¡Que magnífico!

OLEN NIIN ILOINEN

OLEN HYMYILLYT TÄNÄÄN HALLITSEMATTOMASTI loskasta huolimatta, edes SE ja märät sukat ei oo voinu saada mun mieltä maahan!!! JA PURSKAHDELLUT TAHATTOMASTI NAURAMAAN ihan vain siksi että on tullut tyytyväisyyden ja ilon ryöpsähdys

MINÄ SELVISIN.

SELVISINSELVISINSELVISIN 

ja oon HENGISSÄ ja mä en oo täysin menettänyt mun mielenterveyttäni! tosin se on vain sen ansiota, että opin abivuonna olemaan pingottamatta loputtomuuksiin, opin vaientamaan alitajunnasta sen äänen, joka huusi että aina pitäs yrittää paremmin ja olla parempi ja osata enemmän. tai ei se pelkästään sen ansiota oo, vaan Jumalan, jos ihan totta puhutaan.


Tänä aamuna ei todella napannut raahautua Pohjantielle, viimistä kertaa. Populaa oli tosi vähän ja kaikilla tuntu olevan vähän muut asiat mielessä. Minä päätin ottaa rennosti ja pinkoilematta ja tein enkkani, eli lähdin jo puol yks. Aina oon istunut ainaki yli kahden. Nyt repäsin ja en jäänyt märehtimään että onkohan tämä monivalinta nyt aa vai bee, voi voi. Koe oli ihan perus, ja etenkin aineet yllätti yksinkertaisilla aiheillaan. Ne tuntu menevän hyvin. Muusta osiosta paha sanoo mitään, eikä oikein kiinnostakkaan. Mitään hulppeaa ei ole odotettavissa, koska lyhyissä kielissä pisterajat on niin korkeet eikä kuuntelu mennyt pilviä hipovasti.

Oli hämmentynyt olo, kun lähdin loskassa ja tihkusateessa tarpomaan keskustaan. Kastuin pikku hiljaa ihan kokonaan, mutta silti oli hyvä mieli. Tuli kevyt olo. Yritin sisäistää kävellessäni, että siinä se oli, mun lukio on loppu ja ohi, tehty, suoritettu, selvitetty, ihan kokonaan todella oikeesti täysin lopullisesti. Se tuntui absurdilta, mutta samalla niin höllivältä, että vaikee ees kuvailla.

Tää on kaikesta vaihtelevasta mukavuudestaan huolimatta ollut välillä niin tuskallista nihistelyä, että ei järkeä.

Ja nyt se loppu ja mä oon tässä ja  mun ei tarvi enää.


Pohjantien jälkeen tulin kotiin ja hymyilin Neekulle ja soitin tangoja ja sitten lähdin kaupungintalolle soittamaan niitä vaikkakin soitin ihan mitä sattuu mut Jarppa oli silti tyytyväinen (siitä taitaa olla tulossa sitä lepsumpi mitä vähemmäks meidän yhteinen aika kutistuu) ja sit juttelin Ruutin kanssa siitä että nyt se on ohi ja oltiin molemmat ihan hämmentyneinä hymyinä ja sitten tulin kotiin ja palkitsin itseni sohvalla makaamalla ja nukkumalla ja olis tehny mieli jäädä nukkumaan, mutta revin itseni ylös ja oon ylpeä kun jaksoin lähteä jo ties kuinka monennen kerran tarpomaan loskaan ja menin soluun Minden luo, jonne en oo päässy kertaakaan koko vuonna perhevelvoitteisen maanantaihötkyttelyn takia (jota ei tänään poikkeuksellisesti ollu) ja oli aika mukavaa ja vaihtelua kun pelkkiä naisia läsnä ja jututki oli sen mukaisia ja jotenki oli vaan ihan hauskaa ja Minde oli leiponut ihanaa kakkua (miettikää, minä sanon näin) ja sitten se saatto minut kotiin ja niin. Nyt oon sit kotona. Ja sanoinko et se on ohi nyt.

Vau, mikä hirviokappale.


Nyt minä saan nukkua.
Nyt minun ei tarvi katella jatkuvasti nurkissa pyöriviä koulukirjoja.
Nyt minun ei tarvi ei tarvi ei tarvi ei tarvi.

Huomenna nukun.
Menen kahvittelemaan pitkästä aikaa kaverin kanssa.
Ostan kumpparit niin voin olla vieläkin iloisempi ton loskan keskellä.
Kirjotan viihteellisen rakkaustarinan LKK:ta varten.

Oon ilonen.