Mun henkinen hyvinvointi on ollut melkoisessa ryöpyssä muutamat päivät. Ei muuten, mutta kasvattajana. Vaikka toisaalta, jos mulla ei olis sitä roolia, niin varmasti saisin mielenterveyden vuoristoratakokemukset jostain muualta kehiteltyä. Onhan mulla kiusallinen taipumus mutkistaa asioita väkisin ja tehdä niistä vaikeita.
Vaikkei mulla olekaan vaikein kasvatti, niin oon tullut siihen tulokseen, ettei se ole mikään helpoinkaan tapaus. Sain sisaruksista sen egoisamman. Kun itku meinaa tulla yritän muistutella itselleni, että tää on hioutumista. Että tää on kokonaisuutta, tällä on joku kauaskantosempi tarkotus että joudun kokemaan nää turhautumiset ja vajavaisuuden tunnot. Että kun yritän kasvattaa, niin samalla mua kasvatetaan. Ainakin kärsivällisyydessä ja pitkäjänteisyydessä ja uhrautuvuudessa ja varmasti monessa muussakin pinnan alla.
Jyväskylään matkustaminen, siellä yön viettäminen ja junamatka Tampereelle meni monin puolin hämmästyttävän hyvin. Olin häkeltynyt. Luulin, että oltiin kehitytty. Olin riemuissani. Samassa pienessä vaununpätkässäkin neljä muuta karvajalkaa eikä mitään suureellista draamaa. Se menestys oli kuitenkin ohimenevää ja pian alkoi tuntua, ettei sitä ollutkaan. Mutta oli se. Minä tiedän. Mulla on kokemuksia siitä, kun asiat sujuu, kunhan saisin ne vain tapahtumaan uudestaan.
Vaatii vähän henkistä kapasiteettia kun koira mieluummin päästelee kurisevia ja korahtelevia kurkunkuristusääniä muiden koirien mennessä ohi sen sijaan että kävelisi nätisti. Vaatii vähän pitkää pinnaa kun kymmenen viimistä metriä koirapuiston portille meinaa kestää lähemmäs kymmenen minuuttia. Vaatii vähän uskoa, kun koira pitää kahta ei-mistään ilmestynyttä ihmistä tosi epäilyttävänä. Vaatii myös aika rutkasti häpeänsietokykyä.
Mutta oon mä jotain sentään tehny oikein, jos mun koira kuitenkin pelätessään hakee turvansa minusta. Ja jos se kuitenkin katsoo mua pyynnöstä ollessaan ties miten vauhkona, sen näkösenä että kovasti odottais ohjeita toimia. Sit ku osaisin vielä välittää ne.
Koska oon kuitenkin niin herkkä, joudun puhdistamaan mielen aina välillä. Eilen illalla kotiin palattuani koin romahduksen. Itkin ja roiskin räkää mun lapsuudenkodin oman huoneen lattialla. Olin vakuuttunut siitä, etten osaa mitään, että oon paskoista paskin, surkeista surkein. Etten saa mitään onnistumaan itse. En edes yhtä koiraa. Olin vakuuttunut myös siitä, että mun koirasta tulee häiriintynyt ja aggressiivinen kaikkea liikkuvaa kohtaan ja että sillä on julmetun huono kohtalo, kun joutui mun koiraksi. Ryvin omassa surkeudessani ja kuvaannollisesti oksensin patoutumat ulos.
Ei varmaan tarvi sanoa, että aamulla oli tietenkin taas parempi fiilis. Sellanen, että kai tällä jaksaa taas seuraavaan järkkymiseen asti.
Ainakin on jotain, mitä kohti tavoitella, kun ei ole helpoin kasvatti.
Tuli mieleen, että alunperin olin ajatellut lähteä vikan tentin reissulle ilman Lyyliä. Sit Mirde heitti, että miksen ota Lylleä mukaan, ja rupesin miettimään että niin tosiaan, miks en muka ottais. Mikä oikeus mulla on heittää se muiden vaivoiks melko turhasta syystä? Tai miettiä, että yksin matkustaminen on helpompaa ja yksinkertaisempaa ja vapaampaa? Itsehän vaivani päätin ottaa, joten sitten mun on myös elettävä sen asian kanssa, että matkustaminen vaatii vähän aijempaa parempaa suunnittelua. Ja varustautumista.
Tämän itsesäälisoopan jälkeen vähän ilosempia juttuja. Kaikki matkat meni kaiken kaikkiaan muy bueno. Edes junailu Treelta Kuopioon ei ollu millään tavoin ongelmallinen, ehkä siks että Lylle oli väsynyt, kun ei ollut saanut tarpeeksi päiväunia.
Kangalassa oli kivaa. Siellä saa aina paljon ruokaa. Vähän liikaakin. Tumpe osti mulle elämäni parhaimman jäätelötötterön, jonka vohvelikin maistui oikeasti vohvelilta. Se oli kesän eka jätski ja söin sen auringossa ennen leffaa.
Musta oli hauska katella kun mun pölhö haukkuja ja vielä pölhömpi halausukko pomppi kilpaa metsässä. Mulla oli liian lämpimiä vaatteita mukana.
Musta oli hauska katsella myös kun mun pölhö halausukko ja sen vielä pölhömpi inttipikkuveli paini ja pikkuveli nipisteli halausukkoa pyllystä niin että halausukko hävisi. Se pikkuveli tulee aina kotona ollessaan näyttämään halausukolle pyllyä, kun halausukko puhuu mun kanssa puhelimessa. Miks kaikki liittyy pyllyyn?
Ja kun nyt alkuun pääsiin, niin oli hauska katsella myös, kun Lylle järsi junassa omenanraatoa mun kädestä. Silmät puoliummessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti