Muutosten tuuli kun silmään kuivuu, niin se itkettää

Palkitsin itseni tänään nukkumalla niin pitkään kuin teki mieli. Oon koko alkuviikon herännyt kellolla ja aikaisin, mikä on toki kivaa koska päivä tuntuu ihmeen pitkältä, mutta nukkuminen vie silti melkein voiton. Ehkä.
Joten tänään nukuin.
Kaikki muut oli jo lähteny pois, kun heräsin.

Tänään myös lauloin pitkästä aikaa. Lauloin pianon ääressä ja ilman. Lauloin kovaa. Keksin omiani. Lauloin Jumalalle ja mietin, että se on kyllä parasta.
Olis kivaa oppia laulamaan korkealta, silleen ettei huomais kun on pakko vaihtaa ohenteelle. Tai jotenki kuiteskin. Olis kiva oppia laulamaan.
Mutta ei se oo nyt pääasia, silti on parasta laulaa Jumalalle.

Katsoin ikkunasta ulos ja kävelin pihalla ja totesin, ettei pihalaatat oo auringossa enää niin kuumia ku keskikesällä, nyt ne on melkein kylmiä jo. Luin Tarua Sormuksista (nyt se on jo niin jännä että jalat vipattaa sitä lukiessa, enkä malttais olla erossa) ja katsoin vieressä makaavaa Neekkua ja mietin, että aavistaakohan se ollenkaan mitä tuleman pitää: minä lähden pian pois, Kirdekin lähtee kauemmas. Koirat on aika hyviä aavistamaan. Nytkin uskon, että se aavistaa että porukat lähtee huomenna reissuun.
Ja sitten tajusin, että kun valmistun ehkä sen viiden vuoden päästä, niin Nera on sillon jo kymmenen. KYMMENEN.
Se oli jotenkin itkettävä ajatus.

Kirde ja Timppa toi tänään monta autokuormallista Kirden tavaroita säilöön. Autoin kantamaan niitä. Vierashuone ja ylätasanne on täynnä laatikoita ja pussukoita ja kamaa. Mun täytyy pian hankkia omiakin laatikoita, joihin voin ruveta kasaamaan omia turhuuksiani.

Mun mieli on jotenkin vääntynyt sellaselle irtautumis- tai luopumisvaihteelle, en tiiä miten sitä oikein nimittäisi. Kattelen tuttuja ympäristöjä ihan eri silmin. Huomaan, etten oo kovin usein tiedostanut mistä paikoista erityisesti pidän, mutta nyt kun lähtö alkaa häämöttää niin se nousee kummasti pintaan. Ne reitit, joita mieluiten pyöräilen keskustaan. Meidän pihalla istuskelu. Kaikki sellanen normaali, joka kuitenkaan ei pian enää oo osa tavallista arkea.
Tulee uudet pihat ja uudet reitit keskustaan.
Sekin on tietyllä tasolla vähän itkettävä ajatus. Se surettaa ja ilostuttaa samaan aikaan.

En malttais odottaa, mutta kuitenkin sen ajattelu tuo mulle sentimentaalisen olon.

Vahva epäilys, että monet itkut on vielä itkemättä tuleviin asioihin liittyen, minun itkut ja vanhempienkin itkut ja siskojenkin itkut.
Ainakin epäilen.

Minulla ja Veralla (tuoreella muslulla, muuten: se kävi tänään ostamassa laukunkin sähkökitaralle, ja oli jopa kattonut peilistä miltä se näytti, mitä kummaa) alkaa huomenna puolentoista viikon Sardiinia-orpous. Ja minä ehdin vaihtaa maisemia, ennen kun se päättyy.
Että sellasta tänään.