Niin villiä että HUH HUH

Tänään tapahtui niin monta villiä asiaa, etten tiedä mistä aloittaa.

Ehkä aloitan hengittämällä pari kertaa oikein syvään.

HUUUUUUU-AAAAAAAH

HUUUUUUU-AAAAAAAAHHHHH.

En oikeesti pelleile, tää ON raskasta.

Ensimmäinen villi asia tänään oli se, että näin Hempun. En tiedä miks, mutta aamusta saakka oli mahassa sellainen ihmeellinen jännitys. Kun tapaa harvoin, niin niille tapaamisille kasaantuu jotenkin sellanen järjetön paine, että miten kaikki sujuu ja onnistuu jnejne.

No, toinen villi asia oli se, että kun puhelimessa sovittiin tarkempia yksityiskohtia, niin sain kuulla (tai tajusin, miten vaan) että mukaan oli tulossa myös Aaron, Hempun brittiläinen poikaystävä josta oon nähnyt tasan yhden valokuvan. Tässä vaiheessa olin jo ihan että VOI EI APUAA EN OSAA PUHUA NYHYY PELOTTAA ja kyllä te tiedätte.

Kolmas, ei suinkaan vähäisin, villi asia olikin sitten se, että hyppäsin tänään ensimmäisen kerran pyörän selkään sitten sen taannoisen törmäilyn. 12 päivää ronsuna ja tilanne on se, että turvotus on jo lähes kadonnut, mitä nyt nilkka on edelleen hiukkasen paksumpi kuin toinen. (Mistä tuli mieleen, että eilen sydämeni täyttyi sanoinkuvaamattomalla hellyydellä, kun kaveri tekstasi randomisti ihan vaan kysyäkseen miten mun jalka voi. Awwww.) Mustelmaa on näkyvästi jäljellä vähän siellä täällä ja tuolla. Jalkapöytä aristaa ja on ajoittain aika kipeäkin. Kävely sujuu jo lähes normaalisti, mutta pitkän rasituksen jälkeen alkaa taas vähän temppuilla.

Harhautui. Niin. Siis pyörällä ekaa kertaa melkein kahteen viikkoon. Ennen liikkeellelähtöä hengitin sillonkin muutaman kerran syvään, ihan vaan varmuuden vuoksi, ja tein ristinmerkinkin, ihan vaan varmuuden vuoksi senkin. Ja pyöräilin ehkä hitaammin mitä ikinä ja hirmu varovaisesti. Osaksi sen takia, etten halunnut hikoilla, mutta osaksi siksi, että huomasin säikkyväni jokaista yllättäen näköpiiriin ilmestyvää liikkujaa. Mäissä olin ihan sydän kurkussa ja mutkissa halusin peiton alle. Että tällasta.

Aaron näytti ihan britiltä. Ei, sillä ei ollut oranssia tukkaa eikä pisamia tai mitään (eikun hetkonen, vai oliko? o-o) mutta britiltä se silti näytti. Se oli tummatukkanen ja sen korvat oli just sen verran höröt, ettei näyttänyt suomalaiselta, ja että se näytti hauskalta. Hämmentävintä oli huomata, että Hemppu ja se oikeesti näytti samalta. Ei silmiinpistävästi. Mutta just sen verran, mitä pysyvien parien pitää näyttää.

Ja sitten minun aavistukset (eli siis neljäs villi asia), joita olin pyörämatkalla miettinyt, toteutuivat. En tiedä aavistinko siks, että viimekskin kun nähtiin niin sillonkin tuli pommi. (Sen otin paljon raskaammin, koska olin loukkaantunut siitä, että tieto oli jo usean viikon vanha, mutta selitys oli että Hemppu oli halunnut kertoa kasvotusten, joten oli pakko hyväksyä..)

Ne oli mennyt eilen kihloihin. Ja Hempun sormessa oli sormus.

AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA

Aaronilla siis ei ollut sormusta sen takia, että Englannissa mies kuulemma saa vasta häissä. Kullakin maalla omat perinteensä.

MUTTA AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA

Ja minä olin just miettinyt, että pitää varmuuden vuoksi sitten katsoa niiden sormia, mutta en edes EHTINYT, kun meidän kävellessä syömään jo paukauttivat.

Sain jo alustavan kutsun häihinkin. Man-saarelle. Ennen mein ylppäjuhlia toukokuussa.

Elämä on niin hullua. Että en sitä osaa paremmin sanoa.

Myöhemmin kävin kirkolla lauluharkoissa lauantaisia häitä varten. Oli vähän kumma fiilis, kun en oo pitkään aikaan ollu missään laulamassa. Paitsi oman pianon ääressä.

Tai no okei, ehkä se kumma fiilis johtu edelleen siitä neljännestä villistä asiasta. Se olis paljon loogisempi selitys.

Minusta oli muuten söpöä, kun ne kävi ostamassa Suomalaisesta Aaronille sellasen suomenoppikirjan, koska se haluaa kuulemma opetella meidän kieltä. Tuntuu jotenkin hassulta, että joku tahtoo oppia näin marginaalista kieltä. Kai se rakkaus on vähän ihmeellinen voima.

Hemppu on kyllä minun idoli. Ei sillä, ettäkö itse olisin halunnut lähteä yksityisesti vaihtoon ennen lukioon menoa tai sillä, että olisin halunnut opiskella ulkomailla heti ysin jälkeen ja asettua sinne, tai että itse olisin halunnut brittiläisen poikaystävän tai miehen, eikä silläkään että itse haluisin jo heti naimisiin. Ei sillä. Vaan sillä, että se aina tietää mitä se haluaa, se on varma päätöksissään, se ajattelee eteenpäin, se suunnittelee, se on järkevä ja looginen, se miettii asioita käytännön kannalta, se uskaltaa asioita, joita muut pitää hulluina. Se on ollut kypsyydessä minua koko ajan muutaman vuoden tai monta edellä. Niin että ihan vaan sillä se on minun idoli.

Ai niin. Eilen illalla katsoin taas sellasen Rakkautta & Anarkiaa -leffan. Elephant. Se kertoi kouluampumisista. Se oli jotenkin hirmu ahdistava ja rankka, vaikkei sitä oltu yritetty tehdä mitenkään pelottavaksi eikä väkivallalla mässäilty eikä mitään. Se oli itse asiassa suht realistista se ampuminen. Suurin osa sitä leffaakin tuntu olevan vaan se, kun kuvattiin miten ihmiset käveli koulun käytävillä tai jostain paikasta toiseen paikkaan. Silti minua otti jostain syystä mahasta. Kun se oli niin surumielinen ja toivottoman oloinen. Nyhyy.

Tähän on hyvä lopettaa tämä merkintä. (Eli ei ole, mutta lopetan silti.)