Kevyen raskasta ja raskaan kevyttä

TÄNÄÄN

on Orvokki opiskellut musiikinteoriansa ja musiikkitietonsa täydellisesti loppuun. Ei enää. EI ENÄÄ YMMÄRRÄTTEKÖ TE!!!

8 vuotta IHAN HULLUA

Sain siis MuPe 7:sta suoritusmerkinnän, eli olen virallisesti suorittanut sen kurssin, eli enää ei ole mitä opiskella ellen lähde opiskelemaan ammatiksi. Musiikkia siis.

Tuntuu jotenkin käsittämättömän absurdilta, että vuosien urakka on oikeesti ohi, että oon saanu jonkun tosi pitkäaikasen projektin oikeesti LOPPUUN! Ette te voi edes tietää, mitä kaikkee tunnemyräkkää tähän liittyy, enkä mä osaa ruveta kertomaankaan, koska kyse on niin pitkästä asiasta. Oon oikeesti aika paras, kun oon jaksanu. Muistan, mikä tuska oli joskus 5 ja 6 kursseissa kun piti väsätä harmoniaoppitehtäviä ja sointukäännöksiä ja sointuanalyyseja ja rakenneanalyyseja ja kuunnella intervalleja ja tehdä melodiadiktaatteja JNEJNEJNJENENENENJE.

MINÄ OLEN YLPEÄ ITSESTÄNI.

..mutta silti en osaa rauhottua. Silti tuntuu levottomalta. Kuvittelin, että kun saan ne merkinnät opintokirjaan, niin tunnen itseni vapaaksi, mutta ei se käynyt kuitenkaan ihan niin.

En tie miks, mutta oon ollu tänään jotenkin ihan poissa raiteiltani. Aamulla heräsin väsäämään loppuun MuPen portfoliota (josta tuli 5/5 vaikka se oli suppea, oli kuulemma niin vakuuttavan näköinen ja hyvin kirjoitettu) ja sen takia myöhästyin enkun kokeesta vähän, mikä ei kyllä oikeastaan edes haitannut.

Sitten oli tän kevään viimeinen viulutunti, enkä tiedä mikä muhun meni. Feilasin ihan täydellisesti. Soitin niin huonosti, etten edes usko, ja rupesin taas itkemään, mutta viime kerrasta onkin kyllä jo (ONNEKSI) aikaa. Mutta otti päähän ihan tajuttomasti, että piti romahtaa just vikalla tunnilla. Enkä oikeesti edes tiedä miksi. Olin vaan niin turhautunut ja jotenkin kaikki varmaan tulvi yli. Mitä se sitten pitääkin sisällään. Mulla on varmaan ongelmia suodattaa ulos kaikkia niitä tunteita, mitä koitokset mulle aiheuttaa, ja sitten ne aina purskahtelee tolla tavalla hillittömästi. Kuvittelin että erottaisi Jarpan kanssa kesän ajaksi vähän ilosemmissa tunnelmissa, mutta harvoin elämä menee niin kuin sen suunnittelee.

Suunnittelin myös vieväni viimeinkin kirjastoon kaikki luetut kirjat ja lainaavani uuden kasan ja kierteleväni siellä hyllyjen välissä kiireettä - mutta kirjasto oli menny neljältä KIINNI! Koska huomenna on helatorstai. En ollu kyllä ainut pettynyt, molemmilla ovilla parveili koko ajan ihmisiä, jotka oli ihan yhtä hyvin informoituneita kuin minä. Pudotin kirjat sitten luukusta, mutten saanut uusia tilalle. Nyhyy. Tämä on jo oikeesti harvinaista, että kirjasto pettää.

Oli omituinen olo kun kävelin kirjastolta konsalle. Oli ihanan kevyttä kulkea, kun oli pikkukengät eikä iänikuista painavaa koululaukkua (ja kangaskassinkin olin keventänyt kirjoista sinne palautusluukkuun) ja oli lämmintä ja periaatteessa pilvetöntä, vaikka paikoin oli jo vähän tummia pilviä. Maa tuntui jalkojen alla jotenkin ihan eri tavalla.

Ehkä nää viimeiset toukokuun viikot tuntuu aina vähän tällasilta kummallisilta.

Btw, kun istuin oottamassa sitä teoriaopea niin yhdestä luokasta tuli ihanan söpö kontrabasistipoika ja sillä oli tumma kihara tukka ja kaunis kontrabasso. Tämän halusin vain jakaa kanssanne u_u

Koko päivän on tuntunu, että oon tajuttoman lysyssä ja että en jaksa suoristautua koska on niin raskasta, mutta kun ei edes ole!! Niin en ymmärrä itteeni! Miks pitää aina saakeli rypeä ja olla vaikea jos ei kerrankin olisi edes syytä!

En tainnu vaan saada itkettyä kaikkea vielä viulutunnilla. Huoh.

Miten voi tuntua samaan aikaan kevyeltä mutta raskaalta?
Voiko keveys olla raskasta?
Miten voi samaan aikaan vapautua, mutta silti tuntea itsensä kahlituksi?

(Mutta kun minä tahtoisin jo elää ja olla vapaa ja olla se millaiseksi haluan tulla.)

Kun istuin bussissa matkalla kotio (jo toisen kerran tänään), niin yhtäkkiä tuntui ihan pikkusen vapaammalta. Mutta se on niin heikko tunne, että se katoaa.

Tänään iski muuten yhtäkkiä ajatus, kun näin oman heijastukseni näyteikkunasta, että näytän ihan pikkutytöltä. Rupesin miettimään, että millonkohan pitäs ruveta näyttämään aikuisemmalta ja kypsältä ja pätevältä naiselliselta naiselta, mutta tulin samaan lopputulokseen kuin töidenkin kanssa: tulen kuitenkin näyttämään aikuiselta (ja tekemään töitä) suurimman osan elämästäni, joten ei oo vielä mikään kiire sitä kohti. Saan olla pikkutytön näköinen vielä, jos haluan. Ei minun tartte vielä kasvaa.