Oon istunut epämukavan nihkeästi takapenkin keskipaikalla autossa yötä vasten matkalla kotiin ja miettinyt, miten
surullista on olla niin kaukana rakkaimmasta ihmisestä. Oon ollut peittyneenä tyrnipuskan pölyyn, joskin puskat ovat tätä nykyä ennemminkin puita ja niin korkeita, ettei marjoja yletä poimimaan ilman tikkaita. Tänään ne tuotiin mökiltä, joten huomenna kenties jatkan poimintayritystä. Joka on toimintana muuten superhidasta. Mutta
tyrnit on hienoja. Ja niin on puolukatkin. Niitä on mökin rinteet täynnä, ja keräsin niitäkin. Nautin laiturilla ja riippukeinussa kenties tämän kesän viimisestä hellepäivästä. Uin 19-asteisessa vedessä Lyylin kanssa ja se oli raikasta. Oon myös istunut pitkästä aikaa kahvilla ystävien kanssa ja katsonut kevyesti palellen satamassa ilotulitusta. Oon silitellyt Lyyliä ja miettinyt, että on se kaikesta huolimatta ihan ihana. Oon kuunnellut puiston penkillä viereisen terassin livemusiikkia ja puhunut samalla puhelimeen Halausukon kanssa pimenevässä illassa.
Oon kuullut superyllättävän uutisen. Oon pitkittänyt suihkuun menoa. Oon käynyt pitkästä aikaa kalliissa elokuvassa, jossa piti vielä pitää ärsyttäviä kolmedeelaseja silmälasien päällä, mutta kyllä vaan oli kapteeni Ameriikan superkilpi niin viihdyttävää katsottavaa hyvässä seurassa, ettei hinta haitannut sit kuitenkaan. Oon maistanut raakavuohenmaitoa ja ollut superväsynyt Linnanmäen kupeessa. Oon etsinyt Kansalliskirjastoa ja viimein löytänyt sen.
Oon osannut pidättäytyä turhasta shoppailusta. Oon miettinyt, et tarvin kunnon hupparin vanhan risan tilalle ja kunnon kengät. Oon syönyt perheen ja lisukkeiden kanssa hienossa Pohjois-aasialaisessa ravintolassa, jossa oli kuulemma Suomen Masterchefistä joku savolainen häiskä. Oon koeajanut Halausukon teekannun ja kommentoinut lähes kaikki mahdolliset epäkohdat tavoilleni uskollisena.
Antakaa anteeksi siitä. Mutta onnellinen oon myös ollut, kovasti.
Arkistot avautuvat, perheenlisäyspohdintaa itsereflektiolla perjantailta 27.toukokuuta:
Luulen, että Lyyli on lähetetty mulle ennen kaikkea kasvattavassa tarkoituksessa. Mussa on paljon muokattavaa. Ehkä tää on hyvin pitkälti koitos, jossa mun täytyy osoittaa, että kykenen kasvattamaan toisen kasvaen samalla itse. Että kykenen muuttumaan ja mukautumaan. Vaikka en minä oikeastaan edes tiedä, kykenenkö.
Koen koiranomistajana suurta vajavaisuutta ja kykenemättömyyttä, välillä itkuun asti, mutta nyt se on alkanu ihan vähän taas hellittää. Ehkä sen takia, että oon havainnut koiranäkemyksiä olevan niin laidasta laitaan, täydellisen päinvastaisiakin, että onko tämä nyt ihme jos itse on vähän
(paljon) hukassa. Toivon, että löydettäis Lyllen kanssa joskus täydellinen kemiataso, jossa vallitsis
esteetön yhteisymmärrys. Että meistä tulis joskus oikeesti parhaat ystävät, eikä me koettais toisiamme rasitteina. Se olis mahtia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti