Tänäänkin itkin. Tällä kertaa se ei ollut kuitenkaan niin vakavaa, koska itkin Tolkienin takia. Sain viimeinkin (olen ollut kovin verkkainen) Tarun niistä Sormuksista päätökseen. Kaiken maailman historialiitteisiin ja kielen syvennykseen en jaksanut paneutua nyt, mutta itse tarinan luin.
En ois ikinä alun perusteella uskonut, että se oikeesti tempaisi mukaansa ja uppoaisi vielä niin syvälle. Hävytöntä tunteisiin vetoamista.
Tai hävytöntä on lähinnä se että antaa vedota niin vahvasti.
Ihmeellistä oli se, että ylipäätään sain sen luettua, koska pienenä yritys tyssäsi ja siitä jäi itämään suuri skeptisyys tota kirjaa kohtaan.
Mutta voi, miten liikuttavaa se olikin.
Tolkien meni mun sieluun.
Aina, kun luen jotain suurta ja hyvää, iskee hillitön tarve itsekin luoda.
Kyllä mä vielä aionkin. Grr.
Koska olisi epäreilua, jos vain muilla olisi siihen oikeus.
Tää päivä oli jotenkin hidas ja hiljainen. Hääräsin jotain pientä välillä, mutta mitään isoa en saanut aikaan. Ei ollu tarpeeks motivaatiota. Koska mitään ei oo tapahtumassa just tässä heti tällä sekunnilla tai edes huomenna jollain minuutilla, niin ei oikein ole tarpeeksi innostusvoimaa ruveta mihinkään. Varsinkaan siivoomaan.
Mutta josko sitä tässä.
Tänään oon kaivannut ihmisiä, mutta silti oon ollu vaan kotona Neekun kanssa. Ihmiset on oikeestaan ärsyttävää sakkia (minut mukaan lukien), mutta silti niitä kaipaa. Outoa. Joku taika siinä varmaan on.
Mun ei pitäs aina ruveta tähän hommaan yömyöhällä, koska mun keskittyminen hiipuu. Epäilen entistä vahvemmin, että oon tulossa vanhaks, kun en jaksa enää iltasin. Kaipaan aina vaan nukkumaan, koska se on mukavaa. Mukavuudenhalu on syynä moneen asiaan. Ainakin tässä postauksessa mainittuun asiaan.
Huoh, nyt riittää, huomenna uusi yritys.
PS: Viisi korttia lisää postiin. On siis erittäin todennäköistä, etten edelleenkään ole muistanut kaikkia.
2 kommenttia:
Herkkää on siis tämä elämä, mutta kyllähän sitä saa itkee!
ja minähän itken!
Lähetä kommentti