Pakahdun yliannostukseen.

Mulla on nyt joku yliannostustila tai joku. Liikaa kauniita ihmisiä ja liikaa pakotusta sydänalassa ja liikaa toivottomuutta nyhyy. Katoin samalta ohjaajalta (Wong Kar Wai) kaks muutakin leffaa tänään: Days of Being Wild ja 2046. Toinen sijottu periaatteessa aikaan ennen In the Mood for Lovea ja toinen sen jälkeen. Ne muodosti ikään kuin trilogian ja kieltämättä ihan samoja juttuja ja henkilöitä toistu niissä kaikissa.

Esim tätä jauhettiin varsinkin tossa viimeisimmässä, 2046:ssa, melkein loputtomuuksiin saakka: ennen, jos ihmisillä oli salaisuus jota ne ei halunneet kertoa muille, ne tapasivat kiivetä vuorelle ja etsiä sieltä puun, jossa oli kolo. Sitten salaisuus kuiskattiin sinne koloon ja kolo täytettiin mudalla ja salaisuus jätettiin sinne. Aika söpöä kyllä. Ja ITMFL:ssa yksi mies tekikin niin, koska se ei halunnut kantaa sitä salaisuutta enää mukanaan, vaan jatkaa eteenpäin. 2046:ssa se olikin sitten ihan muuttunut mies, kun se ei ollut saanut sen menneisyyden rakkautta.

HUAAARH KAIKKI ON NIIN SAAKELIN TRAAGISTA

Tää sitaatti jäi mieleen tosta 4026:sta, sen sano se sama salaisuus-puunkoloon-mies:

"Rakkaus on ajoituskysymys. Sitä oikeaa ei kannata tavata liian aikaisin tai liian myöhään."

En jaksa ajatella, joten en ota kantaa, mutta toi vaan jäi mieleen.

Tykkäsin enemmän tosta 2046:sta. DOBW oli jotenkin liian synkkä ja toivoton, liian tunteeton, en tiedä. Siitä jäi paha mieli niiden ihmisten puolesta. Toi jälkimmäinen oli jotenkin lämpimämpi.

Mut huh, nyt ei kyllä pysty enää. My Blueberry Nightsin voisin vielä kattoo, mut sitä ei ollu kirjastossa, joten se saa odottaa. Noi leffat aiheuttaa putkeen katottuina liikaa tunnelmia. Ne tuntuu vähän sellasilta impressionistisilta sykäyksiltä ja hetkiltä, jotka on maalattu ja jotka elää. Niitä pitäis kypsytellä rauhassa kattomisen jälkeen.

Tänään tuuli niin kovaa ja näytti koko ajan siltä, että ihan kohta alkaa sataa, joten menin keskustaan bussilla. Pysäkille kävellessä mut pysäytti nainen, joka kysyi tietä yhdelle tielle. Iski ihan totaalinen bläkäri ja en ollu varma, missä se tie sijaitsee, vaikka oon asunu käytännössä koko ikäni korttelin päässä siitä. Mutta neuvoin sen kuitenkin oikeaan suuntaan onneks. Tajusin vasta myöhemmin, missä se tie tarkalleen on. Sit kun olin neuvonut ja jatkoin kävelyä pysäkille (johon oli hurjat KYMMENEN metriä enää) niin bussi huristi ohi. Että siinä oli palkka tämän päivän hyvästä teosta.

Alexander Rybakin levyä ei ollu vielä tullu, mutta äippä lupas ostaa sen mulle nimpparilahjaks. HIHI. Käytiin myös myöhäisillä nimpparikahveilla meidän perheen naisten kanssa ja syötiin kaikki ihanat browniessit Houkutuksessa. Sit äiti hullutteli ja osti Carlssonilta kaikkia purnukoita ja muita välineitä mökille. Meidän pitää kuulemma pitää talkoot siellä että tehdään patiota ja laiturikin saattaa saapua sunnuntaina. Oi oi.

Iskä ja Neekku tuli Lapista, mulla oli niin IKÄVÄ! Siis Neraa. 8) Se oli ihan väsymys ja en muistanutkaan miten ihanannäköinen joten meinasin kuolla. Käytin kesken toista leffaa sen iltapissillä ja sen piti haistella kaikki tutut paikat uusiks, kun se oli ollu niin pitkään poissa. Tykkäsin siitä, kun oli niin tuulista ja vähän sateista. Ilmassa on koko ajan sellanen tuntu, että myrsky olis tulossa. Mutta se ei vaan tule. Haluisin, että tulis. Se olis huippua.

Toi tuuli kolistelee muuten meidän kattopeltejä aika villisti välillä ja ulvoo jossain rakenteissa. Se luo hirmu salaperäisen tunnelman. Vastapäisen naapurin jättimäisestä havupuusta aina pystyy hyvin kattomaan, miten paljon tuulee. Se on kätevää.

Kesä on tässä ja nyt ja käsillä, mutta en oikein osaa käsittää sitä. Haluisin ruveta tekemään kaikkia asioita, mutten osaa. Jotenkin odotan koko ajan, että jotain tapahtuis, mutta tyhmää odottaa, kun voisin itse laittaa tapahtumaan. Haluaisin kurkottua oikein korkeelle.