Itkeähän voi siis aina

Viime yönä en seikkaillut kuumesaarilla, vaan vietin ihan pimeän yön. Aamulla heräsin ilman särkyä ja jomotusta ja sen pahempaa pöhnää ja Lyyli nukku mun sängyn alla mytyssä olevan räsymaton päällä ja olin vaan et huaaaah. Lämpö oli laskenut lähemmäs normaalia ja niinku mun kuumeet yleensä kehittyyy (vaikkei se oksennusepisodi kyllä todellakaan kuulunut mun normaaliin kuumeiluun), tänään olen saanut nauttia pienestä nuhaisuudesta. Mutta pikkuvikoja. Sentään jaksan liikkua ihan normaalisti. Ei tarvi levätä joka seitsemännen askeleen jälkeen.

Äipälle iski tänään vapaapäivän kunniaksi shoppailuhullutus. Se piti mulle muotinäytöksen. Nyt se keittelee tyrnihilloa tyrninvärisessä paidassa, mut iskän se haki juna-asemalta uudessa tunikassa, jossa lukee varmaan neljä kertaa FunkyFreshFashionParis. Heh. Pienellä, mut kuitenki.

Lueskelin eilen koirafoorumeita ja oon entistäkin hämmentyneempi. Mitä enemmän luen, sitä enemmän sekaisin menen. En edes ollut tajunnut, että koiraihmisten joukossa vallitsee tällainen PeVi-namitäti-vastakkainasettelu. Eipä sekään tietenkään kaikkia koske, mutta en olekaan piireissä, niin en tiedä miten siellä asiat on. Äippä on sitä mieltä että mitä mä turhia stressaan, mutta se ei ymmärrä että pian olen taas rajoitetussa neliömäärässä käytännössä kahdestaan 13-kilon paketin kanssa. Kyllä silloin rupee vähän stressittämään, jos ei asiat suju. Alan epäillä, että nää koirajutut on kyllä hillittömän mystisiä. Kovin moni on kovasti tietävinään, miten asiat on, mutta mistä sen taas koskaan tietää, koska ei ne koirat kuitenkaan vielä osaa puhua? Toiset vannoo positiivisen vahvistamisen nimeen, toiset johtajuuden ja laumahierarkian nimeen, toiset kieltämisen ja toiset huomioimattomuuden. Ota näistä sitten selvää. Ja sitten varoitellaan, että kaikella kyllä voi koiran saada pilalle, jos tekee väärin. Mutta kun tahtois tehdä oikein?? Mutta kun tietääkö kukaan edes miten ON oikein???? Ja sitten on niin erilaisia koiranomistajiakin, toisaalta sellasia lässynläähemmottelijatätejäoipikkufifi ja toisaalta sellasia superaggrejakoiratyyppejä tyyliin pidänysaatanasekoiraskurissatailähteehenki.

No, se siitä. Ja ei asiat oikeasti katastrofaalisesti ole. Ei mun itseluottamus ihan täydellisesti hukassa ole. Tiedän, että oon mä sentään jotain osannu Lyllelle opettaa. Se ei oo täydellisen holtiton ja kuuntelee kyllä, vaikkei tarpeeks hyvin kaikissa tilanteissa. Mut sit ku tulee tätejä selittämään että älä pelottele sitä koiraa tuon enempää ja se on epävarma ja foorumeilla taas sanotaan ties mitä juttuja ja tutut taas sanoo jotain muuta ni yäääääh.

Sanoin jo kerran että se siitä, eikä se sitten kuitenkaan. No nyt se siitä oikeesti. 

Oon laulanut tänään vanhoja iskelmiä ihan onnessani. Olisi mahtavaa kun olis hyvä bändi joka vaan soittas ja siihen vois vaan laulaa päälle ja se olis kivaa ja ehkä oppisin joskus laulamaan ylä-ääniäkin kunnolla. Lauloin myös lastenlauluja ja herkistyin Hottentotti-laululle. Se oli jotenkin niin koskettavan urhoollinen tarina. Musta tuntuu, että oon jotenkin vähän sekaisin kuumeesta vielä. Myös kaikki rakkauslässynläälaulut saa silmät kostumaan, varsinkin jos sijoitan ne mielessäni hääympäristöön. Voi luoja. Sit herkistyin vielä ABC+perhelehden jutuillekki, vaikka neki on kyl yleensä superlässynlää, mutta kuumeesta huolimatta musta on tainnu tulla muutenki jotenki herkkä. Sellasta se tyttöystävyys ja kasvattajuus kai sitten saa aikaan.

Paljon lässynläätä tänään, mä huomaan. Onneks pääsen saunaan.

Kersantti kuume

En tiedä, mistä oon saanu pöpön, mutta eilen ihmettelin miks on niin huono olo ja aattelin sen johtuvan siitä, etten ole syönyt kunnolla ja yritin väsätä ruokaa mutta sitten ryhdyinkin oksentelemaan. Kahdeksan erillistä vessaansyöksymiskertaa illan aikana. Minä inhoon oksentamista niiiiiiin paljon. Varsinkin kun ei ole edes mitään oksennettavaa, kun kaikki on jo tullu ulos. Ja se maistuu niin hiton pahalta. Vaikka jokaisen kerran jälkeen olikin hetkellisesti parempi olo, niin eikun vaan kohta taas seuraavaa kierrosta. Vesikään ei pysyny sisällä.

Luojan kiitos yöllä rauhottu ykäily. Sen sijaan oli tosi mystistä nähdä kuumehouruisia unia. Se oli vähän niinku sellanen peli. Heräilin aina välillä ja mun ruumis oli kokonaisuudessaan pelikenttä, ja mun piti liikkua tosi varovasti ettei tuu paha olo ja kun joka jäseneen särki. Keskustelin jokaisesta liikahduksesta komentokeskuksen kanssa, mutta oikeesti mun tarkotus oli saada räjäytettyä kaikki osat yks kerrallaan että lopulta vapautuisin vaaralliselta saarelta, joka siis oli mun keho. Tai jotain. Yöllä se tuntu tosi loogiselta, kamppailu kuumetta vastaan. Mutta oli se vähän hämärää. Aamulla olin voittanut.

Tämä päivä onkin mennyt koomatessa. En tiedä, miten korkeella kuume on käynyt, mutta ainakin 38,9 ja se on minulle aika paljon. Kuumottaa mutta samaan aikaan paleltaa. Ei voi liikkua kuin superhitaasti kun alkaa huippaamaan ja uuvuttamaan. Aamulla käytin koirat naapurintalon ympäri, mutta sekin oli järkyttävä koitos, jonka jälkeen mun piti levätä ennen ruuan antamista niille.

Minut tuntien tämä vois kyllä johtua ihan vaan kouluunpalaamisstressistä tai koirastressistä tai Jykäläänpalaamisstressistä tai ehkä kaikista yhtä aikaa.

Voisin vaan maata sohvalla. Mitä oon tänään aika paljon tehnytkin.
En ees muista, millon oon viimeks ollut näin kipeä.

Kesän viiminen matka

Oon istunut epämukavan nihkeästi takapenkin keskipaikalla autossa yötä vasten matkalla kotiin ja miettinyt, miten surullista on olla niin kaukana rakkaimmasta ihmisestä. Oon ollut peittyneenä tyrnipuskan pölyyn, joskin puskat ovat tätä nykyä ennemminkin puita ja niin korkeita, ettei marjoja yletä poimimaan ilman tikkaita. Tänään ne tuotiin mökiltä, joten huomenna kenties jatkan poimintayritystä. Joka on toimintana muuten superhidasta. Mutta tyrnit on hienoja. Ja niin on puolukatkin. Niitä on mökin rinteet täynnä, ja keräsin niitäkin. Nautin laiturilla ja riippukeinussa kenties tämän kesän viimisestä hellepäivästä. Uin 19-asteisessa vedessä Lyylin kanssa ja se oli raikasta. Oon myös istunut pitkästä aikaa kahvilla ystävien kanssa ja katsonut kevyesti palellen satamassa ilotulitusta. Oon silitellyt Lyyliä ja miettinyt, että on se kaikesta huolimatta ihan ihana. Oon kuunnellut puiston penkillä viereisen terassin livemusiikkia ja puhunut samalla puhelimeen Halausukon kanssa pimenevässä illassa. Oon kuullut superyllättävän uutisen. Oon pitkittänyt suihkuun menoa. Oon käynyt pitkästä aikaa kalliissa elokuvassa, jossa piti vielä pitää ärsyttäviä kolmedeelaseja silmälasien päällä, mutta kyllä vaan oli kapteeni Ameriikan superkilpi niin viihdyttävää katsottavaa hyvässä seurassa, ettei hinta haitannut sit kuitenkaan. Oon maistanut raakavuohenmaitoa ja ollut superväsynyt Linnanmäen kupeessa. Oon etsinyt Kansalliskirjastoa ja viimein löytänyt sen. Oon osannut pidättäytyä turhasta shoppailusta. Oon miettinyt, et tarvin kunnon hupparin vanhan risan tilalle ja kunnon kengät. Oon syönyt perheen ja lisukkeiden kanssa hienossa Pohjois-aasialaisessa ravintolassa, jossa oli kuulemma Suomen Masterchefistä joku savolainen häiskä. Oon koeajanut Halausukon teekannun ja kommentoinut lähes kaikki mahdolliset epäkohdat tavoilleni uskollisena. Antakaa anteeksi siitä. Mutta onnellinen oon myös ollut, kovasti.

Arkistot avautuvat, perheenlisäyspohdintaa itsereflektiolla perjantailta 27.toukokuuta:

Luulen, että Lyyli on lähetetty mulle ennen kaikkea kasvattavassa tarkoituksessa. Mussa on paljon muokattavaa. Ehkä tää on hyvin pitkälti koitos, jossa mun täytyy osoittaa, että kykenen kasvattamaan toisen kasvaen samalla itse. Että kykenen muuttumaan ja mukautumaan. Vaikka en minä oikeastaan edes tiedä, kykenenkö.

Koen koiranomistajana suurta vajavaisuutta ja kykenemättömyyttä, välillä itkuun asti, mutta nyt se on alkanu ihan vähän taas hellittää. Ehkä sen takia, että oon havainnut koiranäkemyksiä olevan niin laidasta laitaan, täydellisen päinvastaisiakin, että onko tämä nyt ihme jos itse on vähän (paljon) hukassa. Toivon, että löydettäis Lyllen kanssa joskus täydellinen kemiataso, jossa vallitsis esteetön yhteisymmärrys. Että meistä tulis joskus oikeesti parhaat ystävät, eikä me koettais toisiamme rasitteina. Se olis mahtia.

Maamme Pääkaupunkiin

Minun Halausukko muutti Maamme Pääkaupunkiin. Nyt se on siellä ja minä en. Paitsi keskiviikko-torstai-yön oon, kun vanhukset menee kuuntelemaan sitä yhtä isoa tenoria, vai baritoniko se on nykyään, sitä Domingoa joka hengaili sillon joskus Pavarottin kanssa, junou. Niin niin niin sitten minä menen myös mukaan ja kierrän Helsinkiä ja käyn katsomassa, miten siistiksi Tumppa on saanut ensimmäisen oman keittiönsä ja ehkä ostan jotain kivaa jos löydän tai käyn joissakin kiinnostavissa näyttelyissä kun kerrankin olen siellä missä kulttuuri pitkälti tapahtuu, ja ehkä ostan itselleni jotain kivaa paitsi taisin sanoa senkin jo, ja vanhukset hellittelee hotellissa mutta minä olen isoveljellä yötä ja niin taitaa olla isoisosiskokin kun sekin tulee ja rennointa on se, että matkustan pitkästä aikaa ihan vaan itsekseni, eli ilman Lyyliä, joten saan mennä niin vapaasti kuin huvittaa eikä tarvi miettiä, onko Lyylillä tylsää tai onko se pissiny Pautsin matolle.

Niin.

Se on kivaa. Nään Halausukkoa ja se alottaa koulunsa ja kaikkea tapahtuu. Oi voi.

Syksy alkaa olla niin lähellä, että se tuntuu hurjalta. Eilen olisin halunnut jo nukkumaan, mutta piti valvoa kursseille ilmottautumisen takia. Halusin sen heti pois alta, kun tuli mahdolliseksi. Mulla tuntuu olevan enemmän suomen kieltä kuin kirjallisuutta, ja se on vähän masentavaa. Enkä vieläkään tiedä mitä kandeis opiskella. Mutta just nyt ei huvita välittää. Pthyi!

Sanoinko jo, että Halausukko muutti? Ja sillä alkaa koulu? Ja se muutti? Ja se lopetti työt kun sillä nyt alkaa koulu? Ja se sai ensimmäisen oman teekannun sen ensimmäiseen omaan Kämppään joka on Maamme Pääkaupungissa jonne se muutti ja jossa minä en ole vaikka se eilen leipoi piirakkaa ekana iltana omassa Kämpässä mutta minä en ollu sitä syömässä ja se on vähän väärin ja minun Halausukko on kaukana ja se tarvis verhot ikkunaan ja se on kaukana.

Otanpa hernekeittoa, jota oon muhittanut aika pitkään tuossa liedellä.

Väsyneet jalat ja mustikkakieli Pohjois-Karjalasta

Lauantaina kierrettiin Patvinsuon Suomunkierto, 15 kilometriä. Tosin kilometrit oli hillittömän pitkiä, uskon vakaasti sen olleen ainakin 20 kilsaa oikeesti. Varsinkin viiminen puol kilometriä oli niin valheellinen että uskomatonta.

Reitillä oli varmaan kilometrikaupalla hienoja hiekkarantoja. Kierros kiertää koko Suomunjärven ja polku kulkee yli puolet pituudestaan ihan veden äärellä. Jos olis ollut paikan päällä joskus vähän keskemmällä kesää, olis voinu uskaltautua uimaankin.

Maasto oli lähinnä valoisaa kangasmetsää. Mäntyjä oli paljon ja ne oli hienoja. Oli tosi rauhoittavaa mennä pitkin hyväkuntoista, pehmeää polkua ja ympärillä kohosi vain ohuita, hiljaisia mäntyjä.

Mustikoita oli hullun paljon. Superruokaa (lål) varvikot täynnä. Valokuvasin vain jälkipuoliskon reitistä, koska alun keräilin mustikoita. Pysähtelin turkkipurkin kanssa aika-ajoin ja sain sen aika nopeasti täyteen. Meidän matkanteko oli sopivan verkkaista.

Taukopaikalla Nera päätti ottaa jo lepiä.

Majotuttiin Hattusaaressa ja meidän mökki oli oikea lukaali. Muita ei ollu vapaana. Samaan huusholliin olis mahtunu nukkumaan reippaasti yli kymmenen henkeä. Yhdessä viikonlopussa ei hirveästi ehdi nauttimaan terassista ja takasta ja grillistä ja omasta hiekkarannasta ja soutuveneestä ja polkupyöristä ja lastenkiikuista, mutta iskä innostu paikasta sen verran, että saa nähdä millon palataan huudeille isommalla sakilla.

Lukaalimme ranta. En käyny uimassa.

Sunnuntaina kierrettiin Kolilla 3,5 kilsan pitunen kierros. Maisemat avautui reitin loppupuolella, kun noustiin Pikku-Kolille, Paha-Kolille, Akka-Kolille ja Ukko-Kolille, jossa oli keskiaikaista jousimusiikkia soittava nainen ja paljon turisteja.

Lukaalin veneen testausta. Lyyli pääs mukaan koeajolle.

Akka-Kolilla

Luonnossa on kiva olla rauhassa, varsinkin jos säät suosii. Meitä suosi. 

Minua alko myös kovasti kiinnostaa lähteä kunnon vaellukselle Lappiin, johon kuuluis yöpymistä teltassa tai kodassa. Haluaisin joskus olla kunnolla fyysisesti erämaassa.

Vaikka melko erämaata toikin oli, vaikkei henkinytkään samanlaista pohjoista karuutta mitä Lapin tunturit. Ajeltiin sellasten pikkukylien läpi, joista en ollu koskaa kuullutkaan, ja pelkästään majapaikkasaareen pääseminen oli useita kilometrejä pitkien hiekkateiden takana. En ehkä haluis varsinaisesti asua kuitenkaan ihan noin superkuusessa.

Mutta kyllä Suomesta ainakin lääniä löytyy, ei hyvänen aika.

Sadeonni

Kaks päivää oli harmaata ja kosteaa, ennen ku heräsin taas aurinkoon.
Eilen satoi ihan koko päivän. Tasaista kohinaa jatkuvasti, ei edes sellasta pyrskähtelevää. Minusta tuntui, että se sade jotenkin eristää koko muusta maailmasta ja talon ympärillä on ikään kuin sellanen suojakenttä, jonka läpi ei pääse mikään.
Koko päivän sateessa on kivaa se, että ulkona kävellään kumppareissa ja kunnon takissa, jossa on kunnon huppu. Eikä vastaantulijoita juurikaan ole, kun pissittää koiria. Tykkään mun kumppareista, ne on oivalliset.
Olin myös rohkea ja avasin pitkästä aikaa yliopiston sähköpostin, opetussuunnitelman ja kurssitarjonnan. Ahdistus aaltoili moneen otteeseen erikokoisina aaltoina, mutta rauhoittui myös välillä. Nyt tiedän taas ainakin yhden syksyn eteenpäin. Silti mulla on jatkuvasti epävarmuus.
Minnamus menee opiskelemaan puutarhuriks, mikä on minusta mielettömän parasta. Se sanoi lukeneensa jostain, että puutarhurit on maailman onnellisimpia ihmisiä. Voin uskoakin sen.
Oon katsellut viime päivinä nauhoittamiani elokuvia, jotka on jääneet digiboksiin lojumaan. Siellä on ollut joitain tosi hyviä tähän mennessä, niinku vaikka L.A.Confidential tai Paljastavat merkinnät. Eilen katoin the Wrestlerin, jonka ohjaajan leffoja on myös esim Black Swan ja Unelmien sielunmessu. Se leffa oli lähes sanoinkuvaamattoman masentava ja riipivä. Otti sydämestä katsoa, kun päähenkilö oli vaan niin hukassa. Tuli tosi apea mieli.



Arkistot avautuvat, matkahuomioita sunnuntailta 8.5.11:

Tamponeja huolettoman tytön repun ulkotaskussa.

Jököttävä mopsi kaksi penkkiriviä edempänä.

Hihnan likaamat sormet.

Hirvittävä pissihätä - jos avaisi farkkujen napin?

Possunkorvan jälkilemu, sukkahiki, räkälaatta nenässä.

Allerginen nainen, joka ei uskalla liikahtaa.

Keski-Suomen sydäntäsärkevät järvet.

Lyylin satunnaiset valkoiset karvat.

Melkein tyhjä vaunu. Illaksi taittuva aurinko.

Pendolinon humina, natina, kiskon vaihtumisesta syntyvä jyrinä.

On äitienpäivä ja minä olen matkalla kotiin.

Tänään matkustan Kolin suunnalle vaeltamaan kolmen keski-ikäisen miehen ja kahden koiran kanssa. Kai siinä on tyyliä?

Tula tullalla

Vietin viime perjantain käytännössä kokonaan keittiössä. Koirat oli möksällä yötä. Aamupalan jälkeen aloin leipoa.
Leivoin mustikkavadelmapiirakkaa ja kanttarellipiirakkaa.
Leivoin kunnonkokoisen pullataikinan. Siitä tein myöhemmin tavallisia, joskin hyvin pieniä kierrepullia, marjapitkon, lettipitkon, marja- ja voisilmäpullia.
Ruuaksi tein kermaista kanttarellikastiketta parsa- ja kukkakaalin kanssa nautittuna.
Tumppa sanoi, että tuoksuin vielä seuraavanakin päivänä pullalta.

huono kuva, mutta oikeasti tämä ei ollut palanut, ja nuo mustat möhkäleet on vadelmia.

menossa mukana myös oliiveja ranskalaiselta torilta.

Ehkä mulla on joku tarve leikkiä emäntää. Tai osoittaa, että musta on siihen. Vaikka ei musta vielä oikein ole, pullanvääntö ei suju rutiinilla. Mutta joskus vielä handlaan täydellisen pullataikinan ja pyöräytän voiset kanelipullat alta aikayksikön! (en näköjään muistanu ottaa kuvaa kierrepullista tähän yhteyteen, mut ens kerralla sit)
Ja ainakin jotain on tapahtunut, sillä osaan käyttää jo omaa fiilistä ja päätä sen sijaan, että tuijottaisin tärisevin käsin niska kyyryssä reseptiä. Olen vapautunut suhteessa ruoka-aineisiin.

Miten saada punnukset tasan

Luin taannoin Kangalassa ollessani ensimmäisen Vuorisen kirjan ikinä, ihan vaan siks kun lupasin joskus Tumpalle. Se tykkää sen tuotoksista. Itse kirja oli melko hirvittävä, tuskastuttava ja rivo ja ärsyttäväkin välillä, vaikka sinne olikin upotettu (päälleliimatun oloisia) hyviä triviaalitietoja.

Mutta.
Siellä oli yks sitaatti, jonka luultavasti muistan tosta kirjasta vielä senkin jälkeen, kun kaiken muun oon unohtanut. Se oli Juice Leskiseltä. "Ei ole väliä, onko ihminen ylipainoinen vai alipainoinen, kunhan on tasapainoinen." Jotain tonne päin.

Tasapaino on jotain, jota kaipaan. Syvästi. Oon miettinyt sitä toistuvasti. Jo ennen tuota kirjaa, mutta myös sen jälkeen. Se tulee minun ajatuksiin leijumaan tyrkylle, mutta se on sumuinen ja sen takia tavoittamaton.

Haluan saada mun mielen järjestykseen. Haluan olla tasapainossa itseni kanssa ja tasapainossa Jumalan kanssa ja sen jälkeen tasapainossa suhteessa maailmaan.

Kyllästyttää ja riipii olla ailahteleva. Musta tuntuu, että oon tullut vuosi vuodelta vaan herkemmäksi. Kyllästyttää ottaa asiat niin vahvasti tunteisiin ja olla jatkuvasti purskahtamaisillaan itkuun ilman sen maailmaa kaatavampaa syytä. Luulis, että kun lähestyy kahtakymmentä pitäs jo oppia pikkuhiljaa ottamaan asiat fiksummin.

Kyllästyttää, että niin pienet asiat horjuttaa minun hataraa tasapainoa. Eikä se ole niille millään tavalla edes vaikeaa.

Ahdistus on palannut mun seuralaiseksi. En kaipais sellasta aveccia. Tai onhan se aina läsnä vaihtelevasti, mutta viime päivinä sen osallisuus on ollut hallitsevampi. Ei siihen ole ymmärtääkseni edes mitään suurta syytä, vaan lähinnä ehkä kaiken "pienen" kasautuma. Kaikenlaiset ajatukset tulevaisuudesta, tästä syksystä, elämisestä yleensä, kyvyttömyydestä ja vajavaisuudesta koiranomistajana, laiskuudesta, saamattomuudesta, rahasta, ja ties mistä muusta jota en jaksa yrittää määritellä. Ne pyörii ja matelee ja rimpuilee ja viivyttelee ja syöpyy mun mielessä ja yrittää saada mut unohtamaan, että elämässä kannattais aina pyrkiä hymyilemään maksasta asti.

Painon kanssa mulla ei ole koskaan ollut ahdistavaa kriisiä. Sen sijaan tuntuu, että koko pienen ikäni olen kärsinyt kriisiä tasapainosta - siitä, että se on useammin hukassa kuin minussa.

Sipuloita onko noita

Paluu vielä viime viikkoon, kun nyt sain kuvatkin koneelle. Muutama fiilis siis sipulitalkoopäivästä, olkka hyve:

Rennosti lihaton pumpuli

Äippä haki mut sunnuntaina myöhäiseltä junalta, istui mun kanssa keittiössä syöden turkkijoguraa ja möksän mustikoita ja sanoi hymyillen, että ompa kiva kun saatiin sinut taas tänne meidän luo. Kysyin että ai mitä tekemään, ai siivoomaanko.

Ei vaan voi ottaa myönteisiä kommentteja sellaisenaan, oon just tällanen.

Mutta tuskinpa äippää ainakaan harmittaa imuroitu alakerta, siisti keittiö, vaihdetut käsipyyhkeet, kuivumassa olevat pyykit, uunijuurekset ja punaherukkapiirakka. Heh.

Tykkään puuhata, jos se tulee luonnostaan, mutta usein tietoisuus siitä, että joku juttu pitäis tehdä, syö innon ja energian ryhtyä toimeen. Oon mä siinä kuitenkin jo vähän kehittynyt. En edes ahdistu enää leipomisestakaan samoin ku joskus aiemmin. Koen kyseisen ahdistumattomuuden suurena kehityksenä.

Tajusin tänään, että mulla on vähän niinku reseptikirjan alku. Siis vihko, jonne oon koonnut huomaamattani ohjeita, useita kokeiltuja ja muutamia kokeilemattomia. Eikö se oo jo jonkunlainen aika vakava aikuisuuden merkki?
Huomioikaa toki vahva sarkasmin löyhkä, mutta tossa on kyllä salaa totuudensiemenkin. Mun omassa päänsisäisessä maailmassa menin ikään kuin seuraavalle portaalle Itsenäisenä Naisena, koska hei: eka oma reseptikirja, joka on myös käytössä. Onhan se jo jotain.

Kangalan viikko oli muuukava. Lylle oli oma satunnaisen kauheahko itsensä, mutta tuntui rikkovan viimeisetkin ohuet jäät ja vähän sulattavan jo sydämiäkin. Ehkä asiaa auttaa se, että kyseisessä suvussa on vaikeampiakin tapauksia, niin Lyylille jää ikään kuin ihan kohtuullisen hyvä valokeila. Ainahan kaikki riippuu vertailukohdasta.

Minäkin tunsin ekaa kertaa kunnolla, että mähän kuulun melkein jo kalustoon. Tai että mut otetaan vastaan jo ihan sellasena. Mun läsnäolo ei oo mitenkään maailmaamullistavaa, koska se on jo melko normaalia, ja siten en aiheuta hirveästi ylimääräisiä ongelmia Tumpan porukoiden arkeen. Tykkään siitä, kun muhun ei suhtauduta ongelmana. Ja tykkään siitä, miten ihanan välinpitämättömän kyseenalaistamatta mun ruokavalioon suhtaudutaan Kangalassa. Siitä ei tehdä numeroa, vaan se hiljaisesti hyväksytään ja annetaan mun elää sen kanssa. Oon nimittäin lopen kyllästynyt tyhmiin kasvissyöjäheittoihin ja idioottimaisiin makkaraläppiin, tai siihen että lihattomuus saa ihmisten pasmat sekaisin ja sormen keskelle suuta: "Mut mitäs me nyt sulle oikein syötetään?"

Jos lihattomuus aiheuttaa ongelman, kannattaisi mun mielestä tarkastella melko kriittisesti omaa syömistä, koska mitä luultavammin se on tossa tilanteessa melkoisen rajoittuneen yksipuolista. Tai sellasena se ainakin mulle näyttäytyy, jos ateriaa ei pystytä rakentamaan ilman lihaa pääruokana. Maailma on pullollaan vaikka mitä muuta. Ei yhden puuttumisen pitäis horjuttaa koko systeemiä.

Se siitä paasaamisesta. Tarkoitin vain kertoa, että on rentouttavaa, kun ei aina suhtauduta erityistapauksena (niinkun nyt veget muka on, useaan paikkaan pitäis ilmoittaa erityisruokavaliosta jnejne. onneks asiat on toki paljon muuttunut mun neljän ja puolen vuoden lihattomuuden aikana).


Ihan vaan tällaisena mihinkään liittymättömänä heittona pitää kertoa, että luin Natascha Kampuschin kirjan, koska kirjankerhontädit oli lähettäny sen äipälle. Siis sen tytön, joka oli vankina 8 ja puol vuotta kellarissa. Ei varmaan tarvi sanoa, että oli aika ahdistava lukukokemus, koska ei sitä vaan kykene käsittämään, millasta se on ollu. Yritin miettiä, millanen musta olis tullu, jos mua olis vuosikausia orjuutettu, nöyryytetty, alistettu, aivopesty, hakattu ja piesty, pidetty nälässä ja ties mitä.
Mut ei vaan pysty. Eikä voi ymmärtää.
On niin helppoa unohtaa, miten mätä maailma on, kun itse elää niin vaivatonta elämää. Oikeeta hävettävän upottavaa pumpulia tuntuu välillä melkein olevan. Mut sit välillä aina muistaa.

Punainen tupa ja sipulimaa

Oon ollut jotenkin hyvin perinteisten asioiden äärellä. Niinku vaikka pulla, lehmä, sipulinippu ja halonhakkuu. Kuulostaako hyvältä vai hyvältä?

Halusin leipoa pitkästä aikaa pullia. Tumpan mielestä niiden piti olla korvapuusteja. Haettiin tarvittava maito suoraan tilalta ja maistoin sitä ja se oli vaan niin hyvää, en tajua miksei sitä voida myydä sellaisenaan kaupassa. Moikattiin myös Lyylin kanssa niitä lehmiä, joilta se maito oli tullut. Ne tuli vaan möllöttämään aidan viereen. Lyylistä lehmät oli varsin epäilyttäviä, etenkin jos ne ravisti korvia tai ylipäätään liikkui. Lannan aito haju iski sieraimiin.

Pullataikina oli kohonnut melkein pöydälle saakka, kun kiersin Treen kirppareita. En ehtinyt kovinkaan moneen ennen kuin Tumppa tuli töistä, mutta ei se haitannut. Löysin farkut ja shortsit. Levykaupasta ostin puuttuvan Coldplayn halvalla ja uuden Fleet Foxesin vähän kalliimmalla. Mutta se oli oiva hankinta, sen levyn musiikki kutkuttaa mun mielihyväsynapseja melkein transsiin saakka. Oon niin onnellinen kun maailmassa on hyvää musiikkia.

Ennen Kangalaan paluuta käytiin tsekkaamassa uus smoothie-mesta, koska Mirde oli käskenyt Tumppaa viemään mut sinne treffeille. Paikka oli pieni ja valkoinen ja omistajalla oli syvät hymykuopat ja muotipoikahattu ja tossumaiset kengät, joissa näkyi varpaan paikat. Otettiin mukaan marjasmoothie ja vihersmoothie, johon oli kuulemma lisätty spiruliinaa potkuksi. Kokemus oli ihan jännittävä. Takaisin on menemistä.

Pullatkin onnistui ihan mukiinmenevästi, mitä nyt Tumppa oli fiksoitunut vähä turhan isoihin puusteihin, mutta annettakoon se poikaluonnolle anteeksi. Se pullista ja lehmistä, just nyt minua kiinnostaa enemmän eilinen kun pääsin viimeinkin olemaan yleishyödyllinen apu.

Ajettiin aamupäivästä Tumpan pikkuveljen kanssa näiden isovanhempien möksälle. Niillä on ihan oikeesti punainen tupa ja perunamaa. Laittaisin kuvia, jos osaisin käsitellä niitä macilla. Kivointa oli, kun Lyyli sai juoksennella vapaana ulkona koko päivän ilman huolta siitä, että se yllättää jonkun ihmisen tai koiran. Vaikka kävi se muutamia kertoja rätkyttämässä pusikoissa, joko kissaa tai mielikuvitusystävää.

Meillä oli suuri SipulitKuivamaan-missio. Kasvimaalla kasvoi monenmoista ja kauempana oli ihanan paljon mustaherukkapuskia, mutta nyt keruuvuorossa oli sibublat. Nosto oli kivaa ja helppoa, sen jälkeinen siistiminen jakkaralla istuen vähän raskaampaa ja paljonpaljon hitaampaa, mutta parempi osa mulla oli kuin Tompalla, joka joutui niputtamaan sipulit ja kiristelemään naruja. Siinä vaiheessa kun ehdittiin varsien leikkaamiseen isoilla saksilla, oli Tumppakin jo tullut ja hoiti homman. Mä ripustelin valmiit niput naruille kuivumaan saunan eteen. Mulla oli koko päivän multaa naamassa ja käsissä ja kynsien alla ja housut vasta pöllyssä olikin ja jalat oli mustat koko päivän avojalkaisuudesta, mutta olin yhtä kaikki superonnellinen. Lyylikin tais olla. Se sinkos sipulia pitkin nurtsia kuin moukaria. Ja tais kyllä pojatkin aika tyytyväisiä olla, kun ne sai erittää miesenergiaa ja hakata halkoja ilman paitaa. Halkojen hakkuun katsominen on muuten aika hypnoottista.

Sanoinko jo, että näillä on suloisimmat isovanhemmat, jotka oon tavannut? Niillä on ikäeroa jonkin verran, mutta ei se tunnu mitään merkkaavan. Vaari on jo yheksänkymmenen paremmalla puolella kai, mutta se ei kyllä ulospäin näy. Mieli on terävä ja liikkuminen tavallista vanhusliikkumista. Lisäksi sillä on tosi muodikkaat silmälasit ja ältsin kolee nenä, Tumpasta tulee sen perusteella komea vaari. Mummi taas on sutjakka ja sydämellinen ja ihan Jumalan nainen. Mun sydän läpättää, kun ne lukee uskollisesti ruokarukouksen ennen jokaista ateriaa ja miten mummi saattaa ihan tavanomaisen normaalisti puheensa lomassa heittää ilmoille rukouksen tyyliin voi rakas taivaan isä siunaa näitä lapsia ja ole niiden kanssa kaikessa. Ja miten se on aidosti kiitollinen sen lapsenlapsista ja niiden avusta. Ja olihan se nyt hirmu sulosta, miten henkeen ja vereen mummi näiden mummi oli: kalakeittoa ja plättyjä ruuaks, kahvilla totta kai voileipäkakut ja kermakakut ja tiikerikakut ja muut asiaankuuluvat mummi-tarjottavat.

Mut kaikkein suloisinta on se, että ne on niin avoimesti rakastuneita. Ne on ollut yhdessä jo reilu viiskyt vuotta varmaan. Se on ihan hitosti. Voin vaan kuvitella miten paljon ne on tehny töitä suhteensa eteen, koska ei se rakkaus ihan itsestään säily tuoreena vuosikymmeniä, jos henkilöt ei oo ite siihen sitoutuneena.

E: "On kuulkaa minulle siunaantunut kaikkein paras mies, mitä voi olla."
T: "On niitä parempiakin."
E: "No ei ole minulle, kyllä sinä se oot ihan kaikkein paras."

Muistan, että aloin melkein itkeä ovensuussa näiden mummin jutuille jo vuos sitten kun käytiin melko tuoreena parina näyttäytymässä matkalla Pori Jazzeihin. Sama toistu nyt, kun niiden mummi niin vilpittömästi ja pyytämättä rukoili kaikkea hyvää meidän rakkaudelle. Ei ihmiset vaan tee niin epäitsekkäitä tai noloja juttuja. Ei ne tee. Paitsi jotkut helmet. Ja se on aika rikasta.

Yhtä kaikki, eilen oli hyvä päivä. Olin onnellinen. Olin kiitollinen. Mietin, että minäkin tahdon olla kaikkein paras Tumpalle. Ja mietin myös sipuleita hiplatessa miten mahtia olis kasvattaa omaa ruokaa. Luulen, että se olis kaikessa käytännön yksinkertaisuudessaan (niinku nyt sipuleiden maasta nosteleminen voi olla) tosi palkitsevaa. Enkä pääse yli sellasesta naiivista hattarakuvitelmasta, miten kiva olis saada käyttömaito parilta omalta lehmältä ja käyttömunat muutamalta omalta kanalta. Ja yrtit puutarhasta ja muut pupunruuat kasvimaalta.

Mut ei sen tuvan väristä niin väliä.

Kellä kulta, sillä onni

Oon ollut ja oon superisti onnellinen. En aina tiedosta sitä, mutta viime aikoina oon todella huomannut sen. Ehkä kyse on vähän siitäkin, että uskallan nykyään varauksettomammin olla onnellinen kuin ennen. Joskus oli vaikeaa antaa itselleen lupa siihen, kuvitteli että edessä olevat koetukset ei anna tilaa onnellisuudelle. Sekin on vaan valhetta, mutta en uskaltanut uskoa sitä silloin.

Maijut tuli kylään kahdestaan ja yhtä aikaa. Siitä on ehkä ikuisuus, kun on viimeks oltu kolmisin meillä. Varmaan siks, että ollaan nykyään hajautuneempia maantieteellisesti. Ja ehkä senkin takia että Maijuilla on niin hullun paljon ihmisiä, joiden kanssa olla ja toisaalta minulla taas Halausukko.

On ollut rentoa. On juteltu ja oltu. Oon tehnyt liian pippurista sipulikikhernemöhnää ja vähän liian sitkeähköjä lettuja. Yöperhonen on jämähtänyt mun jäätelöön ja jättänyt selkäkarvansa siihen.  On nukuttu ahtautuneena mun ex-huoneeseen ja mökin aittaan siskonpedille, jossa oli pyllyn kohdalla oivaisa reikä. On katottu superhuono ja hidas kauhuleffa ja muutama iki-ihku Disney-rainakin. On mietitty millasen sukunimen mulle ja Tumpelle yhdistäis ja onko jotain minua ärsyttävää tapaa, jonka Tumpe olis meidän seurustellessa lopettanut. En keksinyt yhtään. Toisaalta on puhuttu myös siitä, miten haastavaa on olla se kuka on ja nauttia siitä, ja toisaalta taas siitä, mitä ihmeen järkeä kaikessa on.
Mutta on siinä. Ihan hitosti. Koska on Jumala joka on Rakkaus.

Tumpe lähti perjantaina töistä ennätysaikasin ja tuli mun luo ekan kerran kolmeen viikkoon. Olin aika onnellinen. On nautittu tikkupullasta ja kärsitty ennätyskatkonaisesta yöstä mökillä, kiitos viiden koiran. (Tiedostin jotenkin ekan kerran, että meillä on perhepiirissä yhtä monta koiraa kuin porukoilla lapsia ja että neljä niistä on seropeja.) On kateltu astioita ja oon yrittäny vakuutella Tumpelle, miten hyvältä tummat niukat farkut näyttää. Oon kysyny Tumpelta, halveksiiko se mua kun en oo töissä. Oon laulanut sille rakkauslauluja, niinku Kellä kulta sillä onni tai Minä olen muistanut. On syöty söpössä kahvilassa puoliks vuohenjuustokasvispiiras ja mutakakku, juotu jääteetä ja luettu toisillemme eroottisfeministisiä runoja ääneen nurkkapöydässä. Oon saanut lukemattomia suudelmia kaulaan. Rakastan kaulasuudelmia. Ne järisyttää.

Eilen katottiin elokuva seitsemästä kuolemansynnistä ja ajettiin iltamyöhällä Kuopparista Jykälän kautta Kangalaan. Lylle oli koko matkan superhiljaa ja kiltisti. Jykälässä se oli innoissaan kotihuudeilla ja minä salapoliisiloin taas, milloin kämppis oli käynyt Kämpillä. Mua rupes nukuttamaan autossa ennemmin, vaikken edes ajanut. Illan pimettyä Tumpe kertoi omituisia uniaan ja minä kysyi, millon se päätti haluavansa, että mä oon sen tyttö.

Nyt datailen pitkästä aikaa ja mietin, mitä teen koko viikon täällä kun Tumpe on töissä. Ainakin jännittävästi alkoi, kun pelti rytisi heti aamulla pihatiellä. Onneks en ollut osallisena.
Mut niin. Ehkä suunnitelmissa on Treen kirpparikierros, jota en ole vielä koskaan tehnyt, ja kenties pääsen nostamaan sipuleitakin. Saa nähä. Tai ehkä istun vaan pihalla ja katselen miten ruoho kasvaa.