Ihmeellisen mustikanmetsästäjän muistelmat

Mulle kerrottiin tänään, että oon ihmeellinen.

Siis siinä kyseisen sanan positiivisessa merkityksessä ihmeellinen.


Minua on sanottu elämäni aikana ties miksi, varsinkin yläasteella.
Peppi Pitkätossu, Rölli, Peikko, Noita-akka, Keiju, Hippi, Kalkkunanraiskaaja, Pikku Myy, (vitun) Maija Poppanen.
Ärsyttävä, Hyvä Piirtäjä, Hikkelehmä, Neiti Täydellinen, Päivänpiriste, Keski-ikäinen, Kerhotäti, Sanavalmis.
Outo ja Omituinen. Etenkin toi outo oli kovassa huudossa aikoinaan, molemmissa merkityksissä.

Monenlaista on tullu kuultua, mutta ikinä ennen ei kukaan oo sanonu mua ihmeelliseksi.

Ihmeellinen tyttö.
Ei varmaan tarvi sanoa, että olin aika otettu.

Oon lukenu vessalukemisena äipän ostamaa kirjaa Slowlifesta ja yrittäny ottaa tosi lunkisti. Välillä oon osannutkin, paitsi sillon kun en jaksa vastustaa huolista huolehtimista.

Mummi ja täti lähti viikon lopulla. Oli kivaa viettää niiden kanssa kunnolla aikaa edes kerran kymmenessä vuodessa. Täti kiitteli mua lempeästi koirasiedätyshoidosta ja siitä, kun muistutin sille pähkylöiden ja siementen olemassaolosta. Mummi rynäs vikana aamuna portaissa, mutta ei onneks kaatunu. Olin ilonen, kun se pääs soutelemaan, koska se oli niin uskomattoman onnellisen näköinen siinä veneessä istuessa.

Oon keräilly kesän aikana lisää astioita, vaikkei mulla ole niille edes paikkaa. Mulla on unelma siitä, että joskus laitan vielä ruokaa isommassa keittiössä kuin ekassa kämpässäni on, ja että joskus mulla on vielä keittiössä paljon hyllytilaa, jonne voi laittaa purkkeja. Erilaisia purkkeja. Eri värisiä ja eri kokosia. Ja sit niissä on sisällä kaikkee kivaa. Pähkylöitä ja siemeniä ja suklaata ja keksejä ja sokeria ja jauhoja ja kaurahiutaleita ja kaikkea mahdollista. Ja sit kattelen niitä erilaisia purkkeja onnellisena ja tarjoan niistä ystäville.

Kävin toissapäivänä ja tänään mustikassa. Ekalla reissulla sain myös vajaan turkkipurkin vattuja ja monia taisteluhaavoja niistä vattupuskista. Toinen reissu oli enemmän mustikkainen ja OFFin hajuinen. Lylle ja Cosmo veteli niin onnellisena pitkin mättäitä, että nyt Lyyli ontuu yhtä jalkaansa. Kirden heilalla keruu kääntyi jossain vaiheessa enemmän syönnin puolelle ja Kirde sotki naamansa mustikkaan. Ihastelin Kirden heilan porukoiden mestaa. Niillä oli iso piha, jossa oli paljon nurmikkoa, ja järvi ihan vieressä ja erillinen viihtyisä saunatuparakennus ja laituri ja vesikin oli lämmintä ja takapihalta lähtee suoraan heinäpolku metsään ja niin. Olisinko vähän ehkä onnellinen, jos sellasen saisi. Huh huh. Erittäin todennäköistä toki.
Mut nyt on muztikaa pakkasessa hitusen ja myös piirakassa joka vetäytyy tuolla ja jota huomenna maistelen, jeejee!

Muutama päivä sitten havahduin aamukävelyllä siihen, miten paljon on tapahtunu parissa kuukaudessa. Kevään lopulla oli tuskallista käyttää Neraa ja Lyyliä ulkona yhtä aikaa, koska Lyllellä pimeni jos koira tuli vastaan ja usein Neekkukin meni mukaan. Pelkkä ajatus siitä, että kohta pitäis mennä, stressas mua.
Ja nyt: ekalle mäyrikselle kumpikaan ei haukkunu. Kohkas kyllä, mutta ei haukkunu. Seuraavaks tuli kaks mäyristä, jotka molemmat haukku meille, mutta Lyyli ja Neekku ei niille. Sillon jotenkin yhtäkkiä tiedostin, että jotain on ihan oikeesti tapahtunu. Loppumatkan labbiksen kanssa tosin olis tarvinnu vielä suihkepulloa, mutta ei Lyyli sillekään haukkunu.
Ei ehkä kuulosta miltään, mutta käytännössä ero on niin valtava etten kykene ees arvioimaan, miten paljolta turhalta sydämentykytykseltä ja verenpaineennousulta ja syyllisyydentunnolta oon säästynyt. Halleluuja.


Mut niin. Eniten mielessä pyörii kuitenkin Tumpe, koska Tumpe on Treella ahkeroitsemassa eikä oo nähty pian kolmeen viikkoon. Perjantaina putki kuitenkin rikkoutuu, ONNEKS. Mulla on paljon rakkautta varastossa.