Oi, tuo pääs jäinen

Avasin tänään tietokoneen ekan kerran  melkein viikkoon. Ei ollu yhtään ikävä, enkä ois tänäänkään avannu jos sähköpostien tarkastamisen paine ei olis käyny liian suureksi. Rupes melkein ahdistamaan, mutta sitten selvisin siitä taas jotenkin. Opintopisteitä oli jälleen ropissut suoritteeseen ja pitäis ropista vielä lisää, kunhan pääsisin taas opiskelukäyntiin ja lukisin tuon yhden kirjan ja kirjoittaisin viisi esseetä. Neljä lyhyenläntää ja yhden hyvin pitkän. I can do this. Jos vaan rupeisin.

Kuopiossa on edelleen sotkuista. Oon siivonnut jo muutaman kerran vähäsen, mutta koko ajan pitäis puunata lisää. Ei täällä mikään pysy siistinä, kun asukkaat on niin oikukkaita.

Äippä innostu pääsiäisen korvalla leipomaan. Vedin toscaa ja sitruunamönjämarenkipiirakkaa monta päivää. Ja ananaskookoskakkua. Se oli niiiin hyvää. Ja Kirden leipomia vähän liian raakoja munkkeja. Sunnuntaina vedin jälkkärit niin overiksi, että teki vakavasti mieli oksentaa ja oli hirveä olla. Ite pääruuan päätteeksi smemmaa runsaalla kermalla, persikkamangojuustokakkua, ihanaa suklaamoussea ja edelleen sitä sitruunamönjämarenkipiirakkaa. Ja teetä ja liikaa simaa. Mignoni ei enää menny. Mutta! Meillä oli ekaa kertaa ikinä koko perhe kaikkine kylkiäisineen samassa ruokapöydässä. En ollu tajunnu, että meillä tytöillä on kaikilla omat T:t. Kuinka huvittavaa.

Melkein tekis mieli paastota kaiken tämä ylensyönnin jälkeen.

Syömisestä vielä se, että käytiin Tumpan kanssa syömässä Sampossa savustettuja ja hiillostettuja muikkuja. Sit katottiin Food.Inc., jossa oli sellanen puolikkailla jaloilla kävelevä lehmä. Se vilahti ruudussa ihan nopeasti, mutta jäi mun tajuntaan varmaan ikiajoiksi. Oon nähny vaikka mitä kuvia sikaloista ja kanaloista ja muusta ihkusta tehotuotantojutskasta, mutta ilman mitään verta tai suolia tai muuta näennäisesti kamalaa se nimenomainen lehmä sai mut järkyttymään. Luulin, etten järkyty kunnolla enää mistään ruokajutusta.

Mietin myös välillä, millon Tumppaa rupee ärsyttämään kun ihmiset olettaa senkin olevan lihaton, koska mä olen. Mua varmaan ärsyttäis. Tai sit toisaalta käänteisesti se ei muka vois syödä vegeruokaa omasta aloitteesta ja halusta, vaan senkin ajatellaan tapahtuvan mun painostuksesta. Onhan tyttöystävät toki aika kamalaa sakkia, et ei sillä.

Koin myös Cesar Millan -herätyksen. Vaikutuin, kun kattelin ekan kauden Koirakuiskaajasta ja se vaan sai ne koirat tottelemaan. Monet vielä tosi nopeesti. Toisaalta ärsytti, miten yksinkertasista laiminlyönneistä useimmat ongelmat johtui: ihmiset ei vie niitä koiriaan lenkeille kävelemään. Sit ihmetellään kun energia kasautuu ja koirasta tulee turhautunut ja se purkaa turhautumistaan ei-niin-miellyttävillä-tavoilla. Käsittämätöntä idioottimaisuutta.

Yritin itekki heti ruveta dominoivaksi laumanjohtajaksi. Ei ihan vielä täysin onnistu. Enkä edelleenkään oo ihan varma, tuntuuko sen hihnastanykimistapa kivalta. Netistä selvis, että sen metodeja on kritisoitu aika paljon, mutta niinhän kaikkia aina. Enkä tiedä miten paljon niistä ohjelmista on todellista ja minkä verran lavastettua, mutta silti. Se saa koirat muuttamaan käytöstä. Se oli mielenkiintosta. Haluan lisää Cesaria, mut Mirdellä on vaan ykköskausi.

Tumppa oli täällä kylässä yli puolet viikosta. Se sai kärsiä paljon meteliä ja koiria ja mun hidasta aamupalasyömistä. Yritin opettaa sille vähän matikkaa, mutta oli aika surkuhupaisaa taas huomata, miten vähän sitä kunnolla oppi kaikista niistä matikankursseista huolimatta. Tumppa sai myös kärrätä soraa ja hiekkaa möksällä. Kiva työleiri siis.

Elämä tuntuu pysähtyneeltä, vaikka päivät menee koko ajan eteenpäin. Haluun oppia taas heräämään aikasin, mutta se ei jotenkin onnistu näin isossa talossa, kun Lylle ei nuku samassa huoneessa ja aamupissityksen hoitaa iskä, koska se on ekaks ylhäällä.

Mulla on jatkuvasti pieni sisäinen levottomuus, joka välillä pääsee vahingossa kehittymään ahdistukseksi asti. Se johtuu lähinnä siitä, etten tiedä mitä haluan tehdä elämässä tai tulevaisuudessa, ja sen takia oon epävarma nykyhetkestäkin.