Lapsukaiset, äiti leipoo pizzaa

Koin tänään jotenkin ällistyttävän idyllisen hetken. Kirde teki hullun ison satsin pitsataikinaa, joten minä reippaana tyttönä leivoin kaksi pitsaa. Kerrankin tuli oikeasti ohuet pohjat. Iskä taiteili pentulootaan lisää korkeutta, ja Lyyli säikky poraa, joten se toi pentulot minun hoiviin keittiöön.

Siinä oli jotain tosi äidillistä, kun levittelin tomaattipyrettä ja asettelin täytteitä pizzoihin ja Cullum soi ja vähän väliä rauhottelin levotonta ja pelkäävää koiravauvaa. Tuli sellanen the moment, ehkä tiedätte että niitä joskus tulee, että jos musta joskus tulis äiti, niin sellanen kohtaus vois oikeesti tapahtua. Voisin kuvitella, miten joku pirpana tulis kurkkimaan, että mitä pitsaan tulee, tai sitten olis tekemässä sitä mun kanssa ja mä hymyilisin. Jee. Et sellasta.

Mutta siinä oli jotain suloista siinä hetkessä. Ja suurta rakkautta ilmassa. Ja pitsastakin tuli hyvää.

Tosin pelkään, et mun koirasta tulee hermoheikko. Se säikky imuria ja poraa ja keittiössä kaikki äänet sai sen levottomaks ja muutenkin sitä on ahdistanut noi laidat tuplasti enemmän kuin Cosmoa, mutta ei tästä vielä tiedä. Sitten kasvatan hermoheikon koiran ja rakastan sitä.Vertailuna muuten siis, että Cosmo nukkui tyytyväisesti tuhisten koko ajan keittiössä. Poran soidessa se oli vaan työntäny pään pyyhkeeseen. Ja sekin vielä, että Lyylin perusilmekin on jotenkin varautuneen pelokas: silmät tosi avonaiset ja pyöreät, ja korvat helposti taakse menevät. Cosmo on jotenkin jörömpi, syvempi otsa ja leveämpi naama. Sitä ei turhaan mikään hetkauta. Se on sellanen harkitseva. Mutta siinä ainakin olin väärässä, että Lyyli vihais mua. Ei se vihaa. On aika palkitsevaa huomata, että se luottaa muhun ja ilahtuu mun naaman näkemisestä.

Katsoin tänään elokuvan Kaunis mieli ja se oli vaikuttava. Oon pitkään halunnu nähä sen. Olin niin ahdistunut, kun tuntu koko ajan, ettei tässä voi käydä hyvin, mutta onneks olin väärässä.

Kävin saunassa ja tulin puhtaaksi. Sheivasin pitkästä aikaa sääret. Rasvasin itteni kunnolla. Sydän hypähti kun pentulot hyppeli puhtaan minän päälle ja oli hullun ilosia kun tulin. Vein ne iltaretkelle keittiöön ja syötin niille mössätyn kananmunan. Ne söi hyvällä halulla ja sotkuisesti. Eiks lapset oo just sellasia?

Vielä kaksi päivää äiti-leikkiä. Sen jälkeen pitkä tauko, koska lupasin ens viikonlopun Kangalaan. Ei sillä etteikö se olis kivaa, koska kaamea ikävä Halausukkoa, mutta onhan tää vähän tällasta sytämen kahtaalle repimistä. Koirat on pentuja vaan kerran ja ne kasvaa sillon kun se tapahtuu. Jos ei oo paikalla, ei nää. En varmaan tunne noita enää paussin jälkeen. Voi äitejä.

Ps. Neekku on paras emo ja voi tosi hyvin. En tiedä oonko sanonu sitä kertaakaan. Varmaankaan en.