Vähän ennen kahtatoista kaveri pyysi randomina lähtemään sen kanssa ulos ajelemaan. Tuli järjetön nostalgiaryöppy viime kesästä, koska sillon lojuin monia öitä ulkona pitkin Kuopiota, useimmiten kahden S:n kanssa. Sillon oli kauniit ja valoisat ja rauhalliset kesäyöt. Nyt on vaan tätä harmaata sadetta ja kylmää tuulta.
Mutta lähdin silti, vielä ilman takkia.
Kuopio oli ihan kuollut ja hiljainen. Ajettiin Vänärille, Valkeiselle, Niiralan Shellille kuiville munkeille ja mauttomalle Tazzalle, Saaristokaupungin uuden sillan liepeille sellaselle nuotiopaikalle, jossa kuulemma hengailee aina populaa kun on aurinkoista ja lämmintä. Joka paikassa tuuli kovaa ja hiukset lepatti. Ihmiset oli kadonneet.
Peräniemen Kasinolla oli joku häppeninki, koska siellä loisti lämpimän kirkkaat valot. Istuttiin niemen kärjessä ja taivas oli kaukaa vielä punainen ja violetti auringonlaskusta.
X: "Sopiiko että savustan keuhkojani?"
O: "MITÄ!! Mistä lähtien säkin oot alkanu tupakoimaan!"
X: "Oon mä jonkun aikaa. En tiiä. Sen jälkeen kun täytin kaheksantoista rupesin vaan kokeilemaan. Isä poltti koko elämänsä."
O: "Poltti? Eikö polta enää? Ei kun siis.."
X: "..sulle mä en oo tainnu kertoakaan."
Ja sitten kuulin, että isä oli kuollut muutama vuosi sitten, tappanut ittensä, ampunut, kaveri oli ollut ekana paikalla. Ei ollut mitään viestiä eikä mitään.
Muutama vuosi sitten olisin varmaan alkanut itkemään silkasta myötätunnosta. Nyt en kuitenkaan sitä tehnyt, en tiedä onko se merkki kehittymisestä vai silkasta turtumisesta. Hämmentynyt kuitenkin olin. Olin ymmälläni siitä, että minulle kerrottiin, toisaalta otettukin. Yhtäkkiä siinä tupakan palaessa ja kuunnellessani kaverin hiljaista selitystä se tuntui ihan luonnolliselta. Sillä tavoin väistämättömältä, että niin oli tarkoituskin mennä.
Mitä ihmiselle kuuluu tuollaisessa tilanteessa sanoa? En tiedä, oonko nykyään liian vähän oikeissa sosiaalisissa tilanteissa, koska sanon vääriä sanoja, takeltelen, änkytän. Jokainen repliikki tuntuu ponnistukselta ja hermostun, miten toinen siihen reagoi, onko se sittenkään oikein, olenko aivan väärässä.
Sen ensimmäisen tupakan jälkeen kaveri poltti vähintään yhen röökin jokaisessa pysähdyspaikassa. Se oli hassua, koska en ollut koskaan aiemmin nähnyt sen polttavan. Ja olin kuvitellut, että se nyt viimeisten joukossa polttaisi. Eipä ihmisistä koskaan tiedä.
Kotiin tultuani olin hereillä vielä monta tuntia, luin luin luin. Sitten kun kesäyön pimein pimeys, joka ei ole edes lähelläkään sitä talven pilkkopimeää mustaa pimeyttä, oli vaihtunut jo aikaisen aamun valoisuudeksi, menin nukkumaan. Näin levottomia unia, joista en herättyäni muistanut ainuttakaan asiaa. Oli vaan se tunne, joka unista aina jää. Se on hermojarepivä, koska ei osaa eritellä, mistä se johtuu. Silti se on jämähtäneenä koko päivän. Varsinkin jos herää myöhään.
Ja nyt en osaa päättää, lähtisinkö Jyväkseen jo tänä iltana vai vasta huomenna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti