En kyllä rehellisesti sanottuna osaa yhtään tietää, mitä tästä tulee vai tuleeko yhtään mitään. Totta kai on luonnollista että ekat päivät on sekopäisiä, koska pitää totuttautua kaikkeen uuteen: uus ympäristö, uudet hajut, ihmisettömyys, koirattomuus, rappukäytävän äänet ja kolahdukset, vastaantulijat, hissi, jnejnejnejnejne. Enkä mä koskaan kuvittellutkaan että olis helppoa.
Silti menin kaks päivää kyllä ihan tunteiden vuoristorataa, voi ihme. Ihan ku olis ollu joku hormoonien tappelu. Välillä olin ihan depressio ja pillitin ja olin että mitä oon oikein kuvitellu ja tätäkö mä haluan muka, ja välistä taas sit että kyllä tästä vielä hyvää tulee, minähän selvitän tämän jutun. Vaikea tietää, mikä johtuu ympäristön vaihdoksesta ja siitä, ettei Lyllerö oo vielä kotiutunut, ja mikä johtuu ihan vaan sen persoonasta.
Tänään en oo kuitenkaan ollut vielä kertaakaan epätoivoinen tai itkuinen. Vaikka sain nauttia ajoittaisesta ulinakonsertista suihkussa käydessä. Toi on niin äänekäs. Ja liittyvä, seuraa mua uskollisesti keittiön ja huoneen väliä eikä malta kovin hevillä käydä nukkumaan, jos kesken kaiken siirrynkin. Sinänsä ei ihme, koska se tykkäs porukoillakin olla aina seurassa ja oli ihan eri tavalla levoton ku Cosmo. Huolestuttaa vaan, että mitä tästä tulee sit kun sen pitää jäädä yksin. Et jos se jää vaan räkyttämään ja valittamaan eikä tajua nukkua ja puuhata omia.
Vaikka ei siinä auta muu, kun ottaa asiat sellaisinaan. Ja odottaa. Kaikkeen menee aikansa. Asioihin tottuu, koirakin. Ainakin toivoa sopii. Ja ei tää pelkästään oo mun käsissä.
Hurjinta ja hämmentävintä tässä on se, että ollaan kaikesta keinoemoajasta huolimatta melko vieraita toisillemme. Kestää aikaa, että löytyy yhteinen sävel. Enkä enää edes muista, millasta tarkalleen oli sillon, kun haettiin Neekku. Vaikka se oliki ihan eri tilanne, koska oli isompi talo ja muitaki ihmisiä eikä sen takia täydellisesti verrattavissa, mutta siitä huolimatta. En muista enää miten mikäkin asia hoitu tai miten ne suju et osaisin verrata tähän haukkuloon.
Melkosta menoa siis. Eilen sain yhden kouluhommankin tehtyä, ja josko tänään saisin valmiiksi toisen rästihomman. Oon kyllä yks saamattomimmista ihmisistä mitä on nähty, mutta ehkä mun vahvuudet on muualla.
Toivottavasti toi vähän osais irrottautua kun Kämppis tulee takas tänään kotopuolesta. Jos se tajuis, että muitakin ihmisiä on, eikä niistä ihan koko ajan tarvis ees välittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti