Addiktielämä

Viidentenä minun addiktiot.

Välillä tuntuu, että minä rakennun addiktioista. Ne voi hetkellisesti täyttää ajatukset, jollon ei tarvi ajatella mitään muuta. Ne antaa tekemistä. Ne antaa tyydytystä (voiko endorfiinistä puhua tässä yhteydessä? varmaankin). Ne rakentaa minun persoonaa ja minäkuvaa, muokaa musta sellasen mitä olen (vaikkei ne nyt mitään maailman persoonallisimpia olekaan). Ja pitää kasassakin jossain määrin, suhteellisen järjissäni.

Riippuvuus sanana yleensä kyllä kalskahtaa pahalta, joten siksi toi edellä lukeva saattaa kuulostaa omituiselta. Yleensä ensimmäiset riippuvuudet, mitkä ihmisille tulee mieleen, on alkoholi-, tupakka-, huume-, lääke- taitaitai suklaariippuvuus varmaan. No, mulla ei oo mitään noista. Ei edes suklaa! Viime aikoina oon syöny sitä muten ihan ihmeen vähän itse asiassa.

Addiktio ei oo mulle negatiivinen asia. Se tarkottaa vaan sellasta asiaa, mitä jatkuvasti toistaa, koska siihen on sisäinen tarve ja (useimmiten) siitä saa mielihyvää. Kevyimpiä addiktioita mulla on purkka- ja huulirasvariippuvuus. Purkkaa syön aina ruuan jälkeen, mikä ei sinänsä ole huono tapa, ja huulirasvaa laitan päivittäin useaan kertaan (tosin kotona en hirveesti, mutta jos on jossain menossa niin sitten). Varmaan aika moni, etenkin tyttö, tunnistaa nää kyseiset riippuvuudet - tai taipumukset, en mä tiedä onko riippuvuus liian vahva sana?

Voin tunnustaa avoimesti, että mulla on nettiaddiktio. Kyse ei ole siitä, ettenkö osais olla ilman konetta - voin viettää päivän helposti koneettomana ilman että ahdistaisi tai mitään - mutta en vaan koe sitä tarpeelliseks. Mun mielestä toimitan ihan oleellisia juttuja tällä, esim hoidan sosiaalisia suhteitani (krhmöhm) ja pysyn ajan tasalla ihmisten elämistä. Sitä paitsi nettiaddiktio linkittyy tosi vahvasti toiseen addiktiooni eli sarjakuva-addiktioon. Tämä johtuu siitä, että verkosta löytyy niin tuhottomasti sarjakuvaa, johon ei muuten näppejään saisi (paitsi ehkä maksamalla itsensä kipeäksi, mutta oon jo täyttänyt mun hyllyjä aika lahjakkaasti äipän rahan kustannuksella). Ja on muutenkin hyvä kun on mahdollisuus tutustua sarjakuviin ilmaiseksi (ja laittomasti u_u), kuin että ostaisi ne suoriltaan, tietämättä mitä ostaa.

En edes tiedä, miten monena iltana oon jumittunut koneelle vaan siks, että oon halunnu lukee vielä yhden luvun ja vielä yhden lyhyen sarjan loppuun - ihan kuin ne ei olisi siellä enää seuraavana päivänä. (Ja tässä taas ilmenee yksi pakkomielteistäni: tahtoisin aina tehdä asiat kerralla valmiiksi, enkä jättää niitä 'kesken', etenkin jos kyseessä ei ole iso urakka. Ja joskus vaikka olisikin. Jotenkin, kun se asia on loppuun hoidettu, niin sitä ei tartte enää miettiä eikä se jää roikkumaan. Tämä taas aiheuttaa sen, että mun on vaikea tarttua isoihin hommiin, jos tiedän, että ne joko vaativat paljon aikaa, tai etten saa niitä kerralla tehtyä.) Esim pääsiäislomalla en mennyt minään iltana nukkumaan ennen kolmea, koska luin aina sarjiksia myöhään yöhön enkä osannut lopettaa. Ja ei, ei minua väsytä silloin yöllä. Väsymys tulee päivällä ja aamulla jos tulee, mutta aina se ei edes tule, koska väsymys on ollut mulle niin pitkään melkein vakio-olotila.

Ja nyt järkevä ihminen toteaisi, että addiktionihan on selvästi kovin haitallinen, koska se vaikuttaa vuorokausirytmiini ja kerää mulle univelkaa viemällä yöuniani. Saattaa olla, mutta ei se tunnu silti ongelmalta, koska se on jotain mistä mä tykkään. Oon paljon ärsyyntyneempi, jos mun yöunet supistuu esim jonkun koulutyön tai matikanläksyjen takia, mutta sarjisten kohdalla se ei edes haittaa.

Sarjisaddiktio on mulla sen takia voimakkaampi kuin kirja-addiktio (mitä en tainnut vielä mainita), koska sarjiksiin on yksinkertasesti helpompi tarttua. Ne on lyhyempiä lukea, koska tekstiä on vähemmän, eikä ne ole usein niin pitkiä kuin kirjat. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kummat on parempia. Kirjat vaan vaatii enemmän rupeemista.

Ainut rupeemisongelma niissä onkin se alottaminen. Melkein poikkeuksetta parin ekan luvun jälkeen oon jo sellasessa flow-tilassa, jolloin vaan luen ja luen ja luen enkä haluisi lopettaa. Tahdon tietää, miten henkilöille käy ja niistä tulee mulle melkein ystäviä. Kirjan loppuminen onkin usein hirmu haikeaa - onnellista periaatteessa, mutta haikeaa. En oo ikinä ymmärtänyt, miks jotkut ei halua lukea kirjoja, koska musta ne on niin huippuja.

Kirjat siis addiktoi mut myös. Sillon kaikesta muusta toiminnasta tulee sellasta välikettä, mikä on pakko hoitaa, että voi taas jatkaa lukemista. Vertaa siihen, että joillekin lukeminen on sellasta, mitä saatetaan tehdä, jos mitään muuta tekemistä ei ole.

Sitten tietysti perus laulamisaddiktio löytyy myös. Voisin laulaa aina. Siitä tulee hyvä olo. En kuitenkaan laula aina, koska oon aika ujo laulamaan, jos joku kuuntelee (esim kotonakin yleensä meen pianolle vasta sitten, kun samassa kerroksessa ei oo ketään). Mut toisaalta lauleskelen kyllä aika usein, kun teen läksyjä - heti jos keskittyminen herpaantuu ja joku biisi soi päässä niin alan laulamaan melkein vahingossa.

Oo, ja finnienpuristeluaddiktio! Sitä ei sovi unohtaa! Siihen mulla on varmaan riippuvuuksistani eniten sellanen viha-rakkaus-suhde. Kaikki toitottaa, ettei sais, ja siitä tulee välillä arpia, mutta EN VAAN VOI SILLE MITÄÄN! Se kuulostaa ällöttävältä, mutta se on hirmu koukuttavaa. Varsinkin kun on, mitä puristella. Jos oisin saanu paremmat geenit, niin ehkä mulla ois tän addiktion tilalla vaikka kynsienpuriskelu. Sitä en oo muuten ikinä harrastanu. Jännä.

Psyykkisellä tasolla taasen mun pahin vihollinen on ollut monta vuotta riittämättömyydentunteenkokemusaddiktio. (Tolle olis varmaan korrektimpikin termi, mutta menköön.) Se on ihan kamala. Se tukahduttava tunne, kun kaikki tuntuu omalta taholtaan vaativan sulta jotain, ja koska olet niin sairaalloisen vastuuntuntoinen, et osaa olla välittämättä siitä, ja sitten iskee kauhea ahdistus ja depressio, kun ei kykenekään täyttämään kaikkia odotuksia ja oletuksia ja toiveita. Kun ei riitäkään kenellekään sellasenaan, vaan se riittäminen pitäisi todistaa tekemisissä ja saavutuksissa ja osaamisessa ja kaikessa paskassa. (Siis, ei ole paskaa osata jotain tai tehdä jotain, mutta.. no voi paska, en nyt osaa muotoilla tätä.) Se masentava tunne, kun tuntuu että sun ihmisarvo mitataan vaan suorituksissa. Puhun näköjään nyt sinä-muodossa, vaikka äikänopet aina kieltää, mutta pitkät niille.

No, kuitenkin. Toi oli mulle aika iso juttu varsinkin yläasteella ja lukion alussakin, mutta nyt se ei oo kiusannu mua niin pahasti. En tiedä, johtuuko se mun henkisestä kypsymisestäni (hahaa!), vai vaan siitä, että oon jo turtunut ja kyynistynyt tarpeeksi. Lål. Veikkaan vahvasti jälkimmäistä.

Vois tähän varmaan laittaa kirjottamisaddiktionkin, mutta en tiedä onko se varsinaisesti addiktio.. se on vaan tarve.

No laitetaanpa ruuankin puolelta yks: teenjuomisaddiktio. Ooh, teetä. Sitä voi litkiä vaikka kuinka. Monesti laitan sellasen ison kannun pelkästään itelleni, ja sit aina kaadan siitä uuden mukillisen. Tulee muuten aika monta mukillista. Putki loppuu sitten siihen, kun on jo niin turpea olo kaikesta siitä nesteestä, ettei voi enää juoda, tai tulee ryynit. Ja ihan näin btw, ei liity, mutta tänään olin kaupungilla jo yheksältä(tulin viulutunnilta), miettikää, ja sit ennen ku menin bussiin ni kävin ostaa Coffarista Take Awayn! Haha! En oo ikinä ottanu! Maistoin niiden Chai Lattea, joka oli röyhkeän kallis, mutta piti testata. Ei ollut niin hyvää, mitä Lontoossa. Pitää kokeilla kokeilla muutkin Kuopion kahvilat, että tarjoaako ne Chaita. Kyllä toikin nyt meni, muttei ollut ihan optimaalisinta (tai edes lähellä sitä).

Voisin luetella tähän vaikka mitä pakkomielteitä tai taipumuksia tai muita, mutta ei ne luokittuisi ihan addiktioiksi asti, joten menis ohi aiheen enkä siis jauha enempää läpäläätä tällä kertaa. Sen sijaan voisin kaataa itselleni kupillisen TEETÄ ja lukea vaikka SARJISTA. HÅHÅHÅÅHÅHÅHÅHÅÅHÅHÅH
HÅ