Minussa elää kipu ja asuu elämä

Mulla oli koettelemusten yö.

Kerrankin ajattelin, että viimeinkin saisin ennen ylppäreitä kunnolla nukuttua. En saanu. Mun päässä pyöri ahdistavaa matemaattista sekamelskaa, kaavat tuntu tanssivan seinillä mun silmäluomien takana, jossain vaiheessa se kaaos muuttui sanojen tulvaks ja ne oli kaikki ikäviä sanoja, se oli ikävää matematiikkaa, se oli levotonta. Epämääräiset ajatukset ei pelkästään riittäny, koska fyysisestikin oli nihkeetä, oli hikistä, mulla oli likainen olla, mä vaihtelin asentoa jatkuvasti, tuijotin seinään, tuijotin kattoon, yritin olla keskittymättä kipuun. Nyt ei onneks ollu niin paha meininki, että olisin luullu kuolevani, mutta kuitenkin luokkaa "miten mä selviän tän yön loppuun". Tuntu taas, etten nukkunut melkein yhtään. Aika mateli.

Jossain vaiheessa tapahtu kuitenkin jotain, koska kuudelta heräsin siihen että ulkona oli hullun kaunis aamu ja muhun ei koskenut. Se oli ihanan ihmeellistä. En muista, millon viimeks olisin tullut niin iloiseksi ihan vaan sellasesta neutraalista olosta. Mun ajatuksetkin oli viimein rauhalliset.

Vaikeuksien kautta voittoon siis. Huono fiilis palas vaihtelevana myöhemmi aamulla, mutta parempi näin päin, kuin että olisin ollut ongelmamykkyränä kirjotukset.

Ai niin paitsi että: aamulla luin lehdestä jutun naisesta, jolla oli endometrioosi. Oli ihan uus sana mulle, mutta jotenkin pelottavan alleviivaavaa törmätä tollaseen juttuun just nyt, kun on itsellä yks kärvistely päivä takana. No mutta se siitä, en jaksa märehtiä.

Istuin ekaa kertaa lähes kolmeen saakka. Jossain vaiheessa tajusin, että oon kirjottanut vasta kaikki tehtävät sotkusesti konsepteille ja piti ruveta tehtailemaan lopullisia vastauksia.
Vasten tapojani kävin äsken tsekkaamassa oikeet ratkasut, ja sieltä löytyi onnistumisia sekä huteja. Se nyt oli ihan odotettavissa. Mutta oon ihan ilonen, että tällä panostuksella kuitenki edes näin. Kattoo sit mitä YTL sanoo.

No okei, yks tehtävä ärsyttää : D Luulin taas, et geometria meni nappiin, koin oikein ahaa-elämyksiä, mutta se väitti tuolla silti eri prosenttilukua kun minä väitin paperissani. Ei sitte, ei väkisin.


Kun selvisin kotiin, Nera oli vastassa ja sen näkemisestä muhun tulvahti sellanen tarpeellisuuden ja toisaalta turvallisuuden tunne. Keitin teetä ja luin jostain omituisesta mielihalusta runoja. Tuhlasin päivän kauneimman iltapäivähetken nukkumalla sohvalla Neekun kanssa. Tai se makas selkänojalla. Ja en mä oikeestaan tuhlannut, koska se oli hyvä hetki. Enkä mä oikeestaan ees nukkunut koko ajan; mä kelluin jossain rajamailla, välillä omassa alitajunnassa, välillä pelkästään fyysisessä tuntemuksessa ja välillä siinä lämpimässä valossa, mikä tulvi keittiön puisten sälekaihtimien välistä ja mihin mulla oli just sopiva näköyhteys. Se valoefekti oli aika höllivä.

Kyllä tää tästä. Mä tajusin, että mun pää pysyy kasassa parhaiten niin, että otan vaan päivän kerrallaan. Nyt en kykene mihinkään enempään. (Hei, toi on muuten joku virsi, eikö ookki. "Päivä vain ja hetki kerrallansa..")

Kyllä tää tästä. Kyllä mä selviän.

Se, mikä suunnittelee, on pää, kaaos.

Se, mikä on, on alaston.

-Risto Ahti: Valitse minut; runoja (1992)