Rennosti lihaton pumpuli

Äippä haki mut sunnuntaina myöhäiseltä junalta, istui mun kanssa keittiössä syöden turkkijoguraa ja möksän mustikoita ja sanoi hymyillen, että ompa kiva kun saatiin sinut taas tänne meidän luo. Kysyin että ai mitä tekemään, ai siivoomaanko.

Ei vaan voi ottaa myönteisiä kommentteja sellaisenaan, oon just tällanen.

Mutta tuskinpa äippää ainakaan harmittaa imuroitu alakerta, siisti keittiö, vaihdetut käsipyyhkeet, kuivumassa olevat pyykit, uunijuurekset ja punaherukkapiirakka. Heh.

Tykkään puuhata, jos se tulee luonnostaan, mutta usein tietoisuus siitä, että joku juttu pitäis tehdä, syö innon ja energian ryhtyä toimeen. Oon mä siinä kuitenkin jo vähän kehittynyt. En edes ahdistu enää leipomisestakaan samoin ku joskus aiemmin. Koen kyseisen ahdistumattomuuden suurena kehityksenä.

Tajusin tänään, että mulla on vähän niinku reseptikirjan alku. Siis vihko, jonne oon koonnut huomaamattani ohjeita, useita kokeiltuja ja muutamia kokeilemattomia. Eikö se oo jo jonkunlainen aika vakava aikuisuuden merkki?
Huomioikaa toki vahva sarkasmin löyhkä, mutta tossa on kyllä salaa totuudensiemenkin. Mun omassa päänsisäisessä maailmassa menin ikään kuin seuraavalle portaalle Itsenäisenä Naisena, koska hei: eka oma reseptikirja, joka on myös käytössä. Onhan se jo jotain.

Kangalan viikko oli muuukava. Lylle oli oma satunnaisen kauheahko itsensä, mutta tuntui rikkovan viimeisetkin ohuet jäät ja vähän sulattavan jo sydämiäkin. Ehkä asiaa auttaa se, että kyseisessä suvussa on vaikeampiakin tapauksia, niin Lyylille jää ikään kuin ihan kohtuullisen hyvä valokeila. Ainahan kaikki riippuu vertailukohdasta.

Minäkin tunsin ekaa kertaa kunnolla, että mähän kuulun melkein jo kalustoon. Tai että mut otetaan vastaan jo ihan sellasena. Mun läsnäolo ei oo mitenkään maailmaamullistavaa, koska se on jo melko normaalia, ja siten en aiheuta hirveästi ylimääräisiä ongelmia Tumpan porukoiden arkeen. Tykkään siitä, kun muhun ei suhtauduta ongelmana. Ja tykkään siitä, miten ihanan välinpitämättömän kyseenalaistamatta mun ruokavalioon suhtaudutaan Kangalassa. Siitä ei tehdä numeroa, vaan se hiljaisesti hyväksytään ja annetaan mun elää sen kanssa. Oon nimittäin lopen kyllästynyt tyhmiin kasvissyöjäheittoihin ja idioottimaisiin makkaraläppiin, tai siihen että lihattomuus saa ihmisten pasmat sekaisin ja sormen keskelle suuta: "Mut mitäs me nyt sulle oikein syötetään?"

Jos lihattomuus aiheuttaa ongelman, kannattaisi mun mielestä tarkastella melko kriittisesti omaa syömistä, koska mitä luultavammin se on tossa tilanteessa melkoisen rajoittuneen yksipuolista. Tai sellasena se ainakin mulle näyttäytyy, jos ateriaa ei pystytä rakentamaan ilman lihaa pääruokana. Maailma on pullollaan vaikka mitä muuta. Ei yhden puuttumisen pitäis horjuttaa koko systeemiä.

Se siitä paasaamisesta. Tarkoitin vain kertoa, että on rentouttavaa, kun ei aina suhtauduta erityistapauksena (niinkun nyt veget muka on, useaan paikkaan pitäis ilmoittaa erityisruokavaliosta jnejne. onneks asiat on toki paljon muuttunut mun neljän ja puolen vuoden lihattomuuden aikana).


Ihan vaan tällaisena mihinkään liittymättömänä heittona pitää kertoa, että luin Natascha Kampuschin kirjan, koska kirjankerhontädit oli lähettäny sen äipälle. Siis sen tytön, joka oli vankina 8 ja puol vuotta kellarissa. Ei varmaan tarvi sanoa, että oli aika ahdistava lukukokemus, koska ei sitä vaan kykene käsittämään, millasta se on ollu. Yritin miettiä, millanen musta olis tullu, jos mua olis vuosikausia orjuutettu, nöyryytetty, alistettu, aivopesty, hakattu ja piesty, pidetty nälässä ja ties mitä.
Mut ei vaan pysty. Eikä voi ymmärtää.
On niin helppoa unohtaa, miten mätä maailma on, kun itse elää niin vaivatonta elämää. Oikeeta hävettävän upottavaa pumpulia tuntuu välillä melkein olevan. Mut sit välillä aina muistaa.