Yritän keksiä keinoja saada mun aivot liikkeelle, mutta en keksi. Minun päässä on iso jumitus, jonka luulen syntyneen sinne pikku hiljaa lukion loppumisen jälkeen. Siitä on jo vuosi. Ei siis oo ihme, että tähän mennessä jumi on melkoisen mahtava.
En tiiä auttasko päähieronta.
Ulkonakin paistaa aurinko ja haluisin olla siellä auringossa, mutta mun pitäs kovasti yrittää saada viiminenkin homma tehtyä.
Voi aivojani, kun meidän yhteisymmärrys on hukassa.
Äiti osti eilen kesän ekat, riistohintaiset mansikat. Söin niitä kermavaahdon kanssa. En malta odottaa, että torilta voi ostaa (vähän kohtuullisemman hintaista) mansikkaa ja mennä nurtsille istumaan ja syömään ja sitten sormet on ärsyttävästi punaset.
Kirjotin eilen yhteen tutkimukseen teemasta "koulutusvalintani". Mitkä asiat vaikutti siihen miten valitsin, miks valitsin miten valitsin, miltä valinta nyt tuntuu, jnejnejne. Koin kaksi yllättävää asiaa: sen, miten helposti tekstiä syntyi. Sitä vaan tuli ja tuli. Oikein ryöppysi välillä.
Ja myös sen, miten äärimmäisen ahdistavaa oli käydä läpi vuoden takaisia ahdistavia olotiloja ja mietintöjä. Muistan niin hyvin miten henkisesti loppu ja riekaleina olin, mutta tiedän etten kuitenkaan muista tarpeeks hyvin. Sillon se oli vielä miljoonasti pahempaa.
Huomasin eilen huvittuneena, miten vähän oon kirjottanu blogia tänä keväänä. Lyylintulokuukaudet on kaikkein minimaalisimmat. Huomasin myös, etten oo juurikaan keskittynyt teksteihini, vaan oon oksentanut ne ulos melkoisessa väsymyksessä. Tietyllä tapaa lohdullista tajuta, että oon joskus osannut kirjottaa paremminkin, mutta sitten toisaalta se ei taas hirveesti lohduta, koska en osaa tehdä sitä nyt.
Silmäilin läpi ne harvat merkinnät siitä, kun sain perheenlisäystä. Vaikka musta tuntuu koirankasvattajana vieläkin hyvin vajavaiselta ja keskeneräiseltä, niin oli helpottavaa huomata miten pitkä matka me on kuitenkin jo kuljettu. Olin niin hukassa ne alkupäivät ja viikot. Nyt en enää oo ihan niin pihalla. Kykenen vaatimaan mun koiralta tiettyjä juttuja siten, että se myös tekee niin. Lyylikään ei oo enää ihan niin pihalla. Se on ihan kivaa. Mut se on tietty kohta jo melkein puolivuotias.
Onneks pahin on jo ohi. En tiiä, haluaisinko enää ikinä elää samaa uudestaan. Huh huh. Vaikka toisaalta, ei samanlaista kertaa enää tule, koska elämäntilanteet ja -ympäristöt muuttuu jatkuvasti. Ja minäkin muutun. Kiitos siitä.
Nyt aivot liikkeelle jooko pliis
1 kommentti:
joo! mäkin oon vaan oksennellut tekstejä ympäriinsä ja sain siitä eilen muistutuksen. huh huh!
Lähetä kommentti