Minun lattialla on ihmemies.

Ihmettelen kyllä vieläkin välillä suuresti, mihin kaikkeen toi ukkeli ryhtyy. Se on ollut tämän viikon mun Jykälän kotiorjana. No vitsivitsi, en mä oikeasti ole alistava parisuhdelainen. Paitsi ettei se edes ole vitsi, koska se on oikeesti vaan pessy mulle pyykkiä ja parsinu mun rikkinäisiä kangaskasseja ja sormikkaita ja neuletakkia (kuinka moni poika ylipäänsä rupee sellaseen??) ja ollut Lyylin hoviulkoiluttajana ja leiponu mulle mutakakkua ja keksejä ja siis haloo! Oon päässy hullun helpolla. En edes muista näin helppoa viikkoa mun Jykälähistoriasta.

Halausukolla oli siis oma syyslomansa nyt ja se oli koko sen ajan mun kanssa, paitsi kun oon ollut luennoilla. Miettikääpä sitä. Huomenna suunnataan mun neljäntunnin tappoluennon jälkeen Maamme Pääkaupunkiin ja uusitaan viime syksyn messuhulluus. Ehkä nyt tosin osaan jo varautua siihen, mitä tuleman pitää. Ja ehkä osaan myös vähän hillitä ostelua. Vaikka eipä sitä tiiä.

Mutta viikonloppu tarkoittaa myös sitä, että pian alkaa uusi viikko, ja se taas tarkoittaa jälleen yksinhuoltajaopiskelijuutta musertavassa yksinäisyydessä. Huoh.

Tiiän tiiän: ei sen tarvi olla musertavaa, jos en suhtaudu siihen sillä tavoin.

Mutta tiiän senkin, että oon vaan ollut ihan riemuissani, kun oon saanut tällä viikolla pyöräillä yhdessä ja käydä yhdessä syömässä kasvishöpöhöpöopiskelijalounaita ja kävellä illalla alkavassa pakkasessa Mailun ja Lukan luota Kämpille yhdessä ja juoda teetä ja käydä nuortenillassa ja antaa aamulla lähtöpusun ja kaikkea tavallisen arkista, joka ei vaan tavallisesti ole osa arkea. Saattaa olla että minä ja Lylle vaivutaan pahaan syysmasennukseen, kun tämä loppuu eli ihan pian.

Tähän väliin taas epämäääräisiä toiveajatuksia yhteisestä kodista, jossa on paljon värejä ja kivoja astioita ja Pentikin kauniita lasipurkkeja, joita on kuutta eri kokoa ja joita oon käynyt jo useasti hiveltelemässä.

Mulla on asiat mielettömän hyvin, mutta on tosi vaikea tiedostaa se jatkuvasti ja nauttia siitä. Mutta tästä viikosta olen äärettömän kiitollinen, hahaa. Mulla on rakkauttarakkauttarakkautta.

Kerrotaan vielä tämäkin: uskottelin tällä viikolla taas itselleni, että parannan maailmaa ilahduttamalla itseäni, kun kävin maailmankaupassa ostamassa söpön tuikkualustan, vihreää jasmiiniteetä sekä oikeaa earl greyta, joka on maustettu bergamottiöljyllä eikä jollakin feikkiaromilla.
Mutta niillä Pentikin lasipurkeilla en vielä itseäni ilahduttanut. Ehkä senkin aika koittaa.

Puspus kaikille tasapuolisesti! Oon taas tämän hetken onnellinen.

Ei ne vuodet vieri ku ne kasautuu.

Nythän kävi niin, että täytin keskiviikkona kaksikymmentä vuotta. Eli kymmenen ja kymmenen.
Mulla oli vakaa aikomus kirjoittaa kirje synttärilahjaksi kolmekymppiselle itselleni, mutta en muistanu synttärihumussa enää koko asiaa! Vaikka aion mä silti tehdä sen. Mut oishan se nyt kuiteski ollu siistimpää saada tasan kymmenen vuotta eroa.
Harmi, ettei mulle ollut kirjettä kymmenenvuotiaalta itseltäni. Se olis ollut varmasti rrriemukas.

Niin kai se on, että nyt on teinivuodet noin niinkuin virallisesti takana. En tiedä, tuntuuko musta yhtään sen kykenevämmältä nyt, kun olen pyöreitä. Kai siinä on jotain vakuuttavampaa sanoa olevansa kakskyt ku yheksäntoista. Tehokkaan lyhytkin se on suussa.

Ja on se jonkunlainen raja kuiteski. Sellanen, jonka jälkeen alkaa hitaasti kiihtyvä kierre kohti aikuisuutta (??!?!?). Tiedostin sen jotenkin, kun Maijukka matkusti synttärilahjaksi Porojenmaasta Kuopion kautta Jykälään ja maattiin parisängyssä juttelemassa yömyöhään elämisestä ja miehistä ja parisuhteista ja tunteista ja Jumalasta ja Jeesuksesta ja tulevaisuudesta ja lasten saamisesta. Sen isosisko on 23 vuotta ja sillä on nyt vauva. En meinaa kyetä ymmärtämään, että oon melkein saman ikänen (ja Halausukko on hei ens kuussa 22! eli melkein 23! MITÄ). Entä jos mulla on kolmen vuoden päästä vauva? Se tuntuu nyt ihan absurdilta ajatukselta, jolle vaistomaisesti meinaa nauraa, mutta sitten ku miettii, ni ei se ole edes mahdotonta. Hyvin epätodennäköistä, mutta entä jos? Ja vaikkei vielä ihan kolmen vuoden, niin kuitenkin ennemmin kuin saan lukea mun kolmikymppiskirjeen. Ja kun mä olen 23, niin Tumpe on jo 25. KAKSKYTVIIS! Önh.

MELKO HURJAA KUULKAA. Tätä tarkoitin kiihtyvällä kierteellä.
Kohta alkaa se buumi, kun kaverit rupee naimistumaan ja sitten niitä lapsiakin alkaa hitaasti tai nopeasti pukkaamaan. Voi ihme. Minusta tuntuu, että vasta äsken vielä kuljin juniorilipulla junassa ja pelkästään jo lukio tuntui kaukaiselta tulevaisuudelta.

Ja nyt mä olenkin kaksikymmentä.

Ikä on niin suhteellinen käsite, että järki menee.

Jos vähän lepiä ottaa saaisin

En tiedä, onko kenelläkään edes aavistusta siitä, miten paljon yhdet kahden tunnin yksinäisyydessä vietetyt päikkärit voi mielenterveydellisesti tehdä?

Minulla ei ainakaan. Ollut aavistusta. Mutta jos jotain ymmärsin sunnuntaina niin ainakin sen, että lepoa ei sovi aliarvioida. En muista, mistä olisin vähään aikaan ollut yhtä kiitollinen, kuin siitä, että sain olla melkein koko sunnuntain yksin. Enkä muista sitäkään, millon viimeksi olisin ollut oikeasti yksin. Se oli aika kummallista. Kuulin jatkuvasti Lyylin ääniä nurkissa. Yksinäisyys ja lepääminen nostaa mieleen myös kummallisia ajatuksia ja tunteita.

Tarinahan oli siis se, että kävin lauantaina tuttavaperheen kyydissä Kotkassa katsomassa pientä mummiani ja istumassa yksillä viisikymppisillä. Paluumatka oli jo sunnuntaina aamupalan jälkeen. Yö vietettiin vanhusten ja pikkuveikan kaa sedän tyhjillään olevassa asunnossa. Nukuin tosi katkonaisesti, koska Lylle valitteli koko yön. Tai siltä se tuntui. Puol neljältä käytin sen ulkona. Taas. Palasin Jyväskylään yksin, koska suunnitelmissa oli tulla joka tapauksessa maanantain tentin jälkeen Kuopioon. Siispä pistin Lyllen porukoiden mukana jo edeltä Kuopioon. Ajattelin, että säästän itseäni vaivalta, ja kenties onnistuisin keskittymään astetta paremmin tenttiin lukemiseen ja esseen kirjottamiseen. Siis esseen, joka pitää palauttaa tänään ja joka on edelleen melko vaiheessa.

En ollut edes huomannut, miten väsynyt ja uupunut olin. Kun pääsin takaisin Kämpille, ajattelin ennen tenttiin lukemista helliä itseäni päikkäreillä, kun siihen kerrankin oli tilaisuus.

Mutta ei se oikeastaan mitään itsensä hellimistä ole, että saa joskus olla yksin levossa. Pitäisi pikemminkin olla päivänselvyys, että silloin tällöin soisi itselleen sellaisen mahdollisuuden. Jos niitä mahdollisuuksia on luontevasti vähän väliä, niin ei niiden merkitystä silloin tule luultavasti ajatelleeksi. Mutta jos niitä ei ole ollut moneen viikkoon, niin silloin sen alkaa jo huomata.

Tai en minä sitä oikeastaan edes huomannut, ennen kuin olin saanut olla yksin ja levätä ja makasin sängyllä ja mietin että ohhoh. Sen jälkeen vasta muistin, että tällasiakin hetkiä ylipäätään on.

Ja toisaalta hämmentävää muistaa taas sekin, että vaikka oon koko syksyn inissyt musertavasta yksinäisyydestäni, niin miten täydellisen eri asioita yksinäisyys ja yksin oleminen on.

Toisin sanoen: joko mun täytyy pitää paremmin huolta siitä, että käyn kotona useammin kuin kerran puolessatoista kuukaudessa (nyt siis eka kerta sitten syksyisen Jykälään lähdön) tai mä tarvitsen koirakummin. Jonkun, joka vois silloin tällöin ottaa Lyylin seurakseen vaikka vuorokaudeksi. Ja mä saisin levätä.

Yhtä kaikki, en edes osannut kuvitella että olisin näin paljon iloisempi ihan vaan siks, että oon täällä eikä mun taas hetkeen tarvi selvitä yksin. Tumppakin huomas äänen muutoksen puhelimessa, oon varmaan ollut melko masentavaa juttuseuraa jo jonkin aikaa. Ja Lyylillä se vasta onni on, kun iso perhe ja iso huudi. Nyt taas vähän aikaa.

Mut josko sit esseen kimppuun. Saa lähettää tsemppausaaltoja, että selvittäisin tämän kunnialla.

Heitteille jätetty

Oon kadottanut mun kalenterin. En ymmärrä, missä välissä ja miten, mutta jossain muualla se kuitenkin on kuin minulla. Huomasin asian eilen, kun tulin kääntymään Kämpillä. Ainakin keskiviikkona olen sitä vielä käsitellyt, mutta jostain syystä kapistus ei löytyny mun repusta enää.

Tänään metsästin kadonnutta. Kysyin ylimopiston kirjaston pojalta, oisko. Totesi, että olin jo sen päivän kolmas kalenterinkyselijä kahden tunnin sisällä. Kaikille oli joutunut tarjoomaan ei-oota. Kysyin myös pelottavan hiljaisen (muilla ei tainnut olla kuuden tunnin luentoperjantaita näin kivasti syysloman korvalla..) päärakennuksen vaksilta, jolla oli muhkeat kulmakarvat. Hänkin tarjosi ei-oota, mutta lisäksi tilalle myös uuden kalenterin, joka pyöri niiden kopissa. Oli se jonkinlainen lohtu sekin.

Ei sillä, että kalenteri olis mikään elintärkeä. Ei siellä mielestäni ollut mitään sellaista, mitä en voisi jostakin selvittää ja/tai mitä en muistaisi. Mutta silti. Heti iski omituinen rauhattomuus, kun ei olekaan enää objektia, johon turvata. Sellasta, missä asiat on varmasti järjestyksessä ja ylhäällä. Kaikki muu kun tuntuu niin kaoottiselta. Kännykätki hajoilee ja sinne menee sit kaikki viestit piuuuuuh ja mistäs sitä tietää, jos mun läppärikin yhtäkkiä päättäisi tehdä harakirin. Onhan tämä jo viides vuosi menossa.

Sitä paitsi tämä oli jo toinen käsittämättömällä tavalla kadottamani tavara tänä syksynä. Mun luottokynä löysi varmaan toivottavasti paremman omistajan, mutta opiskelijan kukkarolle vähän suolainen juttu hankkia uusi tilalle. Koska mikään muu malli ei oikein istu, mulla on tuohon kyseiseen malliin suhde jo ala-asteelta saakka.

Vaikka en minä usko, että mikään asia tapahtuu sattumalta. Ehkä mun kynä katos just siks, että se tuli jollekulle toiselle tositarpeeseen. Ehkä mun kalenteri häippäs protestiksi. Ehkä mun ajankäyttö on ollut huonoa? Tai priorisointi? Tiedä tuota.

Olen jälleen sekaisin päivistä, vaikken niinkään kalenterinpuutteen vuoksi, vaan ihan vaan siks, etten ole nähnyt mun Kämppistä sitten torstaiaamun mikä hämmentää, ja koska en matkusta tänään vaikka on perjantai. 

Mut huomenaamuna matkataan Lyllen kaa Kotkaan pistäytymään. Nään mun mummin, joka on jo pieneksi kutistunut, ja ehkä joudun näyttäytymään myös perhetutun viiskymppisillä. Saa nyt nähdä. Ainaki mummin. Ja isoveikan ja sen kauniimman puoliskon ja kauniimman puoliskon masun. Vaikkei se varmaan vielä oo kumma.

En pääse Kuopioon kuiteska sunnuntaina. Maanantaina on yksi tentti, tyhmästi vielä illemmalla. Vaikka olis myös esseekin kirjotettavana tiistaille, joten ehkä ihan hyvä, että joudun pysyttelemään täällä vielä. Lyllen aattelin kuiteski pistää porukoiden matkassa jo edeltä, niin saan ehkä paremman keskittymisrauhan. Mut SIT meen käymään kotona. Ekan kerran sitten tänne lähdön. Ja mulla on synttäritki. Ja nään Neekun! Siitä on kuulemma tullut entistä itsepäisempi. Se on kai se äitiyden ihme sellane.

Johtopäätös?

Johtopäätöshän on se, ettei asiat kovin huonosti voi olla, jos on koti, jossa on äiti, jolta saa marja- ja hillolähetyksen. Mustikoita, mansikoita, vattuja; ihan tuoreita omena-, mansikka- ja karviaiskanelihilloja sekä punaherukkamehua. Tai jos on iskä, joka kustantaa paluumatkalla viidenkybän ruokakassillisen kaupasta opiskelijan onnenpäiväksi.

Ei siis pitäis olla hirveesti aihetta urputtaa. Ja silti mun rukous on jatkuvasti, että jaksaisin tämän talven ja sietäisin sen musertavan yksinäisyyden joka koko ajan repii. On tyhmää, ettei voi vaan tyytyä tilanteeseen ja iloita siitä, kun sitten saa mahdollisuuden nähdä. Sen sijaan on muka parempi olla katkera siitä, kun ehtii olla liian vähän yhdessä, ja jäädä oikein rypemään omaan surkeuteen ja kaipuuseen. Tiedän, että tilanne on nyt tämä ja sen mukaan eletään. Mutta silti eroaminen ottaa aina pikkuisen syvemmältä kuin edellisellä kerralla. Mun silmiä väsyttää, kun sain tänään liian kovan itkukohtauksen.

Mutta eipä se oikein muu auta kuin porhaltaa eteenpäin. Saa tsemppiä, etten tulis kipeeks.

Se on se ku luonto tekee kuolemaa

Oon harrastanut viime viikkoina rukouskävelyjä sadetihkussa meidän lähiniemen niityllä. Siellä on lääniä ja maisemaa ja tilaa puhua. Tänään huomasin, että puissa ei oo enää kovin paljon lehtiä. Kohta on jo talvi.

Mulla oli onnen päivät, kun Tumpe oli viikonlopun mein kanssa. Syötiin tosi hyviä lettuja tyrnihillolla ja tosi hyvää kesäkurpitsauuniherkkua ja tosi hyvää gratiiniakin. Hämärään japanilaiseen teatteriesitykseen ei päästy, mutta näin kun Tumpe innostu ajamaan hullun kovaa Kämppiksen pyörällä.

Eilen oli paras maanantaiaamu pitkään aikaan, kun aamulenkkeiltiin Tumpe junalle. Ihan erilaista, kun ei joudu eroamaan jo sunnuntai-illaksi. Vaikka oli muutenkin hyvä päivä, näin molempia Maijuja ja join lukuisia teekupillisia ja Lylle sai höykyttää Lukaa. Kaks liian aikaista aamua ja liian pitkää opiskelupäivää alkaa kuiteski jo tuntua.

Mulla on jatkuvasti päällä sellainen epämääräisen surullinen olo tästä kuviosta. Siis siitä, että ollaan Tumpen kanssa eri kaupungeissa ja siitä, ettei sille oo näkyvissä loppua. Haaveilen yhteisestä kodista ja yhteisistä aamuista. Tiiän, et kyl tää tästä, mutta ku riipii.

On syksy eikä mulla oo kunnollista syystakkia. Päivät pyörii luentojen ja Lyylin lenkitysten ympärillä. Tuntuu, ettei oikeestaan muuta juuri tapahdu. Äsken söin sentään tosi valkosipulista ja basilikaista tomaattikeittoa, ja se ainakin tapahtui, koska kurkussa tuntui. Ja huomenna meen kattoo nykysirkusesityksen, joka on varpilla ihan tosi siisti. Sekin tapahtuu. Viikonloppuna pääsen taas vaihtamaan maisemaa ja vielä autokyydillä. Tapahtuu.