Triviaaleja ahdistuksia

Luulin, että tämä olis tosi kevyt päivä. Vaan yks hikinen taloustiedon tunti ja kirjottamiskerho ja kvartettiharkat ja silleen. Jostain syystä olin siitä huolimatta hirmu uupunut ja äreä varsinkin iltapäivää kohden.

Hämmentävintä on se, että oon aiemmin jaksanut käytännössä jatkuvasti seittemän kurssin jaksoja, mutta nyt en oikeestaan tee paljon mitään ja silti oon uupunut. Säälittävää.

Kvartetin jälkeen en jaksanut kuollaksenikaan raahautua vielä kirjastoonkin lainaamaan jotain DVD:tä laiskan pikkuveikkani puolesta, vaan laahustin suoraan bussipysäkille. Odotin bussia ja ahdistuin, kun näin jo kaukaa että vastaan käveli hitaasti yläasteen aikaisia naamatuttuja. Sellaset on hankalia, kun ei tiedä miten olla. Eikä siitä päässyt pakoonkaan. Yks niistä oli yläastekaverini entinen poikaystävä ja olin superyllättynyt, että se moikkasi mulle. En ollut varma tunnistaisko se mua. Ei me ikinä juteltu oikein kunnolla. Mutta näköjään se tunnisti vieläkin. Onneks olin varautunut kaiken varalta ja sain moikattua takasin.

Sitten kun pääsin bussiin tuli pari pysäkkiä minun jälkeen kyytiin ala-asteen aikainen ylin ystäväni. Se jäi tosin istumaan ihan bussin etuosaan, joten ei tarvinnut miettiä minne päin katson, moikkaanko vai en, hymyilenkö vai en, mitä teen. On niin omituista, että mekin vietettiin joskus lähes kaikki vapaa-aika yhdessä ja nyt ollaan tuskin tuntevinamme toisiamme. Mitä ihmisille aina tapahtuu? Miten suhteet muuttuu niin rajusti?

Joka tapauksessa, tollasina hetkinä Kuopio tuntuu yksinkertasesti niin tutulta ja väsyttävältä. Sellaselta, etten jaksais enää nähdä näitä naamoja täällä, ei huvittas ahdistua niistä. Haluisin tilaa hengittää. Tai pikemminkin hengittää jotain muuta ilmaa, mitä täällä.

Illalla sain yllättävän puhelun, kun mummi soitti. Oon ihmetellyt koko viikon, miks en ole saanut siltä synttärikorttia. Kuulostaa ehkä röyhkeältä, mutta kun mummi ei oo koskaan aikaisemmin unohtanut laittaa synttäri- saati nimipäiväkorttia. Sitä ikään kuin odottaa. Joten oon ollu vähän yllättynyt, kun postilaatikko on kumissu tyhjyyttään.

Nyt mummi kuitenkin soitti ja onnitteli myöhässä, se oli hirmu pahoillaan ja vähän itekkin hämmentynyt, että miten se oli unohtanut merkitä kalenteriin mun synttärit. Mutta hei, oon nyt kypsä ja iso täysi-ikäinen, niin enhän mä nyt tällasista loukkaannu. Hah. Sitä paitsi, mikä oikeus kenelläkään on enää olettaa 87-vuotiaan muistavan jotain tällasia triviaaleja juttuja.

Se kertoili minulle, miten sillä on ollut koko syksyn niin paha olo, ja miten joka paikkaa kivistää ja tänään oli otettu paljon verta kokeita varten ja sitä oli huipannu koko päivän jajajajajaja kaikkea sellasta. Vanhojen ihmisten juttuja. Ikääntyneiden ihmisten juttuja. Mua vaan meinaa alkaa aina itkettää, kun se puhuu sellasista. En minä tiedä, mitä siihen pitää sanoa. Miten mummeja lohdutetaan? Minua pelottaa odottaa koko ajan sitä, millon vanhuus oikeesti alkaa syödä mummia niin kovasti, ettei se enää selviydy yksin ja ei jaksa enää yrittää elää. Vuosi vuodelta se on vaan kuihtunut enemmän ja enemmän ja kutistunut pikku hiljaa kasaan.

En pysty edes kuvittelemaan, miltä tuntuu olla 87 vuotta vanha. Oikeesti.
Enkä kyllä tiedä, haluaisinko ikinä pystyäkään.