Ahdistuksen hajurako

Oon jotenkin ihan yltiöväsynyt ilman mitään varsinaista syytä. Ja muutenkin mulla on seikkaillut kauhee ristiriitaisuuden möykky mun sisällä koko päivän. Tuntuu, että oon jotenkin ihan hukassa.

Se ei oo sillein mikään maailman positiivisen tunne, tiettekö.

Pitkitin sängystä nousemista tänään ihan tosi antaumuksella, mut sain mä kaheksan tunnin yöunetkin! En oo muutenkaan ollu yhtään niin väsynyt (ainakaan vielä) nyt, kun ei oo enää kaheksaan menoja. Oi onnea.

Mutta se ei estä sitä, etteikö vois silti väsyttää. Kuten esim nyt. Oon ihan poikki ja uupunut, vaikken oo tehny mitään fyysisesti rankkaa. Paitsi ollut koko päivän ihmisten kanssa tekemisissä ja yrittänyt hymyillä ja nauraa ja olla kiva ja sosiaalinen ja iloinen ja diplomaattinen ja kannustava ja osaava jajajajajajaa AARH.

Koulun ja kvartetin jälkeen iskä haki viulun, ettei tarvinnu sen kanssa säätää, ja sit menin lataamaan bussikorttia. Vähän otti aivoon, kun ne oli siirtäny sen INFO-pisteen remontin takia, ja en meinannu löytää sinne. Ja sit olin menossa vessaan, niin nekin oli poissa käytöstä. Ja kun viimein pääsin, niin sen pöntön huuhtelumekanismi oli rikki. Siinä vaiheessa meinasin jo lyödä pään oveen.

Veljmiehessä oli neljä ruotsalaista poikaa. Se oli tosi omituista. Vaikka minkä muunmaalaisia oon nähny (esim yks päivä Prismassa oli kolme espanjaa puhuvaa pariskuntaa), mutta ruotsalaisia ihan tosi vähän. "Jon! JON! Fitta!" Ne vaikutti kaikki tosi ylimielisiltä (en tie johtuko se siitä, että ne oli, vai siitä, että on ollu tänään niin kumma fiilis että näin ne vaan vääristyneesti)

Sit menin Eelimille ja selvis, ettei mun tilanne ollut todellakaan edes pahimmasta päästä: Jenni oli tullu parin päivän sisällä kipeäksi ja ääni oli aika huonossa jamassa, Hanna oli kuumeessa ja korvatulehduksessa, Tuomo oli ollu kuumeinen koko viikon. Joten lopputuloksena oli se, että ainakin mun ääni kesti. Ehkä se johtu siitä, että sen oli pakko kestää - jos Jenniltä olis menny ääni kokonaan. Jos tää oli joku alitajunnan juttu? No mut en valita.

Oli outoa laulaa uudessa paikassa ja ääni kuulu monitoreista ihan tosi eri tavalla, mitä Vapiksella. Se oli omituista. Ja näin jälkeenpäin ajatellen en tainnu jaksaa keskittyä edes laulamiseen ihan kybällä. Mut sanat ainakin muistin aika hyvin! Ei tarvinnu edes vilkuilla paljoo nuoteista. Ne oli vaan varmuusturvana, jos ois iskeny kaamee bläkäri.

Kyllä me sit selvittiin ihan ok kunnialla. Oli vähän outo olla sen jälkeen. Ostin yläkerrasta teetä Riikan pikkuveljeltä (HAHA!) ja sit menin parvelle kuuntelemaan C.I.A:n soundcheckiä.

Oon aina tykänny siitä, miten niiden soittajat soittaa niin hyvin yhteen ja tietää aina missä mennään jnejnejne. Melkein kateellinenkin. Mutta sitten taas mun mielestä niillä ei oo koskaan ollu erityisen hyviä laulajia. Tai siis nytkin se laulu kuulosti ihan ok kivalta (paitsi että joku laulaa ihan armottomasti nenäänsä ja se on ihan oikeesti yks suurimmista synneistä, mitä laulamisessa voi tehdä! jos multa kysytään, mut kukapa kysyis), mutta ehkä vähän falskas, varsinkin korkeissa kohdissa. Mutta toisaalta, kolme naislaulajaa ja yks mies, niin ei oo helppoo ei.

Lähinnä tajusin sen myöhemmin kuunnellessani, kun ne veti ylistystä seuraavassa tilaisuudessa, ettei se loppujen lopuks haitannu, vaikka falskas tai vaikka joku veti Nylon Beatina, koska tärkeintä oli se, että ne oli siinä MUKANA (ainakin ulkopuolisen silmin näytti siltä). Ne oli mukana siinä, mitä ne teki, kunnolla ja omasta tahdosta.

Mä en ollu.

Tuntuu, etten osaa sitoo sydäntä mihinkään asiaan kunnolla. En osaa ja/tai en uskalla. Mun pitää aina pitää varmuuden vuoks pieni turvaväli, hajurako.

Ja se pätee ihan samalla lailla ihmisiin kuin asioihinkin. Viimeistään se, miten näen kaiken ja kaikki niin epätäydellisinä ja kelpaamattomina ja vaan arvostelen ja kritisoin ja vaadin liikaa enkä osaa olla tyytyväinen tai arvostaa, varmistaa sen, että turvaväli myös pysyy. Se on varmaan turvaväli sille, etten joudu ite kohtaamaan omaa kelpaamattomuuttani. Nyt se heijastuu vaan muista ihmisistä, mutta käännän sen niin, että se olis niiden muiden ihmisten ominaisuus, eikä mun. Selvää, eikö? No kyllä, mun selittäjänlahjat suorastaan loistaa..

Ja en kestä, kun aina kaikki hengelliset tilaisuudet/tilanteet herättää mussa kamalan ristiriidan nykyään. En osaa enää rukoilla tai ylistää tai olla ihan aivoton, vaan sen sijaan epäilen ja kyseenalaistan ja mietin ja pohdin ja katselen ja ihmettelen ja kummastelen ja ahdistun. En jaksais pyöritellä näitä asioita jatkuvasti päässäni, mutta jos en ajattele, niin ahdistun. Mutta toisaalta, jos ajattelen, niin ahdistun myös silloin. Ja ei elämä, miks kirjotan tänne tällasia juttuja, kun oon niin superväsynyt ja en jaksais ees ajatella?

Sen sijaan kerron sen, että en jaksanu jäädä kuunteleen Metron porukkaa, vaan soitin iskän hakemaan (ja se on kyl aina ihan superjaksava, kun nytkin lähti hakee vaikka oli kai jo menos nukkumaan, mutta iteppä ei kieltäynyt vaikka kysyin kyllä, että oliko se nukkumassa ja että voin tulla bussillakin) ja sitten, kun odotin iskää niin jäin varmaan ties kuinka pitkäks aikaa vaan tuijottamaan katulamppua ihan tyhjäpäänä. Sit yhtäkkiä havahduin siihen, että vaikka ei slmin nähden satanut lunta tai ei tuntunut miltään, niin ilma oli täynnä sellasia minimaalisen pieniä, säihkyviä ja kimaltelevia lumihiutaleita. Ne leijaili ja kimalteli pikkupisteinä mustaa taustaa vasten ja mä aattelin että vau, mitenkä ne ei tunnu iholla ollenkaan, vaikka ne on kuitenkin ihan selkeitä.

Väsyttää niin paljon, että meinaan nukahtaa koko ajan tähän koneelle. Se on jo aika vahva merkki siitä, ETTÄ täytyy laittaa piste(.) tälle illalle ja tälle angstimerkinnälle. (Huomenna taas luen kauhulla, mitä sitä on tullu läpätettyä.)