Turhauttaa oma kyvyttömyys älylliseen ajatteluun ja opiskelujuttujen paikallaan junnaaminen. Olen taas vaihteeksi alkanut epäillä omaa kelpoisuuttani akateemiseen maailmaan. Se ei vaan edelleenkään tunnu omalta. Toki välillä on ollut pieniä yksittäisiä hetkiä, jolloin olen tuntenut ymmärtäneeni jotain, mutta se on tosi lyhytaikaista. Omaksuttavaa ja ymmärrettävää ja mietiskeltävää olis niin paljon että saan pahoinvointia. Mua kuvottaa ajatus lähteiden etsimisestä ja tieteellisten artikkeleiden ahmimisesta ja ylipäätään koko akateemisuus. Yh. En tiedä, mitä sitä oikeesti haluis elämässä tehdä.
Masentaa myös ajatus Pääkaupungista asuinpaikkana vähintäänkin kaks seuraavaa vuotta. Vietin siellä just viikon ja vaikka on hyviäkin juttuja ja puolia, niin en silti pääse eroon luotaantyöntävyyden tunteesta minkä Helsinki mussa aiheuttaa. Siellä on betonia ja asfalttia ja rumia rakennuksia ja ränsistyneitä alueita ja epämääräsiä hiihtäjiä ja se on niin kamalan iso. Mä haluun vihreäävihreäävihreää, metsää, helposti saavutettavia lenkkeilypaikkoja, luontoa, hallittavuuden tunnetta ympäristöstäni!
Kyllä siellä on kiva käydä sillon tällön. Mutta asua? Riippuu niin paljon alueesta, minne pääsee.
En mä tiedä. Kaikki tahmoo nyt. Oon jääny jumittamaan sellaselle pikkutyttötasolle, jossa koko ajan alitajuisesti odotetaan, millon joku tulee ja näyttää miten kaikki kuuluu tehdä ja sit hyvällä mielellä voi toteuttaa kun joku neuvoo. En halua hyväksyä sitä, että mun kuuluis ruveta aikuiseksi naiseksi, jonka pitää selättää elämässä eteen tulevat haasteet riuskoin ottein. En halua. Tehkää joku mun puolesta. Vaikka eihän sekään tietenkään tuntuis loppujen lopuks tyydyttävältä.
Nauravaisempia tunnelmia odotellessa.
