Uuden alku

Yhdeksästä banaanilaatikosta jäljellä on enää kaksi ja puoli. Jätesäkeistä on jo aikaa sitten selvitty. Lisänä hieman epämääräisiä nyssyköitä ja muuta, mutta kaiken kaikkiaan se on jo niin roimasti voiton puolella, että pitäisi kieriskellä maassa riemusta.

Tosin minulla ei ole vielä mattoa, eikä ole tyynyjäkään nukkumatyynyn lisäksi ja tämä lattia on kovin kylmä. Joten ei tee mieli kieriskellä. Nytkin jalkoja paleltaa, kun istun tässä ja pidän laatikkoa tietokonepöytänä.

Täällä on valkoiset seinät ja valkoiset kaapinovet enkä ole vielä ripustanut asioita niihin. Ehkä sen jälkeen rupeis tuntumaan omalta reviiriltä.
Tänään laitoin nastoilla kiinni kankaan, että sain edes jotakin väriä seinälle.

Oon potenut uusille huudeille siirtymisen jälkeen innostusta, jännitystä, asioiden selvittelyhetkiä, liian suuren ihmismassan hetkiä, suunnatonta infoähkyä, suunnatonta ärtymystä vastoinkäymisistä, ahdistusta, raskasmielisyyttä, toivon pilkahduksia, tyytyväisyyttä itseeni, kiitosmieltä, suunnatonta hämmennystä.

Tänään illalla kaikki viime päivien aikana kertyneet patoumat lähti viimeinkin purkautumaan kauniin tekstiviestin myötä ja kykenin itkemään.
Tuntuu että oon niin Kovin Yksin ja ettei kukaan oikein tiedosta tai huomioi miten raskasta kaikki uusi näin suurissa mitoissa voi pienelle ja herkälle yksilölle olla, mutta onneksi on Jeesus.

Eilen sain viimeinkin astiat järjestykseen ja kuiva-aineet ostoskasseista kaappiin. Tänään sain vaatteet hyllyilleen ja pääsin siivouksen alkuun kiinni. Kyllä tästä vielä kolon näköinen tulee, vaikka nyt onkin kylmää ja kovaa.

Yritin laittaa väliaikaista verhoa paikoilleen, mutta olin liian lyhyt eikä mulla ollut tarpeeksi korkeaa tuolia. Kämppis lähti sukujuhliin porukoidensa mukana, mutta toisaalta, ei se verhokaan olis ollu tarpeeks pitkä.

Kaikkeen ei ihminen (yksin) kykene.


Tässä blogauksessa taisi olla sentimentaalinen sävy, mutta mulla on oikeesti kaikki hyvin, minua vaan väsyttää. Seuraava merkintä hieman tarkempi (: