais ja millanen siitä tulee ja sitten niitä itkettää ilman varsinaista syytä, ihan vaan sen asian suuruuden ja merkittävyyden takia.

Koska suurta ja merkittävää tämä on, vaikkei kukaan muu sitä haluais ees ymmärtää.

Kai se on tällasta perus (raskaana olevan naisen)pelkoa, ettei musta oo tähän. Että vaikka oon koko ajan ymmärtäny tän vakavuuden, niin se on silti sittenkin liikaa. Mun pitää olla se tuki ja turva aina ja koko ajan, mun pitää pitää huolta ja kantaa vastuu toisesta ja muhun heijastetaan se millanen siitä toisesta tulee. Jos siitä tulee hullu ja epäkelpo, olen epäonnistunutluuseripaska. 

Eiei, enhän minä toki ylireagoi. Enkä toki ole lukenut ahdistuksessa pentukirjaa, jossa ollaan sillä asenteella että koko elämä pyörii pennun ympärillä kakskytneljäseittemän ja muuta kaikkea josta tulee suorituspaineita.

Ei tää oo suoritusta, tää on elämää, ja siihen pitää suhtautua sopivan rennosti, kyllä tiiän. 

Mutta pointti onkin siinä, että se tosiaan tulee mulle, yksin mullemullemulle. Se ei tuu meidän perheelle, se tulee mulle ja on mun kanssa ja se on oikeesti ihmeellistä ja mieletöntä mutta se on myös niin suurta, että se pelottaa etukäteen.

Kaikki on vaan silleen, että ai sulle tulee koira, ompa kiva. Eivät ees silleen että onko se nyt järkevää. Tai että ootko sä nyt ajatellu loppuun asti. Ihan ku se ois joku valmis paketti, joka on vaan tilattu ja sit se tulee ja sit on kivaa jee. Tuntuu, ettei ne ymmärrä että joo, mulle tulee koira, ja se on vasta lapsi eikä osaa mitään, ja mun täytyy kasvattaa se ja olen vastuussa siitä, millanen aikuinen siitä kasvaa.

Että se on tästä eteenpäin mulla luultavasti yli kymmenen vuotta.
Että se on läsnä mun arjessa ja juhlassa tästä eteenpäin aina.
Ettei oo enää pelkästään minä vaan minä ja se, pakettina.
Orvokki ja Lyyli.

 

 (ruma kuva, mutta)

Tässä 6 ja ½ viikkoo, toinen 19 v 3kk.

Nyt 7 ja ½ viikkoo.

Reilu 9 sitten kun se tulee.

Seuraavan kerran kun menen Kuopioon en tuu sieltä yksin takasin.

Että sellasta. Tällasta etukäteispaniikkia joo, mutta minulle ihan totista totta.

Kaikkien vuoro tulee joskus.

Kuolema on ollu vähintäänkin viikonlopun teema. 

Vaikka on se pyöriny muutenkin viime aikoina mielessä tavanomaista enemmän. Siihen on törmännyt monella suunnalla.

Luulen sen alkaneen jo Neekun synnytyksessä. En surrut menehtyneitä pentuja kyynelin, koska en suhtautunut asiaan tunteellisesti. Enemmänkin se oli sellanen matter-of-fact-juttu: "Se oli liian kauan saamatta happea, niin silloin menehtyy. Niin se vain on." Totta kai se oli surullista, mutta minä olin vain tyytyväinen että kaksi pentua ja Neekku oli kunnossa.

Mutta hämmentävää se oli. Kokeilla kylmää ja jäykkää koiranpennun ruumista, joka oli hetki sitten lillunut vielä sikiöpussissa Neekun sisällä. Onhan se kumma juttu. Siitä olis voinu tulla vaikka millanen karvakuono, niin kuin noista jotka nytkin peuhaa tuolla olkkarissa. Mutta ei tullu.

Kai se oli jotenkin sellanen kosketus kuoleman suunnalta, että sitä tapahtuu koko ajan ja kaikkialla meidän ympärillä. Suurin osa siitä on vaan viety sairaalaan, joten ei sitä samalla tavalla enää havaitse ellei osu lähipiiriin. Harvemmin sitä löytää kuolleita ihmisiä kadulta makaamassa, vaikka jollekulle nekin tilanteet osuu kohdalle.

Päivää ennen uudenvuodenaattoa multa kuoli serkku. Se oli vasta 33-vuotias. Tänään oltiin sen hautajaisissa ja vaikken ollu aiemmin itkenyt varsinaisesti (ainakaan tietoisesti) sitä asiaa, niin tänään itkin senkin edestä. Melkein päähän alko koskemaan.
Vaikkei se ollut mulle edes läheinen eikä osa mun elämää.

Hautajaisissa on kuitenkin ihan oma tuntu. Kun joutuu kohtaamaan omaiset - surevat vanhemmat ja surevat sisarukset - niin alkaa ymmärtää edes jollakin pienellä tasolla miltä se tuntuis. Tänään olin kai sitten erityisen empaattinen ihminen, koska itkin vaikken juuri tuntenut vainajaa. Mietin, miltä tuntuis olla oman sisaruksen hautajaisissa. Tai miltä tuntuis katsoa omaa lastaan arkussa.
Sitä varsinkaan en kenenkään kohdalle soisi.

Oon jotenkin aina ajatellut hautajaisia tosi keinotekoisina rakennelmina omaisten ja lähisukulaisten kiusaksi, mutta ehkä tänään ymmärsin osittain, miks ne on tarpeellisia. Ihmisestä irtipäästäminen olis varmasti paljon vaikeampaa ilman tollasia symbolisia ja konkreettisiakin tekoja. Vaikkei sillä vainajan kannalta ole mitään väliä. Eihän se niitä hienoja kukka-asetelmia näe saati kuule niitä korulauseita ja siloteltua kuvaa siitä, miten hieno ja mahtava tyyppi kuollut tietysti oli eläessään ollut.
Mutta ehkä elävien tähden se kaikkí on ihan paikallaan.

Turvonnein silmin tarkkailin mun sukulaisia. Hämmennyin, miten monia lapsia mun muilla serkuilla jo on. En muista jälkikasvusta puolienkaan nimiä, koska nähdään niin harvoin, ja ne on jo eri sukupolvea. En oo tiedostanut, että meidän jälkeenkin on syntynyt suurperheitä. Ja että ne mun serkut, joiden häissä vasta olin, on jo melkein keski-ikäistyneitä. Hätkähdin, kun vainajan sisaren ulkomaalainen mies, joka on mun mielessä aina ollut iloinen ja hohtavan nauravainen, oli vanhettunut: sillä oli raskaat kasvot ja väsyneet silmät.

Se mun haudattu serkku oli viisinkertainen eno. Sitä paitsi se vielä tykkäsi niistä lapsista, vietti niiden kanssa paljon aikaa ja puuhaili kaikenlaisia juttuja joita lasten kanssa puuhataan. Aika suloista. Oli vähän sydäntäriipivää, kun yksi tyttö purskahti arkun luona itkuun tuhertaessaan, kuinka rakas eno oli ja miten sillä tulee sitä ikävä.

Hautajaisissa on vaan se lieveilmiö, että rupee kummasti miettimään muidenkin hautajaisia. Just tyyliin että entä jos joku mun sisaruksista kuolis. Tai ystävistä. Tai entä Tumppa, millasta sen hautajaisissa olis?
Tuloksena on aika käsittämättömiä mielikuvia ja lisää turvonneita silmiä.

Vielä sellaisena jonkunlaisena elämän ironisena symboliikkana, että eilen juhlin yhden ystävän muinaista syntymää joskus silloin, tänään taas oltiin saattavinamme yksi yksilö rajan taa. Koko elämän kirjo muutamassa päivässä siis.

Jos huominen olis tyyni ja rauhaisa, niin olisin ihan ilonen.

Lapsukaiset, äiti leipoo pizzaa

Koin tänään jotenkin ällistyttävän idyllisen hetken. Kirde teki hullun ison satsin pitsataikinaa, joten minä reippaana tyttönä leivoin kaksi pitsaa. Kerrankin tuli oikeasti ohuet pohjat. Iskä taiteili pentulootaan lisää korkeutta, ja Lyyli säikky poraa, joten se toi pentulot minun hoiviin keittiöön.

Siinä oli jotain tosi äidillistä, kun levittelin tomaattipyrettä ja asettelin täytteitä pizzoihin ja Cullum soi ja vähän väliä rauhottelin levotonta ja pelkäävää koiravauvaa. Tuli sellanen the moment, ehkä tiedätte että niitä joskus tulee, että jos musta joskus tulis äiti, niin sellanen kohtaus vois oikeesti tapahtua. Voisin kuvitella, miten joku pirpana tulis kurkkimaan, että mitä pitsaan tulee, tai sitten olis tekemässä sitä mun kanssa ja mä hymyilisin. Jee. Et sellasta.

Mutta siinä oli jotain suloista siinä hetkessä. Ja suurta rakkautta ilmassa. Ja pitsastakin tuli hyvää.

Tosin pelkään, et mun koirasta tulee hermoheikko. Se säikky imuria ja poraa ja keittiössä kaikki äänet sai sen levottomaks ja muutenkin sitä on ahdistanut noi laidat tuplasti enemmän kuin Cosmoa, mutta ei tästä vielä tiedä. Sitten kasvatan hermoheikon koiran ja rakastan sitä.Vertailuna muuten siis, että Cosmo nukkui tyytyväisesti tuhisten koko ajan keittiössä. Poran soidessa se oli vaan työntäny pään pyyhkeeseen. Ja sekin vielä, että Lyylin perusilmekin on jotenkin varautuneen pelokas: silmät tosi avonaiset ja pyöreät, ja korvat helposti taakse menevät. Cosmo on jotenkin jörömpi, syvempi otsa ja leveämpi naama. Sitä ei turhaan mikään hetkauta. Se on sellanen harkitseva. Mutta siinä ainakin olin väärässä, että Lyyli vihais mua. Ei se vihaa. On aika palkitsevaa huomata, että se luottaa muhun ja ilahtuu mun naaman näkemisestä.

Katsoin tänään elokuvan Kaunis mieli ja se oli vaikuttava. Oon pitkään halunnu nähä sen. Olin niin ahdistunut, kun tuntu koko ajan, ettei tässä voi käydä hyvin, mutta onneks olin väärässä.

Kävin saunassa ja tulin puhtaaksi. Sheivasin pitkästä aikaa sääret. Rasvasin itteni kunnolla. Sydän hypähti kun pentulot hyppeli puhtaan minän päälle ja oli hullun ilosia kun tulin. Vein ne iltaretkelle keittiöön ja syötin niille mössätyn kananmunan. Ne söi hyvällä halulla ja sotkuisesti. Eiks lapset oo just sellasia?

Vielä kaksi päivää äiti-leikkiä. Sen jälkeen pitkä tauko, koska lupasin ens viikonlopun Kangalaan. Ei sillä etteikö se olis kivaa, koska kaamea ikävä Halausukkoa, mutta onhan tää vähän tällasta sytämen kahtaalle repimistä. Koirat on pentuja vaan kerran ja ne kasvaa sillon kun se tapahtuu. Jos ei oo paikalla, ei nää. En varmaan tunne noita enää paussin jälkeen. Voi äitejä.

Ps. Neekku on paras emo ja voi tosi hyvin. En tiedä oonko sanonu sitä kertaakaan. Varmaankaan en.

Haja-ajatuksia ennen vuodenvaihdetta

Mulla on niin ikävä, että tekis mieli itkeä, mutta toisaalta tuntuu niin passiiviselta, etten jaksa vaivautua. Oon nähnyt Halausukkoa viimeks itsenäisyyspäivänä ja siitä on liian pitkä aika. Huomenna illalla odotus päättyy, kun mun uudenvuodenvieraat saapuu, mut siihenkin on vielä pitkä aika. Mä vaan haahuilen, enkä oikein tee mitään. Ei tee mieli enää imuroidakaan eikä pestä vessoja. Oon ainut joka sitä on tehny koko joululomalla ylipäätään. Enkä edes virallisesti enää asu täällä.

Ipanat alkaa olla jo ihan koiria. Ne telmii ja leikkii ja havahtuu ääniin. Ens yönä ne on kolmeviikkosia. Niille voi ruveta syöttämään muutakin kun emon maitoa. Leikkasin niiltä taas tänään kynnet. Ne on tosi väsyneitä, kun Kirde oli kavereineen häiritsemässä niitä superpitkään.

En osaa kuvitella elämää uudenvuoden jälkeen. Tai tuntuu, ettei oo elämää ennen helmikuuta, ettei tapahdu mitään ennen sitä. Vaikka todella tapahtuu. Rupeen taas opiskelemaan - paitsi etten tiedä mitä opiskelen ens vuonna, ja se ahdistaa - ja lähden käymään Englannissa - paitsi ettei jotenkin tunnu yhtään siltä, että oikeesti lähden - enkä voi olla Kuopiossa vahtimassa, että pennut tulee hoidetuksi. Eli luultavasti oon koko ajan vaan odottava ja levoton.

Ja sit koittaa helmikuu ja koko elämä muuttuu. Lyyli tulee ja sen jälkeen oon sidottu käytännössä iäisyyden. En voi enää mennä minne vaan millon vaan, koska oon aina vastuussa. En voi päättää, et tänään ei tee mieli viedä koiraa ulos, koska se on vietävä. En matkusta enää koskaan yksin vaan aina kaksin. Seuraavat puol vuotta mun täytyy skarpata, että jaksaisin muovata mun koirasta yhteiskuntakelposen ja tottelevaisen. Ja siitä eteenpäin se on mun seurana kaikissa elämänvaiheissa ja -tilanteissa, tapahtuipa sitten mitä.

En tiedä teistä, mutta minusta se tuntuu tosi kummalta ja vähän liian suurelta käsiteltäväksi. Ja tuskinpa sitä käsittääkään ennen kuin se tapahtuu. Sitähän se elämä on vähän kaiken kanssa.

Luin tänään loppuun kirjan, jossa poikajoukko raportoi viiden sisaren itsemurhaan johtaneita ja jälkeisiä asioita. Heti ekalla sivulla sai tietää, että ne tytöt kuolee kaikki, mutta silti oli saatu kirjotettua monta sataa sivua juttua siitä, miten se tapahtuu. En oikein tiedä, millanen olo siitä jäi.

Suuri Synnytysponnistus

Viime viikko tuntuu überkaukaselta. Viime perjantaikin tuntuu olleen ikuisuus sitten. Se johtuu ehken siitä, että vasta tänään tulin Jyväskylään ja se tuntui aika kummalta.

Ja siitäkin se johtuu, että nyt on astuttu ihan uuteen elämänvaiheeseen kuulkaa!

Kerron teille jännityskertomuksen, joka ei sovi heikkohermoisille koska se sisältää gorea ja sellasta.

Neekulla alko supistukset viiden jälkeen eilen. Ne jatku sarjoina koko illan ja minä olin jo ihan että voi ihme kun kestää. Illalla, joskus vähän ennen puoltayötä, se alko toden teolla ponnistella, vaikkakin oli vaikea erottaa raja ponnistuksen ja supistuksen välillä. Jossain vaiheessa alko näyttää jo tosi tukalalta, kun toinen vaan ähisi, mut mitään ei tapahtunut. Joskus aiemmin illalla se oli ruiskauttanut supistusten päätteeksi limasuihkun, mutta siinä kaikki.
Me mietittiin, että onko sillä joku tukkeena kun ei ala kuulua pentua ja iskä yritti tutkia sitä, jos vaikka pentu olis jotenkin väärinpäin. Minä silittelin Neekun päätä niin en ite nähny, mutta kuulemma jalat näkyi reiästä, mutta ne ei liikkunu mihinkään. Loppujen lopuks soitettiin päivystävälle eläinlääkärille, kun supistukset taukos ja jalat oli edelleen synnytyskanavassa.
Klinikalla lääkäri kiskoi vaivoin jumittuneen pennun ulos. Järkytyin, miten suuri se oli. Se oli niin iso, ettei se ollut kunnolla mahtunut ulostautumaan, tai sitten supistukset ei vaan ollu ollu tarpeeks voimakkaita. Nro 1 oli ollu jo niin kauan jumissa synnytyskanavassa ja sikiöpussi rikkoutuneena, ettei se enää eläny.
Meni ehkä pari minuuttia ja sit Neekku kiljas yhtäkkiä hullun kovaa. Siltä purskahti hirvittävä satsi verinesteitä pöydälle ja sekunnin päästä perässä mätkähti pentu. Se tuli ulos ku raketti. Rääkäski heti ku sai niin kunnon tällin pöytään osuessa. Kovasti oli selvästi ollu tulossa, mutta Jussi (Kirde nimes) oli ollu tukkeena.
Neekku oli melkein shokissa, varmaan säikähti niin paljon ja vieraassa paikassa ja varmaan kivutkin ihan kohtalaiset. Se vaan tärisi surkeana eikä noteerannu pentua. Sille levitettiin lattialle huopia joille se kävi makaamaan ja tosi pikku hiljaa rupes huomioimaan poikasenkin, kun se rupes lutkuttamaan tissiä.
Kolmas pentu sujahti ulos melko vaivattomasti lattialla maatessa. Sitä Neekku tajus jo nuolla ja purra napanuoran poikki ja tais syödä istukankin. Sitten pikku-uros ja vähän tukevampi narttu vierekkäin kömpi rinnoille ja inisi ja kitisi ja päästeli ihmeellisiä ääniä.
Neekku kävi röntgenissä, missä näkyi vielä yks syntymätön pentu. Se oli vielä melko kaukana, ja Neekku sai vähän dopingia, että supistukset lisääntyis ja tulis voimaa ponnistaa. Kovasti se yrittikin, ja purskautteli pariin otteeseen synnytysnesteitä huoville, mutta ei riittäny. Vika pentu oli kaikkein isoin, niin iso ettei eläinlääkäri saanu sormia sisälle auttamaan. Se jätti ehti kans olla synnytyskanavassa jo tosi pitkään ennen ulostuloa ja senkin pussi oli menny rikki. Syke oli hirmu heikko, ja vaikka lääkäri yritti elvytellä ja anto jotain piristettäkin, niin se ei toennu. Sen Kirde oli ehtiny nimetä Toivoks ja siitä olis kyllä tullu hirmu nätti ja hieno: valkosia juonteita rinnassa sydämenmuodossa ja jokaisessa tassussa eri verran valkosta myös; toisissa pelkät varpaat, toisissa yli ranteen.
En muista tarkkoja painoja, mutta vika uros oli yli 370g, ensimmäinen 344g. Vertailun vuoksi: eloonjäänyt uros oli oikea rääpäle niihin verrattuna, 199g. Kolmantena tullut narttu tais olla 288g.

Voin kertoo, että oli pikkasen sydän kurkussa siinä vaiheessa kun istuttiin autoon ja lähettiin ajamaan. Vaikea tietää, miten olla, kun ei ymmärrä noista asioista mitään eikä tiedä minkä voi katsoa normaaliksi ja minkä huolestuttavaksi.
Onnistuin hei kuitenkin olemaan itkemättä!

Ei oikeastaan edes sureta hirveästi, varmaan sen takia että oon niin ilonen kun emolle ei käyny mitään ja että vielä tänään kotoa lähtiessä oli kaks piipittävää sokeaa ja kuuroa rottaa lattialla möyrimässä. Totta kai olis ollu hienoa, kun olis tullu neljä erilaista vertailukohdetta Neekun ja Ransun romanssista, mutta elävä elämä on just tätä.

Edelleen kyllä hämmentää nuo pentuloiden kokoerot. En tiedä, miks ne oli kasvanu niin eri kokosiks. Ei olis kannattanu.

Kun pääsin tänään Kämpille tiedostin miten tosi väsynyt oon. Henkisesti, koska nyt jännitys alkaa laueta, ja fyysisesti, koska toissa yö meni varsin pätkittäin ja viime yönä pääsin nukkumaan vasta viiden jälkeen. Enkä tiedä, osaanko vieläkään kunnolla käsittää mitä kaikkea onkin tapahtunut ja mitä se tarkottaa tulevaisuuden kannalta.
Ehkä sit, kun lauantaina meen takasin Kuopioon pitkälle joululomalleni ja ryhdyn vahtaamaan pentuloita kunnolla. Tai sit kun Cosmo ja toistaiseksi nimetön tyttö (heitelkää nimiehdotuksia!Mirde käyttää työnimeä Rauha ja Kirde nimeä Jane...) alkaa olla luovutusikäsiä ja persoonallisuuksia ja koirannäkösiä.

Neekusta tuli emonen ja sillä on kaksi vaavia!

Miettikää sitä.

ja miettikää sitäkin, että kahden kuukauden päästä levittelen ehken sanomalehtiä ympäri huimaa neliömäärääni ja ravaan hissillä Slummin takapihalla pissittämässä uutta perheenjäsentä.

Voi miten kummaa!


Kuvia tulee sit joskus kun joko laitan toisten kameroilta tai saan omani akun kuntoon..