Sydämen asioita

http://www.hs.fi/kuvat/iso_webkuva/1135256775799.jpeg

Olin ensimmäistä kertaa pihalla paljain jaloin. Oli aurinkoaurinkoaurinko. Neekun turkki kiiltävä ja tulikuuma valossa.

Meidän talon ohi käveli tyttö ja poika. Ensin kuului vain äänekästä puhetta, tarkkasin orapihlaja-aidan läpi jalkoja selvittääkseni onko niillä koiraa messissä. Ei ollu. Silti tarkkailin Neekkua, ettei se pingo tielle jostain syystä häiriköimään.

Katoin ohikulkijoita vasta, kun ne oli jo menny ohi. Tajusin, että tunsin ne. Ja tajusin myös, että niiden äänekäs puhu oli tyrehtynyt meidän talon kohdalla. Ehkei ne osannu puhua enää.

Se tyttö oli ala-asteen lopulla jonkun aikaa mun hyvä ystävä. Paitsi että se tykkäs riidellä mun kaa ihan vaan riitelemisen ilosta; sen takia, että sanoin vastaan enkä antanut periksi. Se sanoi niin itsekin. Se ei koskaan alentunut olemaan se, joka ensimmäisenä rupes hieromaan sovintoa. Se oli ylpeä.

Se poika oli se, jolle luokan muut pojat nauro jostain yhteisestä sanomattomasta sopimuksesta yläasteen ekana päivänä. Istuin sen vieressä lähestulkoon koko yläasteen, lukuun ottamatta ehkä ihan alkua ja loppua. Se ei yleensä muistanu, millon se oli viimeks pessy hampaat, vaikka me yritettiin valistaa sitä. Sillä oli kova arvosteluvietti, vielä kovempi kuin minulla. Jossain vaiheessa huomasin, että musta olikin tullut tyynnyttelijä, kun muut arvosteli toisia kilpaa. 

On vaikea tietää, miten suhtautua ihmisiin, joiden kanssa on joskus viettänyt paljon aikaa, mutta joita on jossain vaiheessa vaan lakannut moikkaamasta. Eikä se hankaluus oo vaan yksipuolista.

En tiedä, huomasko ne mua pihakeinussa tai Neekkua makaamassa mun vieressä ja kattomassa niiden kävelyä.

Maalailin pitkään vaihtoehtoisia skenaarioita. Olisin voinu huutaa moi, ne ois saattanu pysähtyä ja ihmetellä mistä ääni tulee, tai sit ne ois voinu suoraan tervehtiä jos ne huomas mun olevan pihalla, ne ois saattanu kävellä pihaan juttelemaan, Neekku olis noussu ja menny niitä vastaan sopuisasti, korvat vähän luimussa ja häntä kevyesti heiluen..

Mutta mä katsoin vasta niiden selkiä.

Eikä mulla ole tarpeeksi intressejä lämmitellä vanhoja suhteita, jotka ei ole enää osa mun elämää, ja jotka tuntui lähinnä kuluttavilta.

Eilen yritin lukea, mutta Kirde evakuoitui taas meille lukemaan. Yksin on paljon rauhallisempaa. Puolet päivästä pidinkin sitten kulttuuripäivää: tuin Kuvakukkoa ja kävin katsomassa kaks leffaa putkeen. Ensimmäinen oli Miyazakin Prinsessa Mononoke vuodelta 1997, siinä oli kirouksen saanut poika ja susityttö, jotka yritti pelastaa Peurajumalan metsää ihmisten ahneudelta. Eeppistä.

http://thecia.com.au/reviews/p/images/princess-mononoke-9.jpg

Nää häiskät oli hyvin sympaattisia.

Toinen oli The Cove, joka kertoi delfiinien teurastuksesta ja siitä miljoonabisneksestä, jonka Flipper aikoinaan sysäsi liikkeelle. Polttopisteessä oli Japanin Taijin kaupunki, mistä delfiinit myydään delfinaarioihin ympäri maailman ja jäljelle jääneet pistetään lihoiksi ja myydään esim. valaanlihana, vaikka delfiininliha on käytännössä myrkyllistä sen elohopeapitoisuuden vuoksi.

 http://spoutingoff.files.wordpress.com/2009/02/5snap_dolphin20.jpg

Ah, mäkin niin tahdon sukeltaa veressä.

http://www.deeper-blue.org/Blog-DeeperBlue/public/120_THE_COVE.jpg 

Mutta eipähän siinä, tiesin jo että maailma on paha ja järjetön paikka. Tolle miehelle delfiinit oli sydämenasia, koska se oli itse ollut aloittamassa niiden suosion rakentamista. Miyazakille tärkeää on luonnon hyvinvointi, mikä toistuukin teemana sen monissa leffoissa. Taannoisessa Aavikon kukassa sille naiselle taas sydämenasia oli naisten ympärileikkauksen kieltäminen, koska se oli itse sen uhri. Jollekulle sydämenasia on Afrikan aliravitut lapset. Toiselle taas sikaloissa kärsivät siat. Paljon vääryyttä, mutta ei yks ihminen kykene kaikkeen keskittymään.

En tiiä, mikä mun sydämenasia vois olla ja mistä sellanen vois tulla.

Mutta edelleenkin oon tyytyväinen, että rupesin vegeilemään. Ensi kuussa kolme ja puoli vuotta. Eikä kaduta.

Leffaputken jälkeen otin itseäni niskasta ja menin isoisosiskon miehen tutkintokeikalle Henkkaan. Ensin tunti Mars Voltan covereita naissolistilla, sitten tunti bändiä, jossa Terppa soitti skittaa. Sen bändin laulaja oli muita jäseniä selvästi vanhempi mies, jolla oli kovin ällöttävät liikkeet. En lämmenny. 

Vaikka hyvinhän kaikki toki soitti, en sitä kiistä. Basistien sormet viuhu vaan ku mitkäki, se oli siistiä. Sisin hohtaa vaan erityyppiselle musalle. 

Onneks oli korvatulpat.

Alotin myös pyöräilykauden, koska piti päästä yöllä jotenkin kotiin. Oli vähän hurjaa, kun ulkona oli yllättävän pimeää eikä ollut katuvaloja (miks ei?) ja mun pyörän lamput menee aina rikki. Sellasta ei siis ollu. En tavannut ketään paitsi yhden koiranulkoiluttujan, joka pelästy mua, ehkä sen mielikuvitus laukkasi. Lamppu olis ihan jees.

Nyt riittää tämä, taidan mennä suihkuun.

..tuhlaamaan muuten sitä kallisarvoista puhdasta vettä, jota meillä suomalaisilla kyllä riittää, mutta joillakuilla ei, vaikka se on ihmisen elinehto. Ja me läträtään siinä, jotkut päivittäin. Ah, ironia!