Epämääräisen ahdistuksen tuulahdukset on jatkunu vaihtelevasti, mutta onneks oon kokenut sitäkin enemmän onnistumisen tunteita lähimenneisyydessä. Eilen illalla olin aika tyytyväinen itseeni, koska puolenyön aikoihin revin auki pakkauksia, kokosin IHAN ITSE pöydän ja moottorisängyn. Keskellä yötä. Ei ehkä kuulosta suurelta, mutta se OLI. Maiju sanoi kannustukseksi: "Sä oot nainen, sä selviät."
Kun on yksin niin on pakko selvitä. Ja selvisin.
Tänä aamuna itseniylitys jatkui ja ehdin junaan, vaikka oli vielä pakkaamatta ja olis tehny mieli nukkua ja piti polkea asemalle kamojen kanssa jnejnejne. Olin tyytyväinen itseni.
Nukuin ekan yön sängyssä pitkään aikaan ja söin ekan aamupalan pöydällä pitkään aikaan.
Se, mikä ärsytti, oli kauppiaan moka tuolien väreissä. Jouduin taas soittelemaan turhia säätämispuheluita, mutta josko ne mustat tuolit vielä löytäis tiensä mun huoneeseen.
Iloa tuotti myös Semmareiden ilmainen konsertti eilen meille fukseille.
En tiiä, miks nyt en osaa enää mitään muuta kun vaan raportoida. Huoh.
No joka tapauksessa. Nyt oon Helsingissä Maran ja Pautsin luona ja tääl on myös Kirde evakossa, kun se ei oo saanu vielä kämppää. Kävin ennakkokatselemassa Sarjisfestareiden tarjontaa, mutta jätin ostamiset huomiselle, kun Tumppa tulee. Kiertelin kaupoissa, mutta huomaan ajattelevani koko ajan hirmu tarkasti, paljonko mikäkin maksaa ja kannattasko sen hankkiminen ihan oikeesti ja muutenki.
Mut ostin viimeinki farkut. Ihme.
Mua jotenkin väsyttää. Se on joku Maamme Pääkaupungin raskas fiilis, mikä ui pään aukoista sisään heti kun tänne saapuu. Sitä paitsi tänään tuolla pörrätessä ja katsellessa ympärille iski melkein masennus. Tai vähintäänkin sellanen helpotus, ettei tarvi asua täällä. Mua masens pikkupikkupojat, jotka räkii ja kiroilee ja on typeriä. Mua väsytti teinilaumat ympäri Kamppia. Mua suretti lukuisat Helsingin hortoilevat pummit, joita näkyi ratikan ikkunasta joka pysähdyksellä, ja ne kaikki oli hakeutuneet nuoren istuen tupakoivan ihmisen läheisyyteen.
Mitähän mä taas selitän.
Pääasia tässä kai oli se, että tykkään kyllä käydä aina täällä ja kierrellä, mutta että Helsinki kuitenkin tietyllä tavalla myös säälittää mua eikä mene mun sydämeen.
Mutta Tumppa menee ja mulla on sitä ikävä, varsinkin nyt kun tietää että kohta näkee.
Nyt ruokaa, jee!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti