Pitkäjänteetön epäonnistuja

En muuten koskaan kertonut, miten mun 30 päivän haasteen oikein kävi. Joten nyt kerron.

Sille ei käynyt hyvin. 

Aluks olin tosi säännöllisen orjallinen. Kirjotin päivittäin vähintään puol tuntia, yleensä paljon kauemmin, käsin. En ajatellut sen kummemmin mitä synnytän, annoin vaan tulla.

10 ekaa päivää meni OK. Sit alko tulla ongelmia. Muutama päivä jäi pikku hiljaa rästiin, otin ne kerralla kiinni, jatkoin taas muutaman päivän vakiotahtia, sitten marraskuun apatia iski päälle tosi kovasti ja rästiin jäi yli puoli viikkoa, sitten yritin taas jatkaa.. ja lopulta jumahdin täysin 23.päivään.

En koskaan päässyt sinne kolmanteenkymmenenteen.

On oikeesti tosi haastavaa yrittää tehdä jostain asiasta itselleen tapaa ja yrittää pitäytyä siinä kiinni ilman poikkeuksia. Vaikka toisaalta, oon mä tän blogin suhteen siinä onnistunut, koska päivitän aktiivisesti, lähes päivittäin, riippuen vähän tilanteista. En oo siis täysi luuseri ;D vaikkei tämä homma täysin putkeen mennytkään.

No joka tapauksessa: tosta haaste-yrityksestä on lopputuloksena yksi käsinkirjoitettua tekstiä täynnä oleva viivaton kierrevihko ja toinen aloitettu. Muutamia pidempiä juttuja, paljon lyhyitä, jonkin verran täysin päätöntä ja mihinkään liittymätöntä tekstiä.

Mutta ei yhtään sanaa itsestäni; pysyin edes jossain tavoitteistani.

Kirjotin aika paljon rakkaustarinoita. En tiiä miks. Niitä kai on helpoin kirjottaa. Niin ja muutenkin välillä oli tosi kevyttä kirjottaa vaikkei ajatellut seuraavaa lausetta pidemmälle, mutta välillä oli ihan saakelin nihkeetä.

Jaan nyt kuitenkin kanssanne muutamia maistiaisia saldosta, mutta niitä ei todella kannata ottaa liian vakavasti. Ne ei ole suunniteltuja saati hiottuja enkä todella kuvittele niiden olevan mitään suurta proosaa ;D

Tässä esim esimerkki ajatustenvirrasta, kun oli nihkeää mutta silti piti liikuttaa kynää:

Savuiset käytävät ja savuiset huoneet.

Savuiset unet. Savuiset kasvot.

Utuiset kasvot, silmät. Hämmentyneet.

Ja poissaolevat.

Hapuilevat kädet. Etsivät pintaa, ihoa.
Ihon pintaa. Hapuilevat ihon pintaa.
Menetetyn ihon pintaa, kadotettuja hapuiluja.

Pyrkimyksiä. Hurskaita pyrkimyksiä.
Riettaita pyrkimyksiä.
Riettaita katseita, vieraissa huoneissa.
Savua. Hapuilua.
Pintaa, ihoa, savua, kädet etsivät.
Hurskasta, helvetti.

Iankaikkisen hurskasta.

Savu menee silmiin. Se kirvelee.
Savuiset käytävät ja savuiset huoneet.

Joo mahtavaa. En muista missä tilanteessa ton kirjotin mutta ah tätä myötähäpeän määrää. Tässä pätkä yhtä pidempää juttua:

"Ja se miten sä olet koko ajan niin... hermostunut. Peloissasi."

Kallen katse siirtyi matonreunasta Satun lattialla lojuviin villasukkiin.

"Mitä sä oikein pelkäät, Kalle?"

Sinua, teki Kallen mieli sanoa.

Ihmisiä.

Sanoja.

Paikkoja.

Elämää.

"Mä pelkään ihmisten katseita. Niiden sanomattomia ajatuksia."

Satu katsoi poikaa tiiviisti, mutta Kallen silmät olivat lasittuneet tuijottamaan villasukkia.

"Mä pelkään itseäni."

Satu tuhahti.

"Ihminen on itse itsensä pahin vihollinen."

Kalle nyökkäsi ja vaipui hiljaisuuteen.

Satu hörppäsi viiniä ja mietti.

"Mutta eiks me tarvita toisia ihmisiä just siks? Että me koettas välillä muutakin kuin pelkoa."

Kalle nosti vakavan katseensa ja kohtasi Satun syvät silmät, joihin hän oli silloin pelännyt uppoavansa. Eikä suotta.

"Kai sä tiedät, että mä oon suhun ihan toivottoman ihastunut?" Kalle ei tiennyt mistä se tuli. Se vain tuli.

"Tiedän."

"Anteeks siitä."

"Ei se mitään."

Levy loppui ja Kalle huomasi, että ikkunassa Satun selän takana satoi valkeaa lunta vasten mustaa yötaivasta.

Tiedän: ihan jumalattoman herkkää ;D Sitten tällasta tosi syvää:

Mutta en osaa aloittaa. En koskaan osaa.
Pelkään alkuja, koska ne ovat uusia ja tuntemattomia. Niissä piilee vaara muutokselle ja hallitsemattomille tapahtumille.
Mitä tahansa paitsi alkuja, kiitos.

..mutta välillä myös tällasta syvää:

Kaikki ulostavat.
Se on totuus.

Huomaatte että spektri on laaja. Lopuks saatte lukea vielä mahtavan Kalmatrilogian (nimen keksin öö just äsken, lukekaa niin ymmärrätte), joka syntyi tunnissa eräänä keskiviikkona kun olin aika ältsin väsynyt. Kirjotin aina pari sivua ja sitten nukuin keittiönpöydällä ja sitten kirjotin taas vähän. Keittiönpöytä oli muuten yleisin paikka, missä toteutin haastetta. Seuraavaks varmaan oma sänky.

Mutta siis, maailman mullistava Kalmatrilogia:

I

Silja oli tavallinen.

Hänellä oli ruskeat, puolipitkät hiukset.

Hän ei ollut laiha, ei lihava.

Hän tuli toimeen lähes kaikkien kanssa.

Hän kuunteli sitä musiikkia, mitä kuumimmat radiokanavat soittivat.

Silja inhosi itseään, koska oli niin tavallinen.

Jose oli erilainen.

Hänellä oli siniset, mutkia täynnä olevat rastat.

Hän oli hyvin hoikka ja pitkä.

Hän ei juuri viitsinyt kommunikoida sellaisten kanssa, jotka tekivät hankintansa lähinnä H&M:lta.

Hän soitti itse marimbaa ja teki reggae- ja fuusiojazzvaikutteista musiikkia.

Jose oli väsynyt siihen, että kaikki ajattelivat hänen olevan niin saatanan erilainen.

Silja oli ihastunut Joseen.

Jose ei edes tiennyt Siljan olevan olemassa.

"Mä katselen sua joka päivä, mä katselen sua joka päivä, mä ihailen sun kasvoja, mä käyn suhun niin kuumana..."

Silja oli tarkkaillut Josea jo pitkään. Se ei koskaan katsonut häneen, se katsoi aina jotenkin ohi. Katse ei kohdistunut.

Silja tiesi, kuinka montaa erilaista paitaa Jose käytti.

Ja sen, että Jose räpläsi aina oikealla kädellä rastojaan, kieritteli niitä sormen ympärille.

Jose oli kuuma. Jose oli eksoottinen.

Jose oli kaikkea, mitä Silja ei ollut. Ja se himotti Siljaa.

"Mä katselen sua joka päivä, mä katselen sua.."

Se oli mantra, mitä Silja hoki nykyään aina mielessään, kun Jose oli näköpiirissä.

Jos hän olisi osannut laulaa, hän olisi tehnyt siihen sävelen.

Eräänä päivänä Jose tukehtui kalanruotoon.

Silja jätti koulun kesken ja lähti nunnaksi.

Hänellä oli jo mantrakin valmiina. Säveltä hän ei koskaan keksinyt.

II

Minun äitini pelkäsi lintuja.

Jos kävelimme puistossa ja ruusunmarjapensaasta lennähti parvi varpusia, äiti jäykistyi ja puristi minua kovaa. Minä tuin äitiä. Olin aina tukena.

Lintuja on joka puolella, koko ajan. Sen tiedostaa vasta silloin, kun oma äiti pelkää niitä.

Yllättävät tilanteet olivat pahimpia. Jos äiti oli valmistautunut, jos hän näki linnun kauan ennen kuin se ehti lähelle - silloin pelko ei ollut niin suuri.

Mutta yllättävien tilanteiden sattuessa hän saattoi joutua paniikkiin.

Kerran puin päälleni valkoisen lintupuvun. Olin askarrellut sitä salaa jo monta viikkoa: liimannut sulkia kankaan pintaan, korjaillut saumoja.

Kun puku oli valmis, puin sen päälleni malttamattomana.

Halusin yllättää äidin.

Halusin pelästyttää.

En tiedä, kumpaa.

Laskeuduin lintupuku ylläni alakertaan.

Kuulin keittiöstä äidin hyräilyn. Hän valmisti lasagnea.
Minä kävelin nurkan takaa esiin, ilmestyin äidin näkökenttään. Kesti aikaa, ennen kuin hän havaitsi minut sivusilmästään.

Huuto oli yllättynyt, kauhistunut, tukahtunut. Se nousi syvältä, mutta juuttui puolimatkassa, ikään kuin kiinni, jonnekin rintojen kohdalle.
Äidin silmät pyörähtivät ympäri niin että valkuaiset kiilsivät punertavina. Suupielessä erottui pieniä sylkikuplia.

Äiti makasi parketilla lötjönä, elottomana.

Isä riensi paikalla hengästyneenä.

"Mitä helvettiä?!"

"En mä tienny, et äiti pelkää lintuja."

III

Ilkalla oli ollut jo pitkään oma harrastus.

Hän harjoitti sitä kaksi tuntia joka päivä.

Hän aloitti uuden luettelon ilmestyessä A:sta ja eteni järjestelmällisesti sitä mukaa aakkosten loppuun saakka.

Ilkka yritti tutustua tuntemattomiin ihmisiin puhelimen välityksellä.

Aina hän ei kertonut todellista nimeään. Tai todellisia asioitaan.

Joskus hän saattoi olla Jaakko, kolmen lapsen isä. Joskus Sirpa, transvestiitti. Joskus Ilkka, joka hautoi itsemurhaa ja kertoi puhelimessa tarvitsevansa apua.

Parasta oli soittaa numeroon, jossa meni vastaaja automaattisesti päälle. Silloin Ilkka kertoi aina todenmukaisen kertomuksen omasta elämästään. Vastaajaan oli helppo puhua, eikä kukaan yrittänyt keskeyttää tai lyödä luuria korvaan.

Tiistaina hän oli soittanut vanhalle naiselle. Ilkka oli sanonut olevansa Ilkka seittemäntoista vee ja haluavansa tehdä itsarin. Mummo oli todennut ettei poika ollut ainoa.

Mummo kertoi, että kivut olivat jo kovat, mutta lääkärit sanoivat kaiken olevan OK.

Mummo sanoi, että kun on 90 vuotta elänyt niin alkaa jo riittää.

Ilkka uskoi tämän. Hän oli elänyt vain seitsemäntoista vuotta ja alkoi jo riittää.

Ilkka alleviivasi mummon osoitteen puhelinluettelosta, meni seuraavana päivänä apteekkiin ostamaan unilääkkeitä aikomuksena postittaa ne kirjekuoressa mummolle, jotta tämä pääsisi kunnolliseen uneen.

Ilkan ylittäessä katua apteekin edessä punainen Citroën ajoi punaisia päin ja unilääkkeet murskaantuivat asfalttiin.

Näihin (naurettaviin) tunnelmiin tällä kertaa. Jos jaksoitte lukea tänne asti niin nostan hattua!
..vaikka minä kyllä tykkään näistä vikoista, vaikka ne onki tosi tyhmiä. Tai ehkä just siks kun ne on niin tyhmiä :DD