Ukkosella ei tekeydytä edes naiiviksi

Minulla oli vajaa lapsuus.
En koskaan tehnyt ite viiliä.

Siispä laajensin tänään elämänkokemustani ja sekoitin hiukan viiliä ja täysmaitoa ja nyt jännityksellä odotan mitä tapahtuu.
En tosin tiedä kumpi tulee halvemmaks: ostaa viili viilinä vai valmistaa sitä juuresta ja maidosta, kaikki kuitenkin maksaa.
Palaan asiaan kunhan olen nauttinut tekeytyneestä viilistä. Netissä luki ettei viili tekeydy jos ukkostaa. Kaikkea sitä oppii kun opiskelee yliopistossa.

Oikeastaan olisi ihan hyvä olla jo nukkumassa. Jossain vaiheessa iltaa mua oikeesti väsyttikin. Oon ollut pitkään hereillä, kiitos viikon ainoan kahdeksan aamuni. Vaikka itse asiassa oli melko raikas fiilis olla niin aikasin ylhäällä. On se erilaista pyöräillä kahdeksalta kuin kahdeltatoista.

Tänään siirryttiin runoista proosaan, luennoitiin feministisestä kirjallisuudentutkimuksesta ja Aleksis Kivestä. Eri luennoilla tosin.

Mä kuitenkin palasin runoihin. Ennen Varustamoa pyörähdin kirjaston poistomyynnissä ja sieltä löytyi muutamalla eurolla helmiä matkaan, joista kolme neljästä on runokirjoja. Sit kävin vielä lainaamassakin runokirjoja kun kiinnostuin mun analyysirunoilijan tuotannosta.

Vietin iltahetken lattialla. Poltin kynttilää, söin appelsiinia ja luin random-ostoa Sointu Sallista, jonka runot olivat kaikessa naiiviudessaan itkettävän sympaattisia ja suloisia ja just nappeja siihen hetkeen.

Ihminen

niin lähellä,

että voit

häntä helposti haavoittaa;

niin lähellä,

että voit

häntä hellästi myös hoitaa.

Nyt kun on joku, jota rakastaa erityisellä tavalla, tää saa ihan uuden ulottuvuuden.

Onni on hiljainen
ja arkinen.
Usein sen huomaa
vasta sitten,
kun se jo meni.

Oon kyllä tiedostanut mun arjen onnellisuuden jo pitkän aikaa eikä se vieläkään lakkaa hämmästyttämästä minua. Mun ongelmat on sitä luokkaa, että mitä söisin iltapalaksi tai missä viettäisin mun viikonlopun, kun on mahdollisuus seilata kolmen (tai jopa neljän) paikkakunnan väliä. En ole vieläkään päättänyt, missä olen huomenna. Ehkä se selviää omalla painollaan.

Täytymisten ja muistamisten, 
menemisten ja tekemisten
paineessa muistan:
Ollakin on teonsana.
- Minun arvoni ei ole vain siinä,
että teen,
vaan jo siinä,
että olen.

Siinä niille, jotka on väsyneitä.

Kaikki aiemmin kokemani

on ollut valmistusta

kohtaamaan tämä ihminen,

tekemään tämä tehtävä

tänään, tässä.

Jos osaiskin keskittyä kohtaamisiinsa sellaisella intensiteetillä.

Ja kun kerran vauhtiin päästiin, niin vielä:

Tehtävä, sinulle annettu,
että sen tekisit.
Päivä, sinulle annettu,
että sen eläisit.
Ihmiset, sinulle annetut,
että heitä rakastaisit.
Armo, sinulle annettu,
että jaksaisit alkaa
taas alusta uudestaan.

Suloista.
Koska tämä menee jo niin överiksi, niin vielä vähän ronskimpaakin lempeä:

Ei mikään ole niin hyvä

kuin sinun kätesi,

kun se liikkuu ihoani pitkin.

Se on niin hellä ja hiljainen,

kuitenkin tosi,

että se kutsuu minutkin elämään.

Kun se piirtää ääriviivojani,

tiedän olevani tässä.

Uskon, että elän.

Hihi, minulle tuli ihan oikeasti hyvä mieli näitä lukiessa. Ne oli jotekin niin häpeilemättömän naiiveja ja vailla turhia pyrkimyksiä olla korkeaa runoutta.

Onkohan minun viili aamulla jo tekeytynyt! (miten mainio ilmaus sitä paitsi)

[--]

Sinä vanha ja käytössä kulunut

olet niin rakkaaksi käynyt.

Minulla on ikävä Toumon poskea. Se on hyvin lämmin poski.


Sitaatit: Sointu Sallinen - Ikävä on mennyt (1988); Sydämessä haikeuden kolo (1990)