Laiskan kertakäyttöihmisiä

Viime yö oli kummallinen. Heräilin pitkin yötä ja näin kamalasti unia (joita en muista enää, ylläri). Kakskyt yli kuus rämpläsin kelloa, että onko se pysähtynyt, mutta ei se ollut. Kello oli oikeesti niin vähän. Se oli kummaa. Olisin voinu nousta jo sillon, mutta se tuntu liian villiltä, joten nukuin lisää. Heräsin varmaan joka tunti uudestaan, mutta jatkoin aina unia.

Lehessä oli kahdensivun juttu toriampumisista, kaikesta mahdollisesta oli tehty kainalojuttuja.

Kotona on ollu tänään aika hiljasta, kun äippä meni iltaan ja iskä päivystää. Oon vaan datannu ja samalla tarkkaillu ohimeneviä ihmisiä (koska olen pitkästä aikaa siirtänyt taas läppärin OMAAN HUONEESEEN! Uskomatonta, mutta totta! Ei enää keittiötä) ja rapsutellu Neraa, aina kun se on rampannu täällä.

Nyt tuolla taivaalla on vaaleenpunasia pilviä ja kuuntelen Larry Carltonia, joka on Wikipedian mukaan joku legendaarinen jazzkitaristi. Kuulostaa kivalta, kerrankin pelkkää instrumentaalimusaa.

Masennuin melkein tänään, kun tajusin, että oon lihonu. Jotkut kesävaatteet, joita käytin vuos sitten ja jotka oli ihan ok, on jääny niukoiksi! Mulle on tullu läskiä NYHYY! Vääriin paikkoihin :( Onko reilua :( NO EI

Tällaista naisellista tuskaa, eikös tämmöinen ole sitä? HAHA

Ajauduin kattomaan korealaisen elokuvan, Antique Bakeryn, tänään Youtubesta, koska luin sen sarjiksen ja halusin vaan nopeesti vilkasta, miten se on tehty leffaks. No ei ollu nopee vilkasu :D Mut eniveis. Se kerto sellasesta rikkaan perheen pojasta, joka oli pienenä kidnapattu, mut se oli päässy karkuun, ja aikuisena se oli opiskellu lakimieheks mutta haluskin yhtäkkiä perustaa ranskalaisen kahvilan, jossa myydään kaikkia ihQleivoksia. Kuulostaa tosi jännältä ja kiehtovalta, eikö? LÅL 8D

Mut oli ihan kiva kattoa välillä korealaista elokuvaa ja pääosannäyttelijät oli hirmu söpöjä. Jee!

Kävin Neekun kanssa kävelemässä rannassa ja oli ihan ihanan vihreää ja hirmu säyseä sää ja ajatukset vaelsi ihan kummallisiin paikkoihin, niin kuin ne tekee aina kävelyllä.

Kävelin sen laiturin ohi, missä hengattiin ala-asteella tyttöjen kanssa. Ne risti sen Rasmus-laituriks (koska kaikki oli niin kovia Rasmus-faneja sillon, sairaan koleeta. F-F-F-FALLING!!!!). Tuli mieleen ne ala-astekesät, kun pyörittiin ympäri meidän paikkakuntaa, lojuttiin koululla ja putkipuistossa ja pelattiin Espanjalaista paskaa ja Lännen nopeinta ja ravattiin Salella ostamassa tikkareita ja Lemmenlaiturilla uimassa, parhaimpina päivinä 4 tai 5kin kertaa ja katottiin Bel Airin Prinssiä, koska se tuli joka arkipäivä aina 16.15. Sillon oli ihan eri kaverit kuin nyt. Ja kaikki me ollaan muututtu ihan tosi paljon siitä. Mikä nyt ei ole ylläri, koska ihmiset kasvaa, luonnollisesti, mutta sillon kaikki oli niin erilaista ja nimenomaan erilaista eri ihmisten kanssa.

Yhden kanssa esim ei nykyään edes moikata kuin satunnaisesti ja yhden kanssa ollaan tosi vaihtelevasti yhteyksissä. Mistä johtuu, että joskus on niin tiiviisti ystäviä jonkun kanssa, ja sitten se vaan haihtuu ja jää? Ne ihmiset oli mulle merkittäviä sillon, mutta ei enää. Niiden seuraan turvasin, mutten enää.

Onko se vaan sitä, että eri ihmisiä tarvii eri elämänvaiheissa? Mutta miksi jotkut on enemmän sellasta kertakäyttötavaraa, mutta toiset pysyy matkassa hirmu pitkään? Ei sillä, että ajattelisin ihmisiä kertakäyttöesineinä!! Lähinnä mietin vaan sitä, että miksi jotkut on ollut joskus niin tärkeitä, mutta sitten se vaan valuu pois.

Tänään olis ollu pitkästä aikaa Nuokkarikerta n-illan tilalla, mutta en jaksanu laittautua ja lähteä ihmisten ilmoille. Joo, oon välillä laiska. Ja joo, oon saamaton ja epäsosiaalinenkin, kun sille päälle satun. Mutta jos en omaisi noita paheita, niin eiköhän mulla olis joitain muita tilalla. Hähä!