Uupununeen ja herkän Variksen vuodatukset

Kotiuduin!

Olen:
-suuremmissa sielun kuin ruumiin voimissa
-nuhainen (iski vasta tänään)
-saanut uusia kavereiiiita
-täynnä itikanpuremia, esim nilkoissa, kämmenselissä, SILMIEN YMPÄRILLÄ (!!!)
-saamassa ääneni takaisin

ja jotain sellaista.

ANTEEKSi ettei ole vielä valokuvia, kun en ole saanut niitä Jenniltä, TYLSÄÄ, mutta laitan niitä sitten kun pystyn.

Sunnuntai-iltana oli sellanen fiilis, ettei mistään taas tuu mitään ja kaikki feilaa ja mikään ei oo hyvin, mut siltä tuntuu aina ennen leirejä (varsinkin jos ite joutuu tekemään jotain ratkasevaa sen leirin onnistumiseks).

Ei päästy tänä vuonna nukkumaan huvilaan (NYHYY) vaan parakkeihin. Inhoon niitä. Siellä on haisevaa, kosteaa ja varmasti homeista. Ja vessoihin+suihkuihin pitää kävellä ainakin puol kilsaa. Ainakin. Oon ihan varma.

Illalla uitiin ja seistiin Titanicisti Maijukan kanssa sateessa ja mua opetettiin pelaamaan Läpsyä korteilla ja olin ihan kobra siinä. Sit leikittiin poikienhuoneessa jotain random arvauspelejä, kuten "Mistä Valtteri tykkää?" ja sit sellasta jotain sormilukupeliä.

Seuraavan aamun aamu-uinti yhdistettynä siihen (minun mielestäni) homeessa nukkumiseen olikin sitten hivenen tuhoisaa. Siitä uinnista tuli kyllä ihan sikahyvä fiilis, vaikka kestikin kauan ennen kuin sain hypättyä sinne järveen, mutta siis niin. Kurkussa tuntui alkava kurkkukipu jo aamupalasta asti.

Parit lapsineen tai ilman tuli iltapäivällä ja ensimmäisen hoitorupeeman jälkeen olin ihan tillintallin. Tuntu että pää hajoo, tai ei ainakaan pysy kasassa. Se ei johtunut varsinaisesti siitä, että olis ollu jotenkin hirveetä, mutta jotenkin olin vaan ihan uupunut. Rupes tuntumaan kuumeiselta. Iltapalaan mennessä makasin vaan yläpetillä kylmissäni ja ahdistuksessa, että nytkö tuun kipeeks ja tässäkö tää nyt oli. Otti ihan älyttömästi päähän, koska en halunnu olla sairas ja vaivaks muille. Yritin ettiä lääkekaapista kuumelääkkeitä ja pillitin Maijukalle kun olin ihan herkkänä. Ei löytynyt sopivia pillereitä, mutta Minnalta sain onneks Paramaxeja ja sitten vedin niitä ja yritin lopettaa turhautumisitkun ja normalisoitua, vaikka näytin varmaan ihan kuolleelta.

En tie, mikä se kuumepiikki oikein oli. Ehkä mulla oli vaan ollu jo armoton stressi ja jännitys ja ahdistus siitä leiristä, että sitten kun se laukes sen jälkeen kun hommat lähti käyntiin, niin keho ei osannut käsitellä sitä enää ja pisti ruumiinlämmön korkeelle. En tiedä. Tiistaiaamu meni kuitenkin jo paremmin. Olo ei ollut enää kamala. Kurkkukipu hävisi päivän mittaa ja alkoi syödä ääntä mennessään.

..mikä johti siihen, että keskiviikkoaamuna olin herättyäni käytännössä täysin mykkä. Oli kiva pihistä ja kuiskailla, kun muut puhu ihan normivolalla (joka rupes yhtäkkiä tuntumaan yllättävän kovalta, koska omaa ääntä ei saanut kuuluviin), ja yrittää käskeä lapsia vakuuttavasti, kun kurkusta ei yksinkertaisesti vaan lähde ääntä. Lisäks mulla meinas palaa hetkittäin käämit Aurooraan, kun se oli jotenkin niin täydellisesti leimautunut muhun, että tunki koko ajan syliin ja ois halunnu että leikin vaan sen kanssa (onneks rupes myöhemmin leikkimään muidenkin lasten kanssa, eikä ollu enää koko ajan tiiraamassa, että missä mä olin) ja roikku jaloissa ja repi paidasta ja yritti kiivetä mua pitkin ja meinas kuristaa halatessa. Mutta onnistuin hillitsemään itseni, enkä ollut ihan superkamala. Vaikka olis tehny mieli.

Mutta oli niitä muitakin persoonallisuuksia. Lapset on kaikki persoonallisuuksia. Esim Helmi, joka kilju melkein joka asiasta KIMEÄSTI ja nauro päälle, ja Tiitus, joka hymyili suu auki kunhan sai vain auton käteensä tai joka jakso tutkia kahvipakettia kymmeniä minuutteja, ja Aamos, joka jäi aina vähän lagittamaan ja joka ulkona toi uskollisesti kaikenkokoisia palloja mun syliin, väsymättä, ja Karla, joka oli diplomaattinen ja lohdutti aina pienempiä lapsia, jos niillä oli suru, ja Justiina, joka oli reippain ikinä ja kaikkien kaveri, ja Katariina joka osasi hienosti tehdä heittäytymisen jos alko ärsyttämään.. ja vaikka ketä.

Tuli melkein ikävä!

Ja vaikka on noita rasittavia hetkiä, kun sua esim kuristetaan tai raavitaan vahingossa tai lapset tyyliin hyppii seinille, niin ne hienot hetket jotenkin peittoaa kaikki ikävyydet. Huomasin ajautuvani vapaa-ajallakin pitämään niitä lapsia silmällä, esim lenistä katsellessa, koska en ite viittinyt rehkiä ja hikoilla, ettei kuume taas puskisi jostain. Ja kun vanhemmat halus pelata. Kai niilläkin on siihen välillä oikeus ;D

Sitä paitsi, siinä on jotain käsittämättömän siistiä, kun saa itkevän pikkulapsen rauhottumaan tai nelivuotiaan hysteerisen tytön lopettamaan itkemisen. En tiedä, mikä taika siinä on, varsinkin kun suurin osa ihmisistä kykenee siihen.

Mutta kyllä siitä hyvä fiilis tulee. Tuntuu siltä, että pystyy.

Keskiviikon iltahartaus oli herkkä. En kyllä muista mitään siitä, mitä edessä puhuttiin, mutta sen muistan, että en jaksanu nousta penkiltä sen jälkeen, kun virallinen osuus päättyi. Jäin vain istumaan ja kuuntelemaan musiikkia ja kattelin niitä harvoja salissa olevia ihmisiä ja en miettinyt mitään. Silti mulle ehti tulla lyhyessä ajassa jo kahdesti sellanen olo, että alan itkemään ja molemmilla kerroilla mietin, että pitäs mennä pyytämään Anttonilta (joka siis oli myös lapsia kaitsemassa, isompien puolella tosin, ja yks uusista tuttavuuksista. 40 senttiä mua pidempi ja kaks vuotta nuorempi. ymmärrättekö, se on kasvanu 40 senttiä enemmän ku mä, ja sillä on ollu kaks vuotta vähemmän aikaa!! minusta tämä on vähän väärin), voisko se rukoilla mun puolesta. En kuitenkaan menny, koska aina on sellanen fiilis, että ei viiti, ei voi, keksin sen vaan ite, ei mun oikeesti pidä mennä. Sitten, kun olin jo lopettanut itsekseni inttämisen pään sisällä, Anttoni kävelikin sieltä nurkasta mun luokse ja kysy saako se rukoilla mun puolesta. (Myöhemmin se kerto, että oli itekkin jonkun kolme minuuttia miettinyt, että pitiskö sen tulla vai ei.) SE oli pikkusen jännä fiilis. En ees yrittänyt sanoa mitään vaan nyökkäsin pelkästään ja ennen kun se ehti edes istua alas rupesin jo itkemään. Way to go! 8)

En tiedä edes, miks itkin. Minä vaan itkin. Vähän ajan päästä Jarnakin (joka on myös periaatteessa uusi tuttavuus, koska tällä leirillä juttelin sen kanssa ensimmäistä kertaa kunnolla. oon nähnyt sen aikasemminkin kirkolla JA esim soittamassa käyrätorvea kaupunginorkassa, mutta se on vaan tuntunut pelottavan määrätietoiselta aikuiselta aikasemmin. ennen kuin hoidin sen lapsia HAHA) tuli rukoilemaan ja minä vaan pillitin ja olin räkäinen ja tuli ihan sellanen fiilis, että se on joku sijaisäiti ja minä vauva. Olin sen kainalossa ja se kutsui minua pikkuisekseen.

Tiedän, että joku voi väittää, ettei tällä millään ole mitään merkitystä, ja kaikki on vaan sattumaa, mutta minulle riittää, että minä itse tiedän, ettei se ole niin. Minä tiedän, ettei ole sattumaa, että Anttoni tulee sanomatta minun luokse, koska en itse uskalla mennä sinne, ja minä tiedän, ettei ole sattumaa että minun vieressä on just ne ihmiset ketkä on. Minä tiedän, ettei ole sattumaa, etten voi lopettaa itkemistä, vaikken tiedä tarkasti, mille itken, ja ettei minun tartte itkeä yksin omassa voimassa.

Seuraavassa iltahartaudessa en itkenyt, mutta sitäkin ihanampaa oli tarkkailla, miten muut ihmiset oli ihan liekeissä. Sellasissa herkissä liekeissä. En tiedä, ootteko koskaan kokenut sellaista, mutta minä tajusin taas kerran, miten kaunista on istua ja olla ja kuulla, kuinka jokapuolella on hiljaista itkua ja kyynelehtimistä ja sydämestä suputtamista ja niistämisiä ja avautumista. Hoitava itku on karun kaunista.

Yritettiin me vikana iltana vähän valvoakkin. Paistettiin esim kodassa makkaraa (minä koitin soijanakkeja, mutta ne on vieläkin ällöttäviä minusta, en vaan tykkää siitä idiksestä, että pitää yrittää näyttää lihalta, vaikkei ole lihaa), joka oli niin pahaa ettei kukaan syönyt sitä edes kahta kokonaista, ja nähtiin ufoja joka puolella ja kerrottiin juttuja ja oltiin pimeässä ja yritettiin olla hiljaa ja tuijottaa nuotiota mutta mä feilasin koko ajan kun nauratti. Niin ja poltin peukalon ja nimettömän makkaratikkuun. Jee.

Aamulla väsytti ja viimisella hoitokerralla oli hivenen löysä meininki, kun olin ihan nuutuneena. Nyt kotona onneks ja ääni on edelleenkin raakkumista, kuin miehinen varis. Netti ei toiminut kuin vasta illalla, koska joku salama oli tehnyt tuhoja kuulemma, mutta sen vika etten päässyt aikasin nukkumaan kun piti tulla koneelle. On se rankkaa.

Btw: saan hiukset jo ihan minimaaliselle ponarille! LÅL

En jaksa ajatella, mitä kaikkee oon unohtanut kertoa. Mua väsyttää.

No sen vielä sanon, että katoin tänään Parfyymin, ja se oli omituisella tavalla tosi hyvä! Se kertoi miehestä jossain menneen ajan Ranskassa ja sillä oli sairaan hyvä hajuaisti. Se halus kehittää maailman parhaimman parfyymin, mutta siihen tartti ainesosiksi nuorten naisten tuoksua, joten ruumiita tiedossa. HAHAHA. Nojoo. Mut se oli oikeesti hyvä. Ja se loppu oli jotenkin niin random että olisin nauranut jos en olisi ollut niin mykistynyt. Suosittelen.

NYT ÖITÄ MO

PS: KUOLEN EHKÄ KUN ITIKANPUREMIA KUTITTAA NIIN TAJUTTOMASTI HUAAARH