Pakkaspäivän (nostalginen) lämpö

Voi elämän kevät!
Ulkona on niin jumalattoman kaunis päivä että minun sydän pakahtuu.
Aina just tällasina kuulaina pakkaspäivinä, kun on ihan pilvetön sininen taivas ja aurinko paistaa talojen kattoihin ja kengät narskuu lumessa ja Neekku kirmaa lumikökköjen perässä ja on pakkasta muttei silti oo kylmä, on ihan pakko hymyillä ja olla onnellinen. Sillon tajuaa että talvi on kaunis ja Suomi on kaunis ja on ihanaa hengittää.

Ala-asteen urheilukentällä pojat pelas sunnuntailätkää. Sivummalla törötti vuorautunut isoveli, joka vahti jäällä koikkeroivia pikkusiskojaan, joilla oli kypärät päässä. Yks poika seuras jääkiekkomaila kädessä koko matkan kun minä ja Neekku kierrettiin kentän reunustaa. Se ei huomannu, että kiekko tuli sille.

Minä en enää muista, mitä tein aina talvisunnuntaisin kun olin vielä lapsi. Varmaan seikkailin ulkona, kavereiden pihoilla ja lumipenkoissa, ja sain lunta talvikenkiin, jotka oli aina rumia. Niistä en tykänny koskaan.
En enää muista, millasta oli leikkiä pakkasessa monta tuntia tarvimatta miettiä ajankulkua ja tulla jossain vaiheessa kotiin ja äiti oli tehny ruuan valmiiks ja minun nenä oli ihan punanen ja varpaat kohmeessa.

Tajusin tänään, että koirissa ja lapsissa on jotain samaa. Ne jättää samanlaisia jälkiä penkkoihin, kun ne hyppää sinne, tekee pienen kierroksen ja könyää lumisena takas jalkakäytävälle. Erona se, että lasten jäljiltä penkkoihin jää harvemmin jätöksiä.


Tänään yllätin itseni. Havahduin neljä minuuttia ennen kellon soittoa, mutta päätin kuitenkin odottaa siihen saakka. Kellon soidessa heräsin uudestaan, nousin ekalla soitolla ja kaivoin laatikosta kolme arkkia tyhjää paperia. Sit vuorauduin peittoon ja ryhdyin unisena ja silmätluomet vielä turpeina kirjottamaan.

Lupasin Mirelle, että alan kirjottaa sen kanssa aamusivuja. Tarkottaa siis, että heti ku herää kirjottaa kolme arkkia täyteen, ei väliä mitä kirjottaa, kunhan kirjottaa. Mirde rupes taas käymään läpi sellasta luovuusopasta ja toi on yks tehtävä siitä. Olen siis hengessä mukana. Onnistun aina suostumaan sen hullutuksiin ilman edes sen kummempia ylipuhumisia.

Kirjottamiseen pöhnäsenä meni melkein puol tuntia ja mua väsytti senkin jälkeen tosi paljon, vaikka kuvittelin että olisin jo siihen mennessä heränny. Kahdeksan tuntia ei näköjään ollu riittävästi. Vastustin silti halua ryhtyä uudestaan nukkumaan ja lähdin ottamaan päivän D-vitamiiniannoksen.

Oon tietyssä mielessä ylpee itsestäni. Eikös se oo ihan sallittua? 8)

En muista, minkä ajan päästä noi aamusivut saa sit lukea, mutta ei ainakaan heti. Enkä kyllä ehkä haluiskaan, koska sinne saattoi eksyä jotain pelottavan tökeröä ja noloa juttua.
Nää luovuuden purkaukset on niin raskaita, HAH!

Voisin taas vaihteeks valittaa tässä koulujutuista, mutta ei huvita, kun se on niin rasittavaa ja tyhmää ja teen sitä niin paljon muutenkin.
Sen sijaan voisin kertoa, että minä saatan olla hitaasti mutta (melko) varmasti lämpeämässä. Se on omituista, koska pohjimmiltani olen oikeasti melko kylmä ja torjuva ihminen. Joidenkin mielestä saattaa kuulostaa hassulta, mutta uskokaa, olen minä, se on totuus. Syvällä sisimmässäni en oo hirmu ihmisrakas.
Ja sen takia tää havahtuminen mahdolliseen lämpeämiseen on tosi kummallinen. Mutta kai niitä ihmeitäkin voi sit oikeesti tapahtua.
Mä vaan nyt satun olemaan ihan tajuttoman hidas ja vieläpä pelokas.


Ja taustalla soi tänään: Wilco


PS: Olen näköjään saanut huomaamattani uuden lukijan! Ihan mahtia ja tackar!