Joulu tuli ja meni. Tykkään joulusta ja oli yllättävän kivuton sellainen (en sairastunut kuumeeseen niinkuin monina vuosina on käynyt, en ollut superahdistunut, ei tullut hirvittäviä riitoja jnejne), mutta silti se oli jotenkin aika huomaamaton.
Houset sain katottua just ennen aattoa. Pari päivää oon ollut koukuttunut Zumaan, tosin lievästi. Tänään luin koko päivän kirjoja. Nukutin vauvat mun syliin ja luin. Oon paininut niiden kanssa mun sormilla ja rapistellut niille karkkipapereita. On hauska tarkkailla, miten ne alkaa vähitellen tajuta asioita. Cosmo kaivautui mun jalkojen väliin ja kapusi mun taivutetun pohkeen päälle. Lyyli tuli herättyään perässä tuhdilla olemuksellaan ja litisti veljeään. Ne maistelee toistensa suita ja tassuja ja korvia. Ne nukkuu päällekkäin ja erillään ja näkee unia niin että tassut nykii ja reidet värähtelee. Ne tarkkailee ja imee sormia hampaattomalla suulla. Ne heiluttaa häntää ja hyökkäilee niin, että peräpään tasapaino pettää.
Oon istunut jo kahdesti vessassa itkemässä muutaman päivän sisällä. Ekan kerran siksi, koska tajusin miten itsekäs ja ikävä olen ollut, toisen kerran siksi, kun luin kirjaa, jossa päähenkilö kuolee leukemiaan. En muista, millon viimeks oon itkenyt niin paljon kirjan parissa. Musta tuntuu, että oon ruvennu vaan vanhemmiten herkistymään entisestään. Itkin kyllä aika paljon myös sillon, kun joskus nuorempana luin kirjan, jossa päähenkilön pikkuveli sairastu leukemiaan. Jos syy onkin siinä leukemiassa. Ja kuolemassa.
Toisessa kirjassa, jonka sain tänään loppuun, puhuttiin unessa olemisesta, heräämisestä ja tietoisuudesta. Siinä oli paljon fiksuja pointteja ja mielenkiintoisia näkemyksiä esim negatiivisten tunteiden käsittelemisestä ja ylipäätään siitä, mihin tässä todellisuudessa keskittyy.
Jatkuvasti oletetaan, että pitäis miettiä ja suunnitella hirmu pitkälle, vuosien päähän. Tietää, mitä haluaa sillon ja sillon, mitä aikoo tehdä ja mitä olla sillon ja sillon saavuttaakseen sitä ja sitä.
Eikö oo paljon oleellisempaa, miten elää tämän hetken ja tämän päivän?
"Mutta monet teistä eivät halua nähdä todellisuutta. Ette halua ajatella kuolemaa. Ihmiset eivät elä, useimmat teistä eivät elä. Te vain pidätte ruumista hengissä. Ei se ole elämää."- Anthony de Mello: Havahtuminen
2 kommenttia:
Se joka suositteli mulle sitä kirjaa missä tyyppi kuolee leukemiaan, sanoi että se on tosi itkettävä ja että itki paljon sitä lukiessa. Mutta mä vähän tirautin vaan kerran, enkä edes muista missä kohdassa.
Minä ajattelin että tuskin itken, kun se alku tuntu vähän sellaselta että jootääonjonähty, mutta yllätyksiä tapahtuu. Ehkä se on vaan tää joulunajan herkkyys. snif.
Lähetä kommentti