Johtopäätöshän on se, ettei asiat kovin huonosti voi olla, jos on koti, jossa on äiti, jolta saa marja- ja hillolähetyksen. Mustikoita, mansikoita, vattuja; ihan tuoreita omena-, mansikka- ja karviaiskanelihilloja sekä punaherukkamehua. Tai jos on iskä, joka kustantaa paluumatkalla viidenkybän ruokakassillisen kaupasta opiskelijan onnenpäiväksi.
Ei siis pitäis olla hirveesti aihetta urputtaa. Ja silti mun rukous on jatkuvasti, että jaksaisin tämän talven ja sietäisin sen musertavan yksinäisyyden joka koko ajan repii. On tyhmää, ettei voi vaan tyytyä tilanteeseen ja iloita siitä, kun sitten saa mahdollisuuden nähdä. Sen sijaan on muka parempi olla katkera siitä, kun ehtii olla liian vähän yhdessä, ja jäädä oikein rypemään omaan surkeuteen ja kaipuuseen. Tiedän, että tilanne on nyt tämä ja sen mukaan eletään. Mutta silti eroaminen ottaa aina pikkuisen syvemmältä kuin edellisellä kerralla. Mun silmiä väsyttää, kun sain tänään liian kovan itkukohtauksen.
Mutta eipä se oikein muu auta kuin porhaltaa eteenpäin. Saa tsemppiä, etten tulis kipeeks.
2 kommenttia:
Siskomurunen, voithan sä mennä opiskelemaan Helsinkiin. <3
Helsinkiin sieltä. Sitten voittekin mennä kätevästi naimisiin.
Minä täällä taas pitkästä aikaa
Lähetä kommentti