Perheväkivaltaa irvokkaimmillaan

Seuraava haaste olisi kirjoittaa suhteestani johonkin asiaan, joka on jatkuvasti elämässäni läsnä, mutta en juuri huomioi suhdettani siihen. Niimpä kerron teille neljäntenä meidän pianosta!

Siis. Meidän piano. Se on vaaleanruskea Hellas, minkä iskän äiti osti meille (se osti pianot kaikille viidelle lapselleen, aika söpöä. Harmi, kun en muista sitä mummia kunnolla) joskus. Nyt se on kuulemma n. 25v vanha. Tai siis varmaan vähän vanhempikin, mutta meillä se on ollut noin kauan. Se näyttää jotakuinkin tältä
paitsi ehkä noin kymmenen kertaa rumemmalta.

En rakasta meidän pianoa niin paljon, etten voisi olla valmis hankkiutumaan siitä eroon vaikka heti ja ottamaan tilalle parempaa. Mutta koska en ole pianisti, niin en jaksa ottaa kamalasti pulttia siitä, että on kehno ja ruma soitin. Voin silti soittaa sillä kokematta sisäistä tuskaa.

..no okei, viime aikoina se on kyllä melkein ollut tuskaa, koska sitä ei oo huollettu. Se on ihan kamalassa vireessä. Ei oo varmaan ikinä ollu noin pahana. Oktaavit särkee korvia, kolmisoinnut kuulostaa kamalalta, poljinkin natisee ja muutenkin koko piano hytkyy kun poljen sitä (vai oonko vaan liian raju?). Meidän pianoa ei siis ole ainakaan pidetty kuin kukkaa kämmenellä, kun se on päästetty tuollaseen kuntoon.

Se on vähän sellanen ikukalustus olkkarissa, tiettekö. Se on ollu tossa samassa paikassa niin kauan kuin muistan (eli öö AINA). Se vaan on, eikä siihen kiinnitä sen kummemmin huomioita että 'hei, piano!'. Sitten, jos se vaihtais paikkaa, niin vähän aikaa ehkä tiedostaisin sen olemassaolon eri tavalla. Tai jos se lähtisi kokonaan pois. Hui! Aika tyhjä fiilis vois tulla mein olohuoneeseen o_o

No, yhtä kaikki, en ole sen kummemmin oikein koskaan miettinyt meidän pianoa, vaikka se onkin aina ollut ystävä. Ei mulla ole tarkkaa mielikuvaa, millon ekan kerran naputtelin sitä, mutta pakkohan mun on ollu pienesta asti sitä varpilla hakata.

Sen muistan, miten Mirkku aina lauloi ja soitti pianoa ja minä istuin esim sohvalla ja luin sarjiksia. Ja kuuntelin siinä samalla.

Osasin mä kyllä jo pienenä kaikki perus kissanpolkat ja ukkonooat ja aamutunnelmat ja muut. Kuitenkin ala-asteella, kun meille alettiin opettaa nokkahuilun soittoa ja opetettiin sitä myötä myös nuottien nimet (oli ne aijemminkin mulle opetettu, mutta ne ei ollu koskaan vaan loksahtanut paikoilleen. no, nyt loksahti), innostuin kunnolla pimputtelemaan, koska hokasin, missä kohdassa pianossa on se C joka nuoteissa on se sama C. Jee, mitä ydinfysiikka, eikö (;

Se kuitenkin autto mut alkuun. Rupesin soittamaan nuoteista melodioita ihan onessani. Mun bravuureihin kuulu ala-asteella Scott Joplinin The Entertainer (tosin osasin sitä vaan ton päämelodian verran, mut kakskätisesti joka tapauksessa) ja Beethovenin Für Elise. Ne olikin sitä huippuosaamista, enkä mä niitä enää osaa. En tie, oppisinko jos kaivaisin nuotit esille, mut phöh, ei jaksa.

Joka tapauksessa, tykkäsin pimputella meidän pianoa. En osaa vieläkään sanoa sitä soittamiseks mun tapauksessa - ehkä JOSKUS vielä opin soittamaan oikeesti. Pienenä pimputtelin, ja nykyään hakkaan. Mutta soita en vielä.

En muista millon hokasin, mitä ne isot kirjaimet nuoteissa rivien päällä tarkottaa, mutta sen tapahtuessa kuitenkin kääntyi taas uus lehti minun ja meidän pianon suhteessa. Aloin soittamaan enemmän poppisbiisejä; jankkasin melodiaa ja edestakasin kulkevaa kolmisointua uudestaan ja uudestaan. Yks vakkaribiiseistä oli Rafaelin enkeli, håhå.

No mut se oli kuitenkin pidemmän päälle tylsää. En osaa oikein tarkemmin ajottaa näitä ajanjaksoja, koska en oo oikein ikinä kiinnittänyt sen suurempaa huomioita mun suhteeseen meidän pianon kanssa. (Mikä olikin tän koko postauksen lähtöidea, eli ihan asiaankuuluvaa siis.) Siitä huolimatta se on ollut mun pianonhakkaamisen kohde vuosikausia. Varmaan rakastaa mua. Ah.

Sietäis kyllä, koska vaikken osaa soittaa, niin oon kuitenkin meidän perheestä se, joka eniten meidän pianon kanssa aikaa viettää. Istun siihen melkein päivittäin, joskus pidemmän, joskus lyhyemmän aikaa (riippuen, sattuuko sellanen päivä, että porukka on menossa ja/tai alakerrassa kattomassa telkkua, että saa soittaa ja laulaa rauhassa). Laulamisesta päästään taas siihen, että se on nykyään suurin vaikuten mun ja pianon suhteessa. En soita pianolla enää oikein muuta, kun vapaata säestystä (jota en siis osaa oikeaoppisesti, voi ku jaksas opetella!) niin, että voin laulaa samalla. Melodian soittamisen jätin jo ajat sitten. Ei tarvi enää, koska laulan sen, hähä.

Joskus huomaan, että pianon ääressä on mennyt liikaakin aikaa. Pahin tapa mulla on unohtua rämppäämään sitä just sillon, kun pitäis tehdä muuta. Esim soittaa viulua tai laskea matikkaa. Koeviikot on ehkä pahimpia.

Mutta minkäs teet, kun itsellesi ja pianollesi laulaminen on niin paljon mutkattomampaa ja palkitsevampaa ja yksinkertasesti vaan kivempaa?

Ja nyt pianolle, moi!