Vessaärsytys ja bussipaniikki

Maanantain kunniaksi vuodatan teille nyt turhanpäiväisiä ärsytyksiä meidän lukion vessakäyttäytymisestä:

Ensinnäkin.

Vessan panttaaminen.
Voi luoja se saa mut näkemään punasta. Jono ulottuu oven ulkopuolelle asti ja lakkapullot senku suihkuaa kopeissa muiden katseilta suojassa. Luulin, että muiden katseilta on suoja siksi, että koppiin mennään ulostamaan.
Olen ollut näköjään väärässä.
Meidän kouluun täytyisi ilmiselvästi hankkia isoja kokovartalopeilejä paljon enemmän, jotta olisi turhamaisilla itsetunto-ongelmaisilla teineilläkin tilaa laittautua joka ikisellä välitunnilla.
Oon nyt sietänyt tota meininkiä kaksi ja puoli vuotta ja alan olla hyvin kypsä.

Toiseksi.

Käsipyyhepaperien tuhlaaminen.
Vaikka kuinka märäks kädet kastelis niin tosiasia kuitenkin on, että KAKSI paperia riittää varmasti JOKAISELLE. Jos yksi on liian vähän, niin kaksi on maksimi. Kolme on silkkaa ääliömäisyyttä ja ympäristön tuhoamista. Haloo, jos lukiolainen pesee kätensä keskimäärin kolme, jopa neljä kertaa koulupäivän aikana, niin se tekee jo 4x3=12 eli kouluviikossa 12x5=60 käsipyyhepaperia. PER HENKI. Ja meidän lukiossa on törkeesti porukkaa.
JOTEN JOKU ROTI HEI.
Kaksi riittää. Saakeli.
Mielummin nihistän vaikka yhdellä käsipaperilla jos siten säästetty raha näkyisi vaikka kouluruuan parantumisena.

HHNNNNNNGGGHHHGHH

Että semmosta.


Oon elänyt jo 18,15 vuotta enkä edelleenkään osaa käyttää juustohöylää. Joskus tässä viilsin sillä vasemman peukalon rystysen sivuun; nyt se arpi on jo lähes huomaamaton. Tänä aamuna kuitenkin veri roiskui jälleen, kun sohaisin peukaloon. Oikein voimalla. Mun lehtisalaatit meni vereen! Onko oikein.

Juustohöylät on vaarallisia. Ainakin tuo yksi meidän yksilö, se taisi olla syyllisenä viime kerrallakin..


Koska mun kynnys on ärsytyksestä johtuen nyt aika matala, niin iskempä tänne eilen loppuun vääntämäni novellin. Se piti kirjottaa luovan kirjottamisen kerhoon. Tänään istuttiin koulun jälkeen pöydän ympärillä ja kommentoitiin toisten tuotoksia ja syötiin mandariineja. Oli ihan hauskaa.

Tää on naiivi, tiedän, mutta ainakin mulla oli ihan hauskaa ku kirjotin tätä HAHA. Nimi on

Uhri

Bussipysäkin roskiksen edessä on tallautuneita vaahteranlehtiä. Se on varmaan kaunein asia syksyn ja talven taitekohdassa: kun puiden lehdet kohmettuvat kiinni maahan ja peittyvät kuuraan. Aivan kuin joku olisi käynyt koristelemassa lehdet sokerikiteillä - noin niin kuin välipalaksi, jos nälkä sattuisi yllättämään bussia odotellessa. 

    Minun varpaat ovat kylmät. Heiluttelen niitä maihareiden sisällä, ylös alas ylös alas, puhaltelen höyryä ilmaan. Mietin, että jos tupakoisin, niin osaisinko tehdä savusta renkaita. Pyöristän suutani. Tuntuu pallokalalta.

    Bussin oranssi linjanumero halkoo haaleita aamun värejä, kun auto jyristelee mäen takaa esiin. Heilautan bussikorttia kädessäni ja kuski laittaa vilkun päälle. Naputan kengänkärjellä maassa olevaa kuuraa. En tiedä koskaan miten pitäisi olla, minne katsoa, kun bussi on pysähtymässä nappaamaan minut kyytiin: katsoako kauas kaukaisuuteen vai yrittää hakea epäselvän tuulilasin läpi kuskin kasvoja? Yrittää vilkuilla ikkunoista, näkyisikö tuttuja?

     Askelma hermostuttaa minua. Entä jos kompastun.

     ”Huomenta!”

     ”Mmrhr.”

     Piipautan kortin ja yritän rauhoittua. Olen vielä pystyssä. Yrmeä kuski kaartaa takaisin ajotielle. Kartoitan tilannetta: mummoja, keski-ikäisiä naisia, pari koululaista, muutama epämääräinen reppumies, äiti rattaiden kanssa, bisnesmies ja iso matkalaukku. Otan muutaman askeleen ja istuudun mustaan puuhkaan pukeutuneen, imelältä hajuvedeltä lemahtavan naisen viereen. En viitsi liikahtaa, joten jään kymmenen senttiä käytävän puolelle.

     Kukaan ei puhu mitään. Kaikki tuijottavat sameista ikkunoista ulos ja kuuntelevat bussin sihisevän puhisevia ääniä. Pysähdymme liikennevaloihin. Ahdistuneena tiedostan jokaisen yskähdyksen ja rykäisyn. Mies takanani niistää äänekkäästi, sen vieressä istuva nainen kavahtaa huomaamattomasti kauemmas kuviteltujen räkäroiskeiden tieltä.

     Minä en kestä, minä tarvitsen ajateltavaa.

     Minusta tulee saalistaja, mitä etsin uhria, minä tarvitsen uhrin.

     Minulla on vielä 16 minuuttia jäljellä ennen pysäkkiäni.

     Pojalla on tumma, lainehtiva tukka, joka laskeutuu pöhöttyneenä sen silmille. Se joutuu jatkuvasti puhaltelemaan hiuksia näkökenttänsä edestä. Poika seisoo lastenrattaiden edessä ja nojaa ikkunaan. Minulla on esteetön näkymä haalistuneisiin farkkuihin, niissä on reikä vasemmassa polvessa. Huomaan keskenään eriväriset lapaset, laastarin toisessa peukalossa, tumman tukan alle ujuttautuvan kuulokkeen johdon. Tämä on täydellistä.

”Voi  Joel, tää on niin täydellistä!”

”Tiesin, että sä tykkäisit.”

”Joo, kyllä tällaset kuutamopiknikit lämmittää mieltä.”

Yö on lämmin ja minä olen iloinen. Joelin hymykin on lämmin, niin lämmin että minä sulan sisältä. Täysikuun hohde saa pojan tumman tukan hohtamaan epätodellista hämyä ja minusta tuntuu kuin olisin sadussa. Onnellinen prinsessa, joka on juuri saanut prinssinsä ja puoli valtakuntaa hallittavakseen yhdessä rakkaansa kanssa.

Bussi tärähtää ja minä meinaan horjahtaa alas istuinpenkiltä. Puuhkanainen vieressäni vilkaisee minua ja kohentaa laukun asentoa sylissään. Tunnen poskieni kuumotuksen, mutten tiedä johtuuko se sadusta vai naisen vilkaisusta.

     Hieman edempänä poika naputtelee kännykkäänsä. Hätkähdän, sillä en tiedä, milloin hän on ehtinyt kaivaa puhelimen esiin taskustaan. Enkö tarkkaillutkaan häntä koko aikaa? Pitkät, kauniit sormet liikkuvat näppäimillä niin nopeasti, että vaivun kevyeen transsiin.

”Oon kymppiminsan päästä siellä, kulta < 3”

Luen tekstiviestin kolmeen kertaan ja ilo läikkyy minussa. Näen sieluni silmin, kuinka muut tytöt ajattelevat kateellisia ajatuksia meistä kahdesta ja meidän onnestamme. Ajattelisin itsekin, jos en sattuisi olemaan minä itse.

Totuus kuitenkin oli, että täydensimme toisiamme täydellisesti. Kun Joel oli rinnallani, minusta tuntui kokonaiselta ja ehjältä, minusta tuntui rakastetulta. Ketkään nirppanokat eivät saisi pilata sitä tunnetta.

”Anteeksi, jäisin tässä pysäkillä.”

     Melkein pelästyn ääntä, ja kompuroin hätäisesti puuhkanaisen tieltä käytävälle. Nainen purjehtii ohitseni jättäen nenääni imelän hajuvetensä tuoksun. Se saa minut voimaan pahoin.

Hermostuneena istuudun jälleen. Joudun hetken kokoamaan rauhallisuuteni rippeitä, ennen kuin uskallan antaa katseeni kiertää hitaasti matkustajissa, liikkua vasemmalta lähestyen kohti paikkaa, missä poika seisoo.

Kännykkä on jälleen taskussa. Poika haukottelee ja äkkiä sen silmien alla tuntuu olevan kovin tummat varjot. Mietin, montakohan tuntia se on viime yönä nukkunut. Vai onko nukkunut ollenkaan.

”Voidaanko ottaa päikkärit? Mua väsyttää jotenkin tosi paljon.”

”Kyllä se sopii.”

Painaudun kiinni Joelin kylkeen ja käperryn kainaloon. Ei mene kuin muutama minuutti kun Joel hengittää jo rauhallisesti, rentoutuneena. Minä sivelen salaa sen käsivartta ja hengitän sisääni tuoksua, josta huumaannun. Minulla on hyvä olla.

Tuntuu, että makaamme ikuisuuden. Joelin hengitys ei muutu, se pysyy tasaisena ja rauhallisena. Silti minuun iskee äkillinen pelon tunne, aivan kuin Joel olisi lipumassa luotani, pikku hiljaa ulottumattomiin. Minä hätäännyn. Mitä oikein tapahtuu? Onko uni niin syvää? Onko -- --

Havahdun siihen, että paksu mies töytäisee minua könytessään ulos linja-autosta. Tajuan olevani minun pysäkillä, minun täytyy jäädä pois. Jalat tuntuvat veteliltä; yritän mielessäni sähköistää ne, jotta onnistuisin nousemaan pystyyn.  Olo on hatara. Otan tukea viereisen penkin selkänojasta.

     Lähestyn haalistuneita farkkuja. Mahassani pyörii enkä uskalla nostaa katsetta kohtaamaan pojan silmiä. Sitä paitsi se tuijottaa edelleenkin ikkunasta ulos.

     Olen kohdalla.  On pakko toimia, pakko! Sisälläni mylvii jotain alkukantaista, ja huomaamattoman kevyesti, ikään kuin vahingossa, annan kämmenselkäni hipaista pojan kättä. Nopea ihon tuntu saa sähköiset väristykset lävistämään minut ja minua heikottaa. Kämmenselkääni polttelee ja sisälläni on myrsky.

     ”Oi, sori!”, poika pahoittelee ja vetäisee kättään kauemmaksi.

     EI! Se olin minä, et sinä! HUOMAA MINUT!

     En uskalla sanoa mitään. Nostan suupieleni pieneen, ymmärtäväiseen hymyyn; sellaiseen, joka jaetaan hämmentyneille tuntemattomille. En tiedä, huomaako poika enää hymyä, en uskalla katsoa. Näen musiikin tahdissa rytmiä lyövän tennarin.

     Seison paikallani kaksi sekuntia – se tuntuu loputtoman pitkältä ajalta – mutta minua pelottaa liikaa, en uskalla toimia joten pakenen ulos bussista ehtimättä edes miettiä mahdollista kompuroimista askelmissa.

     Ovet sulkeutuvat sihahtaen takanani ja bussin moottori jyrähtää väsyneenä, kun linja-auto jatkaa matkaansa seuraaviin valoihin. Hengitän sisääni alkutalvea ja koetan tasoittaa pulssini. Kädet tärisevät edelleen holtittomasti.

     Epäilen, etten tule enää saamaan todellisuudesta kiinni koko päivänä

”Joel, herää! HERÄÄ! Sun täytyy herätä! Joel, sun täytyy…”

Nyt sitten kouluhommien pariin. Edelleen verenpaine koholla. Mrr.