Se, kun tulevaisuudesta tulee menneisyyttä

Häistä on huomenna seitsemän viikkoa. Ei todellakaan tunnu niin pitkältä. Mutta pakko kai se on uskoa, kun kalenteri niin väittää.

Tämä ei ole kattava postaus, ainoastaan sellainen jossa kerron että olen hengissä ja pääsin naimisiin. Blogailu ei ole käynyt mielessäkään, koska päässä on ollut liikaa kaikkea muuta.

Mutta. Lähetin tänään viimeisen koulutehtävän tarkistettavaksi ja palautin myös kandin lopullisen version. Jos kaksi arvostelua odottavaa tenttiä on mennyt läpi, niin enää ei ole mitään mitä mun tarvis koulun takia tänä keväänä tehdä tai mitä edes voisin tehdä maisterihaun hyväksi. En voi muuta ku odottaa ja rukoilla parasta. 

Nyt on jotenkin hirveän tyhjentynyt olo. Vähän vaisu ja apea. Sellainen, että nyt on ohi kaikki se mitä ahdistuneena suunnittelin syksystä asti enkä oikein tiedä mitä seuraavaksi on tulossa. Seuraava syksy voi näyttää niin kovin monenlaiselta.

Mutta niin. Täällä ollaan, kevät on ihana ja kesä tulee kovaa kyytiä, olen hirveän onnellinen. Kun saan kasailtua itseäni kirjoitan toki myös häistä tarkemmin ja kaikesta. 

Etelään, etelään

Viimeinen yö Kortepohjassa. Ehti mun vakituinen osoite olla täällä melkein kolme vuotta, mutta nyt se loppuu ainaki tältä erää.

Jään kaipaamaan ainaki lyhyitä välimatkoja ja huippuja koiranulkoilutusmaastoja pari sataa metriä heti kotiovelta. Myös kasviskeittoravintola on ollut aika tiheässä käytössä, kenties huomenna vielä vikan kerran (ja kenties vielä niinä ainaki viitenä kertana jotka mun pitää vielä tulla täällä käymään opiskelujen takia..). Täällä on myös ihania ihmisiä joista olen saanut iloita siitäkin huolimatta, että olo on ollut aika levoton ja irrallinen nää kolme vuotta jatkuvan matkustelun takia. En oo osannut asettua, koska oon koko ajan alitajunnassa miettinyt, millon tilanteet tulee muuttumaan.

Senki takia on ollu ihan ihmeellistä viettää täällä viimeinen viikonloppu. Ensinnäkin koska en oo viettänyt tänä vuonna viikonloppua Jykälässä kertaakaan. En muista oonko koko lukuvuonna. Ainakaan yksin, toisin kuin nyt.

Ollaan oltu Lyylin kaa ihan vaan kahdestaan. Oon pakkaillu viimeisiä kamoja laatikoihin, pyyhkiny kaappeja, miettiny mitä tarvin viikon Tampereella olemiseen ja häihin, mitä tarvin häiden jälkeen Helsingissä, mitä voi viedä Kuopioon. Oon kävellyt Lyylin kaa vikan kerran ostoksille lähimarkettiin ja tänään vikan kerran kaverille teelle. Oon puhellut Lyylille (ja itselleni) paljon muutosta ja siitä että nyt on viiimeinen ilta, mutta en tiedä onko se ihan ymmärtänyt. Mut kovasti se on tarkkaillu ja ihmetelly mun puuhastelua.

Oon myös miettiny aika paljon häitä. Tai visualisoinu niitä mielessäni ja vähän haaveillukki.

Viikon päästä tästä tähän aikaan ollaan oltu vuorokausi naimisissa ja toivottavasti jo päästy Helsinkiin viemään mun tavarat kämppään, joka ei oo enää Tuomon vaan myös mun koti. Se on aika tosi ihmeellistä kaiken tän vuosikausien etäsuhteilun jälkeen. Huh huh. Ei oikein pysty käsittämään, miten paljon on jo kestetty.

Ajatus siitä, että kun seuraavan kerran kävelen kaverin luota Lyylin kaa kotiin niin siellä odottaa mua Halausukkeli lämpöisenä, tekee mut ihan hirvittävän onnelliseksi niin että voisin vaan purskahdella onnenvärinöitä ympäriinsä.

Oon hirveän kiitollinen just nyt siitä, että minusta ja meistä on pidetty niin hyvää huolta.

Vähiin käy ennen ku loppuu

20 päivää ja sitte.

Voi että voi että.



Tulin tänään junalla Helsingistä viimistä kertaa sillä tavalla, etten asu siellä. Seuraavan kerran kun junailen sieltä pois, asun siellä.

Aika iso ero, eikö.

Tänään käveltiin Matkakeskukselta Lyylin kanssa Kämpille toka vikan kerran. Vielä yhdesti tän sunnuntain jälkeen tullaan junalla Jyväskylään yhdessä ja kävellään meidän vakioreitti kotio, mutta sit sekin loppuu. Tää on ollu hyvä lenkitysreitti yhdistettynä matkusteluun. Helsingissä vastaava ei oikein onnistu.

Mulla on täällä teippausta ja täytettä odottavia muuttolaatikoita. Ollaan saatu Lyylin kanssa nauttia yksin puolikkaasta solukämpästä koko alkuvuosi, koska tänne ei kämppiksen poismuuton jälkeen ole kukaan tunkenut. Toisin sanoen olen siis saanut nauttia oikeasti yksin asumisesta ennen loppuelämän kaksinasumista. Eikä kyllä haittaa että saa olla rauhassa nää muutamat vikatki viikot ja laittaa kamoja kasaan.


Häät tuntui alkuvaiheessa aika rasittavalta ajatukselta. Hirveesti päätöksiä ja niissä en tunnetusti ole oikein mukavuusalueellani. Mutta selvitty on, ehkä siks ettei mun ole tällä kertaa tarvinu olla ainoana vastuussa päätöksistä. Halausukko on ollu niin hyvin mukana, etten varmaan osaa edes tajuta. En tiedä, kuinka moni sulho kattelee innoissaan nettikaupoista organza-kaitaliinoja ja tilailee näytteitä testaukseen. Ainaki luulisin, ettei kovin montaa miestä sellanen kauheesti kiinnostais ja tollaset jäis morsion huoleks.

No, mun ukkeli on erilainen ukkeli ja niin hirrrrrrrrveän hyvä sellaisena.

Nyt ei enää rasita, vaikka ei mentykään pienellä kaavalla pelkästään perheiden ja läheisimpien ystävien joukolla. Häistä tulee isohkot, mut silti ei enää ressaa. Helpottaa tosi paljon, kun kaikki isoimmat asiat niinku kirkot ja ruuat ja sellaset on hoidettu ja nyt oon vaan kauhean innoissani et saisin jo sanoo tahdon.

Sitä ennen vaan pitäis ottaa kandinkirjoitushikirupeama. Huoh.

Ajettiin eilen Kotkaan katsomaan mummia ja juttelemaan vihkipapille, että se näkis etten oo erehtynyt mihinkään random urpoon. Pappi kysyi, halutaanko mielummin tahtoa osoittaa rakkautta ja uskollisuutta myötä- ja vastoinkäymisissä vaiko hyvinä ja pahoina päivinä aina kuolemaan asti. Minusta ero noiden välillä on aika iso. Jokainen voi miettiä, mikä valittiin.

Mä olen hirvittävän onnellinen mun tulevasta miehestä ja siitä että mennään naimisiin ja siitä että viimeinkin saadaan yhteinen koti, mutta en uskalla hehkuttaa sitä. Kai minussa on niin paljon jotain suomalaista kainoutta. Oon menossa naimisiin hyvänen aika, minun mielestä yks elämän suurimmist jutuista, enkä uskalla hehkuttaa siitä kaikille jatkuvasti koska pelkään että ihmiset alkaa karsastaa minua ja pyöritellä silmiään!!!

Mutta kerrottakoon nyt kaikille että olen superinnoissani ja superrakastunut ja minusta sellaisesta saa olla onnellinen!



20 päivää ja oon vaimo. Ei mulla tänään muuta.

Here comes the (winner)bride!

Vau.

Nythän on siis niin, että selvisin tästä syksystä.

Selvisin tästä kandivuoden puolikkaasta ja olen edelleen täyspäinen.

Vau.

Lähetin juuri sähköpostilla viimeisen palautettavan opiskelujutun tältä syksyltä. Perjantaina tein viimeisen tentin tältä syksyltä. Ja sitä ennen tein monia monia monia juttuja, niin monia että marraskuussa tuntui että niitä on ihan liiiiiiiian monta ja tukehdun ja kalenteri on vihollinen ja en selviä ja yääääää mutta nyt on joulukuu kääntymässä lopuilleen ja minä huomaan että oon elossa ja oon tasapainossa ja oon selvinny ja miten mahtavaa se on ei hyvät hyssykät.

Saatte vapaasti olla iloisia mun puolesta, koska eikös iloisena olo ole kannattavaa.

Odotan kevättä niin et välillä meinaan upota sekopäisyyteen, mutta tiedän et se tulee kyllä ajallaan. Nyt oon ilonen tästä joulusta ja siitä että saan olla pari viikkoa lomalla. Sitä ennen tosin viikon seuraamassa hullunmyllyä postilla ja rahtaamassa joulukortteja ja -paketteja kärryillä kivasti hangessa, mutta sehän on vaan mukavaa vaihtelua tähän iän ikuiseen koneella istumiseen ja lähdeviittausten viilaamiseen ja akateemisuuteen pthyi.

Muuten varmaan istuisin koko viikon telkun ääressä yöpaidassa ja söisin pipareita. Joten ihan hyvä ehkä tehdä jotain.

Ai miten niin odotan kevättä? No kas kun kysyitte.

Minä meen naimisiin. Musta tulee vaimo. Miten outo outo sana.

Minä meen naimisiin ja musta tulee vaimo ja musta, Halausukosta ja Lyyli-koirasta tulee perhe ja meillä on yhteinen koti ja siellä on meidän yhteiset jutut ja me nukutaan vierekkäin samassa sängyssä lämpimässä ja palataan iltaisin samaan kotiin pesemään hampaat.

Ennen pääsiäistä meitsin status siis muuttuu ja se status sit on ja pysyy koko loppuelämän ja se on aika huh huh. Huh huh.

Miten kivaa!!

Kivaa on myös se, että meillä on jo kirkko. Ja juhlapaikka. Ja pappi. Ja pitopalvelu. Ja mulla on häämekko. Eli päälinjat hoidettu, eikös. Hah.

Sellaista siis. En tiedä lukeeko tätä enää kukaan, koska jopa usean merkinnän tahdista per päivä ollaan tultu melko vaatimattomaan vauhtiin, mutta ei sillä oikeastaan ole väliä. Kirjoitan silti. Kun kirjoitan. En mä aio luvata mitään parannusta tehdä. Päivitän kun pää ja elämä antaa myöten. Tänään ne antoi.

Tahma

Just tällä hetkellä on mieli jotenkin kauhean matalalla.

Turhauttaa oma kyvyttömyys älylliseen ajatteluun ja opiskelujuttujen paikallaan junnaaminen. Olen taas vaihteeksi alkanut epäillä omaa kelpoisuuttani akateemiseen maailmaan. Se ei vaan edelleenkään tunnu omalta. Toki välillä on ollut pieniä yksittäisiä hetkiä, jolloin olen tuntenut ymmärtäneeni jotain, mutta se on tosi lyhytaikaista. Omaksuttavaa ja ymmärrettävää ja mietiskeltävää olis niin paljon että saan pahoinvointia. Mua kuvottaa ajatus lähteiden etsimisestä ja tieteellisten artikkeleiden ahmimisesta ja ylipäätään koko akateemisuus. Yh. En tiedä, mitä sitä oikeesti haluis elämässä tehdä. 

Masentaa myös ajatus Pääkaupungista asuinpaikkana vähintäänkin kaks seuraavaa vuotta. Vietin siellä just viikon ja vaikka on hyviäkin juttuja ja puolia, niin en silti pääse eroon luotaantyöntävyyden tunteesta minkä Helsinki mussa aiheuttaa. Siellä on betonia ja asfalttia ja rumia rakennuksia ja ränsistyneitä alueita ja epämääräsiä hiihtäjiä ja se on niin kamalan iso. Mä haluun vihreäävihreäävihreää, metsää, helposti saavutettavia lenkkeilypaikkoja, luontoa, hallittavuuden tunnetta ympäristöstäni!

Kyllä siellä on kiva käydä sillon tällön. Mutta asua? Riippuu niin paljon alueesta, minne pääsee.

En mä tiedä. Kaikki tahmoo nyt. Oon jääny jumittamaan sellaselle pikkutyttötasolle, jossa koko ajan alitajuisesti odotetaan, millon joku tulee ja näyttää miten kaikki kuuluu tehdä ja sit hyvällä mielellä voi toteuttaa kun joku neuvoo. En halua hyväksyä sitä, että mun kuuluis ruveta aikuiseksi naiseksi, jonka pitää selättää elämässä eteen tulevat haasteet riuskoin ottein. En halua. Tehkää joku mun puolesta. Vaikka eihän sekään tietenkään tuntuis loppujen lopuks tyydyttävältä.

Nauravaisempia tunnelmia odotellessa.