"Mun päässä risteilee ihan liikaa ajatuksia. Kaipaan vähän niitä päiviä, kun ajatuksia oli vain vähän ja hallitseva tunne oli sellanen levollinen fiilis. Mut kyllä se vielä palaa."
Ajauduin jostain syystä eilen lukemaan omia postauksiani hiukkasen taaksepäin. Tää kevät oli mulle niin omituinen voimainponnistus, ettei toista oo ollu. En tiedä onko vieläkään tullut ihan tarpeeks etäisyyttä noin kuukauden taaksepäin tunnettuihin tuntoihin, mutta silti oli kovin surkuhupaisaa seurata tilanteen kehittymistä: aluks oli sellanen toiveikas voimantunto, "kyllä tää vielä tästä, kyllä tää voitoks käänty"-fiilis, vaikka tiesin että oli tulossa rankkoja viikkoja. Sitten se lipui pahaenteisesti siihen näkemykseen, ettei mistään tule mitään ja etten jaksa elää edessä olevia koitoksia. Pessimistisyys oli vallalla. Ekan pääsykokeen aikoihin alkoi pahapaha loppukiri ja just ennen lakkiaisia mielenjärkkyminen oli pahimmillaan. Mutta heti sen jälkeen taakka hellittikin ja Jykälästä palattuani olin jo harmoniassa ja tasapainossa.
Näköjään tässäkin oli havaittavissa hitaasti etenevä juonikaavio ja selkeä jatkumo.
Toi aiempi sitaatti oli keväältä yhdestä merkinnästä, jossa en ollut vielä vajonnut pessimistiseen toivottomuuteen. Se, mikä pisti silmään, oli nimenomaan toi luottamus, että levollinen fiilis vielä palaa vaikka kadotinkin otteen siitä moneks viikoks.
Ja hei, se palasi!
Tiesin sen.
Tänään oli kauniskaunis kesäpäivä ja söin aamiaisen pihalla. Olin iloinen. Neekku nukku pöydän alla. Yritin siivota mun huonetta ja kokeilla äipän uutta imuria, mutta kiinnostus loppu siinä vaiheessa kun olis pitäny ruveta raivaamaan kirjotuspöytää. Olkoon nyt vielä.
Olin lähdössä kirjastoon, mutta ajauduinkin siskojen ja siskon kaverin kanssa möksälle. Luin Tomi Kontion kolumneja laiturilla ja polvitaipeet hikosi.
Iskä tuli Jykälän Mehiläisestä ja sanoi että lähdetään lenkille. Sanoin että ei kai nyt sentään, mutta sitten vaihdoinkin paidan ja sanoin että lähdetään.
Hölkättiin seittemän kaheksan kilometriä. Tänään ei tuntunut jaloissa eilinen pieni iltareippailu, mut uskon et huomenna kyllä tuntuu.
Ainakin kakskyt itikkaa puria mua hartioista, niskasta, käsivarsista, ohimosta.
Hölkkäämisessä kamalinta on se, kun alun jälkeen haluis lopettaa koko ajan ja tuntuu puulta.
Parasta on taas se, ettei voi ajatella muuta kun jalkojen rullaamista, polvien nostamista, hengittämistä oikeassa rytmissä suhteessa askeliin. Ja se, kun jossain vaiheessa huomaa löytäneensä optimaalisen rytmin.
Ja se, että kotona on terveen hehkuvan punainen ja sillon oon varmaan kauneimmillani, ainakin kun hiki on vähän tasottunut ja kun oon just menossa suihkuun.
Iskä lahjotti mulle sen Israelin matkan matkalukemisen, pokkarin Risto Rasan kootuista runoista. Eilinen peukalopaikka:
"Tehdään munakasja unohdetaan tämä riita.Pannaan siihen munakkaaseenjuustoa joukkoonja jatketaan tätä päivää."Risto Rasa: Metsän seinä on vain vihreä ovi (1971)
Alitajunta on kummallinen, koska en edes muistanut tuota, mutta tänä aamuna tiedostin halun saada aamupalaksi munakasta. Ja laitoin siihen hetken mielijohteesta myös juustoraastetta. Lål.
Huomenna Keski-Suomen matkailua, iloisia ihmisiä, synttärikahveja, Halausukkoa, vanhenevia/vanhentuneita ÄMmiä ja yövieraita.
Höllii!
IHQA JUHANNUSTA KAIKILLE vaikka se vähän hupsu juhla onkin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti