Laulan kuin ankka ja kommunikoin kuin orvokki

Heippa taas. Täällä minä.

Minun blogista ei olla enää niin kiinnostuneita :D En tiedä, pitäskö tää tulkita niin, että juttujen taso on laskenut uhkaavasti - mutta ei se VOI olla se, koska ei taso oo ikinä ollut korkea. Joten luultavasti alkuhuuma/-kiinnostus on vain laantunut, ja siinä se. Vähän niinkun ihastussuhteissa. Tai mistä minä tiedän, en oo ikinä ollu kunnolla ihastunut, joten tuo oli epäluotettava vertaus.

Iskän kaa on aina ihana kommunikoida. Koska se aina kuuntelee mua ja sillai, junou. Esim tänä aamuna aamupalalla, tuun alakertaan ja iskä lukee lehtee:

O: "Onko ne luvannu sadetta tänään?"
I: "Katri Helenan poika on kuollu. 33veenä äkilliseen sairaskohtaukseen"
O: "Niin onko?"
I: "Sen mies kuoli joskus sydänkohtaukseen. Onkohan toi sitä samaa."
O: "Niin onko ne luvannu sadetta?"
I: "Ens perjantaina on Erämessut niin pitääpä sanoo Jukalle ja Tarjalle jos ne haluiskin tulla hyvissä ajoin ja mennä sinne."
O: "Niin onko luvattu??"
I: "On tulossa. Perjantaina on luvannu tulla."
O: "Täh? Kuka?"
I: "Jukka ja Tarja."
O: "..mää kysyin, että onko luvattu sadetta. SÄ puhuit Jukasta ja Tarjasta. Et säkään kyllä yhtään kuuntele mitä sanon!"
I: "No vastasinhan mä! Väärään kysymykseen vaan."

Ja iskästä se oli jotenkin superhauskaa, mutta musta ei, koska se ei oikeesti ikinä kuuntele kun sille puhuu. Yritä sellasen kanssa sitten olla ja elää. Jee.

Tänä aamuna olis hirmuna tehny mieli jäädä nukkumaan, mutta olin silti urhea ja lähdin matikantunnille. Kun olin kerta tehnyt läksyjäkin kunnolla saakeli, ja on jo kaks poissaoloo siitä muutenkin sen Lontoon takia. Onneks olin urhea, koska oli ihan hyvä tunti, tajusinkin kaiken ja osasin laskea. Kyllä mä tästä vielä nousen.

Koulun ruokalassa kävellessä bioskille (taisin ottaa taas jonkun himospurtin):

E: "Orvokki susta tulee mieleen ihan ankka."
O: "ANKKA?"
E: "Eiku ei se oo mitenkään negatiivista. Aina kun sut näkee kaukaa, niin tulee mieleen sellanen keltanen ankka joka sanoo 'kvaak kvaak'"
O: "Kvaak kvaak!"

Kasilla piti piirtää kuviksentunnilla ittensä eläimenä, ja arvatkaa minkä piirsin? Jep, juuri sen.

Tämän torstain hypärille ennen luovaa kirjottamista mulla oli suuret suunnitelmat, mutta en saanut toteutettua niitä kun jumituin kirjastoon. Kävin musaosastolla ensinnäkin kattomassa, että onko Alexander Rybakilta mitään tuotantoa, mutta kuten epäilin, ei oo. Josko se levyttäs jotain sit Euroviisujen jälkeen jossain vaiheessa. Oon popittanu Youtubea ja MySpacea jo ihan liikaa, haluan levyyyyn!

Takaisin kirjastoon. Ensin istuin lukemassa Animen uuden numeron, siinä oli juttua Ghiblin uusista ja vanhoista leffoista, joita on tulossa Suomen teattereihin. Mutta ei varpilla tuu tänne Kuopion ruputeattereihin. Ei ne ikinä tule. Nausicaäkaan ei tullu.

Sen jälkeen löysin sarjishyllystä Laikku 04:n, jossa oli eri suomalaisilta piirtäjiltä Pauli Kallion käsikirjottamia sarjiksia. Esim Rannalta, Kovácsilta ja Christeniltä. Ja JOEL MELASNIEMELTÄ! Haha! En tienny, että Ultra Bran kitaristi myös sarjakuvailee :D Ja se piirs vielä aika hauskasti.

Kun olin jo aika lopussa, tajusin että melkein koko sen ajan siinä pöydässä oli istunu mun kanssa joku mies. Se tuli siihen vähän mun jälkeen istumaan vastapäätä. En uskaltanu kattoo, mitä se luki (koska mua itteeni ärsyttää, jos joku vilkuilee mun olan yli tai tuijottaa mitä luen), mutta se oli niin symppis kun se aina naurahteli 8) Ihanaa. Mutta taisin itekin tuhahdella välillä huvittuneesti.

Kirjastoon mennessä oli taivaalla ihan törkeen tummia ja uhkaavia pilviä. Tuomiokirkko näytti aika hurjalta, kun sillä oli ihan tumma tausta. Siitä ois saanu hienon valokuvan, jonka nimi olis ollu Taivaan tuomio. Mutta kun lähdin takaisin koululle, oli lämmintä ja aurinkoista ja sinitaivaista eikä ollutkaan ruvennu satamaan, ja mulla oli tismallaan sama hymy naamalla koko matkan kirjastolta koululle.

On hämmentävää, miten voimakkaasti valoisuus ja sää vaikuttaa minuun. Miten kaikki tuntuu vähemmän pahalta ja painostavalta näin keväällä kuin joskus sysitalvella. Vaikka tykkäänkin talvesta. Kai mun aivot on vaan herkät valolle/valottomuudelle.

Käytiin kattomassa Postia pappi Jaakobille. (Piti pyöräillä, koska olin antanu Veralle mun bussikortin eikä se ollu tullu takas ajoissa.) Se oli Klaus Härön leffa, joten siinä oli tuttuun tapaan karuja mutta kauniin maalauksellisia kuvakulmia ja asetelmia ja maisemia. Vaikka se elokuva omalla tavallaan loikin toivoa siinä lopussa, niin se oli silti hirmu surullinen ja jotenkin ankea. Ne ihmiset oli niin parkoja jotenkin. Vaikkei ne käyttäytynyt mitenkään silleen että "voi kun olen parka". Kyllä se oli ihan katottava. Vaikka tytöt ei tainnu hirveesti lämmetä.

Mein wanhojenbändin basisti oli huippu, kun se tänään pysäytti mut koulusta lähtiessä ja puheli että syksyllä olis kiva pistää pystyyn jotain soittoporukkaa koulussa. Ja niin oiskin. Haluisin hirveesti päästä laulamaan johonkin porukkaan, olis kiva jos olis paikka, missä harjotuttaa itteään. Ei siitäkään varmaan mitään koskaan tule, enkä oo niin taitava että mulla olis saumaa tällasta haluta, mutta laulaminen on niin kivaa, etten välitä.

Nyt kirjottamaan luovasti HUUUUUUH öitä>>